Tänään mä en jaksa olla äiti

Liian vähän unta, liian vähän omaa aikaa, liian vähän happea ja tilaa. Juuri kun ajattelin, että meillä on jo hyvää rytmiä ja vähitellen päästään kohti niitä pidempiä yöunia, Pikku-Ukko teki jonkin rytmimuutoksen ja viimeiset kolme viikkoa on saanut olla iloinen, jos on kolmen tunninkin pätkän saanut kerralla nukuttua ja kaiken muun hyvän lisäksi olen itse alkanut kärsiä unettomuudesta silloin, kun voisikin nukkua. Mietin rahaa, taloutta, pojan kasvatusta, likapyykkiä, outoja naapureita, koiran käyttäytymistä ja niin pois päin. Laskin, että keskimäärin jotain neljää-viittä tuntia oon itse nukkunut per yö nyt aika pitkän pätkän. Ja imetysten välillä on ollut sellaista taistelua saada poika takaisin nukkumaan, nukahtaa kyllä rinnalle mutta omaan punkkaan kun yrittää siirtää niin voi morjes. Olen ihan loppu, naatti, uuvahtanut, rättipoikki ja oma todellisuus alkaa kovaa vauhtia vääristyä ihan ihmeelliseksi. Tekee mieli itkeä, kaikki tuntuu isolta, ei osaa enää mitään, eikä varsinkaan jaksa tai viitsi. Sitä kuuntelee välillä tuon itkua ihan kylmänä ja toivoo vaan että lopettais nyt jo - ennen kuin tajuaa että se on mun rakas poikani, joka siellä itkee eikä se sitä kiusallaan tee, vaikka aika paljon nyt on viime aikoina taas itkettykin. Tai siis joinain päivinä, toiset on ihan fine ja koko päiväkin saattaa mennä niin, että on kivaa ja nauretaan, köllötellään, tutkitaan ja heilutellaan käsiä (nyt tuo noteeraa jo sen vasemmankin, nimittäin).

Mutta joinain päivinä kaikki on kyllä niin arsesta, ettei mitään rajaa. Viime yönä poika heräsi kolmannelle (!!!) välisyötölle ja itkua vääntäen sitä yritin saada rauhottumaan omaan sänkyynsä. Viidettä kertaa otin rinnalle, sain nukahtamaan ja yritin siirtää ja aina se peijakas keksi herätä matkalla ja järjestää itkupotkuraivarit. Joo, tiedetään, voisi sen ottaa viereenkin, mutta suoraan sanottuna kun olen väsymyksen vuoksi jo ihan selvästi ohi sen pisteen, jossa kannattaa ajaa autoa niin pelkään, ettei ole kovin fiksua nukkuakaan tuon vieressä, koska jos satun pääsemään siihen syvään uneen, niin sieltä ei ihan hevillä mua ylös kiskotakaan ja kroppa voi keksiä vaikka kääntyä pojan päälle ilman, että aivot enää varottaa. En tiedä, onko se realistinen pelko, mutta minua se kiusaa siinä määrin, etten saa enää unta kun poika on siinä. Joten omassa sängyssään sen reppanan on nyt nukuttava, kunnes äiti on taas vähän enemmän tolpillaan.

Olin juuri saanut pojan uudelleen nukkumaan, oman pään tyynyyn ja melkein itsekin unen päästä kiinni, kun koira vuorostaan alkaa stepata ja läähättää. Sillä on ollut virtsatietulehdus päällä ja kun se ei kestä henkisesti tehdä pissoja sisälle (mikä normaalisti on tosi tosi hyvä juttu), niin se on pakko viedä ulos. Jii veikin ja tilanne rauhoittui hetkeksi. Minä mietin, millä ihmeen voimilla vien koiran eläinlääkäriin, kun Jii on vuorossa ja valvon ja valvon. Taas meinaan juuri saada unen päästä kiinni, kun poika alkaa vain reilun tunnin unien päälle itkeä. Koitan imettää, koska pieni ei edellisellä syötöllä juuri syönyt (tunnistan kyllä noidankehän) ja poika syö vähän paremmin, simahtaa ja taas alkaa sama rumba, jolla koitetaan saada poika siirretyksi sänkyyn. Luulen jo onnistuneeni, laitan taas oman pään tyynyyn ja hetken on rauhallista. Kunnes alan kuulla liikehdintää, joka yleensä indikoi sitä, että huuto on lähellä. Joku napsahtaa päässä ja seuraavassa hetkessä löydän itsestäni pelkkä oma tyyny mukana olohuoneen sohvalta, tyylikkäästi sikiöasennosta. Poika alkaa todentotta huutaa ja minä puristan tyynyä ja toivon, toivon, että Jii älyää hoitaa homman kotiin, minä kertakaikkiaan en enää pysty. En tiedä mitä taikoja mies tekee, mutta vähitellen itku laantuu ja kaikki on taas hiljaista. Siinä yöpaitasillani sohvalla tyynyä halatessa tunnen yhtäkkiä oloni ihan lapselliseksi ja melko paskaksi äidiksi. Syyllisyys ei silti riitä ylittämään sitä tunnetta, että juuri nyt en halua olla äiti, haluan vain nukkua. Jii tulee olohuoneeseen, katsoo hetken ja sanoo sitten definitiivisen mielipiteensä: sun on kyllä pakko nukkua tai sä alat seota. Tekee mieli kiljua, että varmaan juu nukkuisin, jos osaisin ja pystyisin, mutta sehän ei taida pitää ihan paikkaansa. Kun on vielä juttuja niinkuin tämä bloginkirjoittelu ja Pikku-Ukon päiväunet, jotka voisin käyttää leväten, mutten halua tai osaa. Jostain syystä se tuntuu vielä pahemmalta kuin unien vähyys. Lisäksi tekee mieli kiljua, että voisitko helvetti oma-aloitteisesti pitää huolta siitä, se on sun poikasi ja samalla kiitos vähän mustakin, mä oon sun vaimosi. Vaikka pitäähän se, muttei kukaan ajatuksia lue, jos ei toinen sano. Enkä minä osaa aina sanoa, niinkuin esimerkiksi nyt. Toivon vaan, että se joskus tarjoutuisi itse, että annetaan kulta yksi yö vastiketta, minä hoidan, mene sinä vaikka hotelliin. Vaikka tuskin osaisin sieläkään nukkua. Ja se vastike aina vaan haisee niin pahalle ja aina vaan kokeiltaessa poika sylkee sen suustaan ulos. Eikä rinnoista enää tunnu heruvan pumpullekaan mitään, paitsi öisin ja lisää herätyksiä en tässä kohti todellakaan enää halua.

Palaan omaan sänkyyn ja saan kuin saankin unta, eikä aamulla enää kaikki näytä ihan niin ahdistavalta. Musta on ihanaa olla pojan äiti ja samaan aikaan olen ihan jatkuvasti kiitollinen siitä, että elän tätä elämää. Mutta jostain syystä näemmä yhden ihmisen on mahdollista samaan aikaan kokea sekä sitä kiitollisuutta että väsymyksestä kumpuavaa vastenmielisyyttä. Olen etuoikeutettu saadessani viettää aikaa Pikku-Ukon kanssa, mutta just nyt tänään olisin mieluummin taas se lapseton ja vapaa ihminen, joka saisi käyttää lauantainsa löhöämällä sängyssä vähintään kahteen ja syömällä aamupalaa kolmeen eri otteeseen.

Koska tässä sitä nyt äitinä kuitenkin ollaan, on yksi juttu ainakin varma. Sanoi kiintymysvanhemmuus mitä vaan, niin me aletaan harjoittelemaan sitä, että poika nukahtaa jonnekin muualle kuin syliin - tällä hetkellä kun se ei onnistu. Haluan voida imettää yöllä rauhassa ja laittaa vaikka sitten hereillä olevan pojan sänkyyn, missä se osaa simahtaa itsekseen. Miten siihen pääsee, en tiedä ja oletettavasti ennen kuin siinä ollaan musta tuntuu vielä paskemmalta äidiltä. Mutta tällaisia öitä en jaksa nyt ihan heti lisää.

Näppärät vekottimet, nuo sukattimet

Meidän perhehän lähti vähän niinkuin soitellen sotaan tähän lastenhoitoon, koska meillä ei siis kumpaisellakaan ollut niin minkäänlaista omaa kokemusta vauvoista. Kavereidenkin lapsia alettiin enemmän kyylätä siinä taaperoiän jälkeen, kun suusta alkaa tulla sanoja ja uhma pääsee kunnolla grillaamaan vanhempia. Siinä kohti tuntuu, että on jo jotain kosketuspintaakin siihen, mikä juttu noissa pienissä on.

Siksipä en kauheasti painanut mieleen, kun kaveri joskus kehui löytäneensä vauvalleen vehkeet, joilla sukat pysyvät jalassa. Ajattelin, että aijaa, aikamoiset turhakkeet. Onneksi tuo muistijälki sentään jonnekin omaan aivolohkoon arkistoitui, sillä kun kelataan meidän tähän nykyarkeen, niin  alan vihdoin ymmärtää, miksi kaveri oli niin iloinen paikoillaan pysyvistä sukista. Koska eihän ne hyvänen aika vaan pysy päällä - siksi suosinkin niitä haalari- ja sukkahousumallisia vaatteita, joissa sukkaosa on kiinteänä.

Nyt vaan kun ollaan juuri siinä jännässä kohtaa lastenvaatteita, että 62 on useinmiten auttamattomasti liian pieni ja 68 taas tuntuu ainakin järjettömän isolta, edes se strategia ei auta. Poika karjuu itseään yöllä siniseksi, kun onnistuu potkimaan jalkansa jotenkin poikittain haalareihin, kun se sukkaosa (vaikkei pystykään puotoamaan kuten irtosukka) lähtee kyllä lipettiin, mutta nahkeannihkeää jalkaa ei niin vain enää sinne pujotetakaan, tai siis ainakaan poika itse ei sitä saa. Jostain muistilokeroista löysin tuon muiston, että joku juttu kyllä näihin sukkienpaikallaanpysymiseenkin oli, jotkut sukattimet? Hirveä Googlaus ja sieltähän se löytyi, nimittäin SockOns.

Tää postaus ei ole maksettu kenellekään, mutta sanon silti, että meillä nämä ovat olleet älyttömän hyvät käytössä, ihan jos joku muukin on yhtä uuvatti kuin minä lastenhoidollisesti eikä ole kuullut näistä. Paitsi oikeankokoisiin vaatteisiin ei niitä kyllä jaksa ripustaa, mutta aina kun on pakko niin helpottavat kyllä arkea ;)

Vauvanruokakurssilta opittua

Olihan hieno ilta oikein kouluaikojen köksäntuntien tyyliin (sama essu, mielenkiintoisempi aihe vain). Kaveri huokutteli osallistumaan kanssaan Työväenopiston järkkäämälle vauvanruoanlaittokurssille ja vaikka aluksi mietinkin, että menen sinne enemmän vauvateemaiseen sosiaaliseen hetkeen (pois kotoa), niin ilta oli oikeasti tosi hyödyllinen. Aluksi oli teoriaosuus, jossa käytiin läpi pienokaisen ravinto yhden vuoden ikään ja sitten päästiin tositoimiin ja kokkailemaan niitä vauvamössöjä. Niitä riitti kotiinkin asti, soseita pakkaseen ja itselle erilaisista puuroista ja kiisseleistä iltapalaksi. Hyvin maistui aikuisellekin :)

Ennen kurssia en oikeastaan ollut edes ajatellut, mitä Pikku-Ukko syö jahka rinnalta alkaa muutakin miettiä. Tai oikeastaan miettinyt, milloin maistelua kunnolla aloitetaan. Kaverin muksu on kasvanut siellä alakäyrillä ja sai kehoituksen alkaa maistelemaan jo nelikuisena, mutten sitten tiedä että kannattaako odottaa itse sitä paria kuukautta vai ei, jos tuo kasvaa sitä tahtia kun tässä nyt on kasvanut. Kuuden kuukauden jälkeen kuulemma pelkkä äidinmaito ei enää riitä, joten viimeistään silloin pitäisi ottaa muutakin ruokaa tukemaan kasvua.

Kurssilla käytiin läpi molemmat vaihtoehdot ja näin syksyllä maistelua aloittavalle saatiin kumpaankin suositusjärjestys. Tädin kriteerit maistelun aloitusjärjestykselle olivat kotimaisuus, kausituotteet ja ravintoarvot ja niinpä nelikuiselle ensimmäiset viikot menisivät näin, joka viikko yksi ja vain yksi uusi makututtavuus:

1. peruna (ravintorikkain kasvis)
2. kotimainen parsakaali (muuna vuodenaikana porkkana, molemmat täydentävät ravitsemuksellisesti pottua)
3. kotimainen päärynä, omena tai luumu syksyllä tai keväällä banaani
4. kotimainen marja
5. jokin täysjyväviljoista  
6. jokin liha
7. joku toinen hedelmä (esim. se banaani)

Jos maistelu aloitetaan myöhemmin, otetaan viljat ja lihat jo aiemmin listalle (potun ja jonkun kasviksen jälkeen), jotta saadaan energiapitoisempaa (ja esim. raudan osalta ravinteikkaampaa) ruokaa mukaan.

Pohdittiin sitä, että valmissoseet ovat toki helppoja, mutta kotiruoan avulla vauvan on helpompi oppia voimakkaisiin makuihin jo pienestä ja sen avulla voidaan helpommin antaa kaikki maut erikseen (aineiden sekoitusta suositeltiin vain jos pitää saada esim. nieleminen helpommaksi jostain syystä). Lapsi ei myöskään ennen ensimmäistä ikävuottaan tarvitse "ruokalajeja" (eli esim. peruna-jauheliha-porkkanapataa valmistettuna) vaan voi vedellä vaan samalta lautaselta kutakin sosetta aterian aikana. Lisäksi kotiruoan kanssa voi enemmän leikitellä sen tekstuurin avulla - aluksi hyvin hienoa ja sitten niin karkeaa kuin lapsi vain suostuu syömään (ja kaikkea siltä väliltä). Kuulemma valmisruokiakin voi ja kannattaa maustaa lapsen hiukan kasvaessa esimerkiksi kotimaisilla tuoreyrteillä.

Joku kurssilainen esitti kysymyksen siitä, että jos haluaa imettää mahdollisimman pitkään (siis yli vuodenkin) niin miten sitä tuetaan tämän muun ruoan yhteydessä, jos suositellaan kuudesta kuukaudesta kaikille kuitenkin jo viittä ateriaa, joista jokaisella saa muutakin kuin äidinmaitoa. Minulle ainakin jäi vastaus vähän epäselväksi, koska ohje oli silti syödä aina ensin "se muu" ja sitten vasta äidinmaito, jos tilaa jää. Tämä taas sai minut taas kerran miettimään, että kun WHO kerran suosittaa kahden vuoden imetystä, niin miksi Suomessa kuitenkin puhutaan koko ajan vain siitä yhdestä ja sen ylitystä pidetään niin pahana? Onko se vain käytännön sanelema helpotus? En nyt sano, että itsekään jaksan edes sitä vuotta, mutta kunhan mietin.

No, kurssi oli ainakin minulle hyödyllinen siinä, että siinä sai itselleen struktuuria miten pitäisi lastaan ruokkia ja paljon hyviä vinkkejä aloittamiseen. Kuten että kala ja kananmuna ovat niin allergisoivia, että aloitetaan antamalla vain nuppineulanpään kokoinen annos sitä ja katsotaan mitä tapahtuu. Tai että heti kun lapsella on kunnon pinsettiote voi starttailla samaa makua myös sormiruokailun muodossa. Tai että oikeasti kannattaa kuoria ihan vain se kuori ja kypsentää vain just kypsäksi asti, niin ravintoaineet säilyvät lautaselle asti. Tai että höyrytys on niin paljon hellempää kuin keitttäminen (esim. perunan C-vitamiinistä tuhoutuu keittämällä 43% kun hyöyryssä vain 21%). Tai että vaikka kasvissoseet säilyvät vuoden ja valkuaista sisältävät kuten liha puoli vuotta, niin jos niissä on rasvaa (kuten jauheliha) niin säilymisaika on vain 3 kk. Tai että kaikki sähköinen vatkaaminen tekee soseeseen ilmaa, joten sitä kannattaa mahdollisuuksien mukaan välttää. Eipä olisi itselle tullut mieleen..

Itse ruoanvalmistusosuuden ajattelin olevan enemmän sellaista leikkii-ja-laulaa juttua, mutta itseasiassa paras anti koko hommassa oli se, että reseptien lukemisen sijaan näki minkälaista koostumusta soseisiin haetaan. Lyhyesti voisi sanoa, että vaikka kaikessa lukee, että sose niin koostumus on enemmän kuin vellillä, siis tosi vetistä. Ja lisäksi siinä sai varmuutta siitä, että niiden mössöjen teko ei ole mitenkään vaikeaa ja siitä selviää vielä hyvin nopeasti. Tehtiin reilun tunnin aikana parin kanssa muistaakseni kuutta eri soosia ja vielä jäi aikaa tiskata ja siivota paikat (vitsit, miten sitä inhosikin köksäntunneilla, nyt vasta palasi mieleen!).

Tuli itsellekin into lähteä nyt heti kauppaan metsästämään niitä hyviä, kotimaisia kasviksia ja vääntää soseet valmiiksi pakkaseen odottamaan, että Pikku-Ukko pääsee maisteluikään. Kun nyt niitä kunnon vihanneksia kerran saa (ja äidillä intoa riittää).

Parisuhdekriiseilyä: Miten musta tuli tällainen talousjäkätti?

Joo. Vaikka otsikosta niin ehkä voisi päätellä, ei meillä todellakaan ole siistiä. Päinvastoin, meillä on ahdasta ja - pakko myöntää - myös aika sottaista. Ja tässä kaikessa sotassa me elettiin Jiin kanssa kolme vuotta yhdessä koiran kanssa ihan onnellisesti ilman, että se kiusasi kumpaakaan.

Nyt kiusaa, nimittäin minua. Ja mikä on eri tavalla kuin ennen? Se, että nyt mulla on aikaa (pakkoaikaa...) viettää olkkarin kulmassa istuen ja tuijotella lapsi sylissäni a) kaikkea meidän järjetöntä kamaa ja b) sitä sekamelskaa, joka tänne tulee vaikka kerta toisensa jälkeen yritän saada homman toimimaan ja pojan päikkäreiden aikaan sinkoilen ympäri taloa laittamassa paikoilleen kaikkea sitä, mitä sen hereillä ollessa en pysty koska valitettavasti Pikku-Ukko ei kuulu niihin enkelimäisiin muksuihin, jotka voi vain jättää johonkin lattialle ja ne kiltisti tuijottavat lelua tai taulua seuraavat kolme varttia. Ei, meillä pitää olla syli ja ohjelmaa, muu ei kelpaa. Lisäksi jo kauhulla ajattelen, miten meidän (tai lähinnä Pikku-Ukon) käy kun poika alkaa kävellä ja aktiivisesti tutkia ympäristöään. Nimittäin meillä on kaikkea sitä, mitä taaperotaloudessa ei saisi olla: johtoja lattialla; erilaisia unohtuneita tavaroita lattialla; pölyä ja ties mitä tahmaa vähän joka puolella; astioita, kirjapinoja ja muuta sälää juuri sillä korkeudella, että joku pieni ne voi kiskoa päälleen; kaapinovia, joita ei saa kiinni ja jotka houkuttelevasti jäävät raolleen. Enkä edes halua ajatella mitä kaikkea niistä kaapeista löytyy.

Lisäksi tavarakasat lattialla tekevät jo nyt Pikku-Ukon kantamisesta vaarallisenpuoleista, eikä täältä kertakaikkiaan löydä sitä mitä etsii, koska millekään ei tunnu riittävän omaa paikkaa. Asiat vain ovat, ja sieltä ne löytyvät jos löytyvät. Mikä on vähän veemäinen harrastus esim. silloin kun Pikku-Ukko kiljuu turvakaukalossa kurkku suorana ja pitäisi lähteä, mutta kun se ja se on hukassa taas kerran.

Lienee sanomattakin selvää, etten ole hormoneissani ottanut tätä kaikkea turhautumista kovin hyvin. Aluksi tilanteen ignooraamisella, kun Jiikin kerran siihen pystyi. Toimi isyysvapaan ajan, kun meitä oli kaksi etsimässä ja muutenkin olin niin sekaisin synnytyksestä, ettei mikään haitannut. Mutta sitten jäin pojan kanssa yksin pärjäilemään 12 tunniksi kerralla kotiin Jiin vuorojen ajaksi ja tajusin, että jos olkkarin lattiapinta-alaa olisi sen verran vapaana, että saisin poikaa leikitettyä siinä sen itkiessä tai kanniskeltua esteettömästi edes jotain kulkuväylää pitkin, tää homma toimisi pykälää paremmin.

Sitten heittäydyin toiseen äärilaitaan, koitin superäiti-menetelmää, ja tein kaiken itse. Kun sain vihdoin pojan iltaunille, käytin parikin tuntia siihen että katsoin tiskit, pyykit, tavarat, sotkut, roskat jne. kondikseen. Jaksoin hyvin noin viikon, kunnes univaje ja turhautuminen löi päälle hetkellä, jolloin Jii tuli töistä, piti armollisesti poikaa mulle sen verran että pääsin ekaa kertaa illan aikana vessaan ja ojensi sitten pojan (ja vesilasin, se myönnetään) mulle ja meni itse avaamaan kaljan ja jonkin typerän kirjansa. Nukutin pojan hirveää marttyyrikuolemaa hautoen ja kun se vihdoin onnistui, menin riehumaan Jiille oikein huolella. Oon muuten tosi ylpeä siitä (köh, köh). Jossain siinä itkun ja huudon lomassa sain syötyä sen verran suklaata, että pystyin selittämään, etten ollut saanut syötyä koko päivänä ja kyllä, olin koko päivän tuijottanut mm pyykkitelinettä, jonka alkuperäiset pyykit oli jo aikaa sitten otettu käyttöön ja nyt sen päälle oli kasautunut vuori kaikkea muuta epämääräistä. Sanoin, että tarvitsen apua. Ja ettei tämä asunnon kondiksessa pito nyt pelkästään minun juttuni ole, vaan osallistumista kaivattaisiin muiltakin talouden aikuisilta, jos sellaisia nyt löytyisi.

Kyllä joku meni tuostakin purkauksesta jakeluun, koska sen jälkeen Jii alkoi itsenäisesti laittaa tiskejä ja älysi sentään kysyä tullessaan, että haluanko käydä suihkussa ja koiran kanssa lenkillä. Ja teki kyllä  jossain vaiheessa kiltisti jos pyysin (käskin), että ripusta pyykit tai siivoa olohuoneeseen kulkureitti. Ja silti musta tuntui koko ajan siltä, että mä olin ainoa, jota kiinnosti ja joka kantoi vastuuta siitä, ettei meidän kaaos levinnyt sen rajan yli, josta lapsia aletaan ottamaan huostaan. Lisäksi useampaan otteeseen sanoin, että johtojen suojaaminen on jonkun muun vastuulla ja sain kuulla kyllä joo joota useampaan kertaan, muttei niille silti mitään tapahtunut. Ei ole kyllä tapahtunut vieläkään.

On kauheaa tajuta olevansa ihan uuno perustaloudenpidossa ja jotenkin karmaisevaa tajuta olevansa naimisissa toisen yhtä uunon kanssa. Oikeasti tilanne ei haitannut ennen kuin Pikku-Ukko tuli kuvioon, koska koira on järkevä eikä syö edes voileipiä vaikka ne jättäisi lattialle (ei kannatakaan, kun ei tiedä kuinka vanhaa lihaa niiden päälle on isketty). Mutta ainakin mut on yritetty kasvattaa toisin, miksi siis en vieläkään osaa? Mä olen kolmekymppinen ja tän pitäisi olla perustaito! Todella olisi kannattanut säästää itseään ja opetella nämä ennen kuin hankki lapsia. En tiedä onko se juuri se oma syyllisyys, että taas päästin tän kämpän kaaokseen juuri se, mikä ajaa nalkututtamaan siitä toiselle. Jii ei todellakaan ole viaton kämpän sotkemisessa, mutta reilua ei myöskään ole se, että kerään ensin koko päivän hyvää aggressiota kaikesta tekemättömästä ja viskon sen sitten toisen niskaan kun se töistä tulee kotiin (ja vie koiran, kuten aina, mukisematta heti ulos oli vuoro kuinka pitkä tahansa). Enkä minä halua olla tällainen nalkuttava tyyppi! Ei siivous tai edes se siivoamatta jättäminen ole sen arvoista että sillä toistuvasti pilataan meidän molempien mieli. Mutta jotenkin tämä normaali taloudenpyöritys pitää saada toimimaan, jo siksi että me voisimme olla tyytyväisiä ja että arki tuntuisi kivalta.

Nyt päätin tehdä uuden yrityksen ja kerrankin aloitin pohjustamalla keskustelua pari päivää ennen. Sanoin, että tarvitsen kyllä kotitöissä vielä enemmän apua kuin nyt ja että nimenomaan sitä oma-aloiteista vastuunkantoa. Etten halua olla se vaimo, joka iltaisin kulkee näkättämässä siitä, että katso nyt kun ei tuotakaan ole tehty ja voisitko sinäkin joskus ja niin edelleen. Ja pyysin miettimään, mikä ratkaisu tuntuisi molemmista hyvältä. Seuraavana iltana kysyin, oliko ajatuksia herännyt ja Jii sanoi, että helpointa olisi saada omat vastuualueet. Eilen tein meille sitten sellaisen vähimmäislistan siitä, mitä joka ilta pitäisi katsoa ennen nukkumaanmenoa. Tiskit koneeeen, pyykit kaappiin, kulkuväylät vapaaksi. Katsottiin, että molemmat ovat samaa mieltä siitä, että tällaisia juttuja olisi hyvä tehdä päivittäin. Saatiin yhteisymmärrys, ainakin nyt. Katsotaan miten lähtee etenemään tämän kanssa, mietitään sitten niitä imurointeja ja lattianpesuja.

En vielä vuosi sitten vaan olisi ikinä uskonut, että käytän näin paljon energiaa siihen, että mietin jotain siivousta. Nyt kun kotona pitää viettää muutakin aika kuin iltapala ja yöunet niin alkaa huomata, että mieluummin sitä puuhaa siistissä kämpässä. Ja että elämä oikeasti on paljon helpompaa jos tavarat löytyvät sieltä, mistä niitä osaa heti etsiä. Kai tämä on joku normaali osa aikuistumista, mutta hämmentävältä tuntuu. Varmaan tuntuu Jiistäkin, joka totuttelee isäksi tulon lisäksi nyt siihen, että tuore vaimo sekoaa taloudenpidon suhteen pari kertaa päivässä ja vaatii kehittämään systeemejä siihen, missä ennen ei pitänyt. Onneksi yhtä mieltä ollaan siitä, että kyllä teorian tasolla sitä siivousta olisi hyvä vähän useammin tehdä, nyt kun on kolme sotkijaakin. Se vaan hiertää, että miten käytännössä tätä lähdetään viemään toteutukseen.

Olisi ehkä kannattanut kuunnella äitiä jo vähän nuorempana ja löytää itselle toimiva systeemi jo silloin. Niin tai olihan mulla. Joka kolmas kuukausi hirveä raivo päälle ja kämppä kuntoon. Muu aika elettiin kuin pellossa. Jii on ihan samanlainen tuurisiivooja ja silloin joskus mietin, että juuri siksi me sovitaan niin hyvin yhteen, kun ei kumpaakaan kiinnosta yhtään, eikä siten haittaakaan. Ollaan taiteellisia ja boheemeja ja mitä kaikkea. Vihataan rutiineja ja pidetään huoli, ettei meillä ainakaan sellaisia ole. Meikä teki nyt täydellisen takinkäännön ja kaipaa selkeitä rutiineja tähän hommaan, ihan jo siksi, ettei kapasiteettikaan riitä miettimään tätä joka kerran erikseen. Eikä se edes ole hauskaa, joten pakko kai se on myöntää, että säännöllisesti vähän tekemällä saa itselleen loppujen lopuksi vähemmän harmaita hiuksia. Ja parisuhdekin pysyy parempana. Tai näin ainakin yritin Jiille vakuuttaa. Katsotaan nyt sitten.

Vatsatanssitunnelmia ja oma kehonkuva

Eilen oli ensimmäinen vatsatanssitunti ja oli kyllä huippukivaa! Olen joskus kaverin polttareissa käynyt aiemminkin ja ihan yhtä vaikeaa oli kuin silloin, lonkanpudotukset ja käärmekädet ja ylä ja alakropan erottamiset. Mutta tuntiin ei tarvinut ajatella kakkavaippoja ja sitä kuinka karsea siivo täällä sisällä on tai sitä kuinka vähän sitä jaksaa omaa rakasta pientä aktivoida kun mieluummin toivois, että se vaan ottais sairaan pitkät päikkärit just nyt. Jii meni kiltisti kaverin miehen kanssa kärryttelemään siksi aikaa ja lupasi mennä vuorojensa puitteissa jatkossakin, joten jouluun asti pitäisi voida ainakin käydä tuolla tunnilla.

Teki niin hyvää sekä hakea liikettä selvästi tosi huonoon kuntoon päässeeseen kroppaan ja tehdä se vielä tanssityylillä, joka oikein korostaa naisellisuutta, läskeistä huolimatta. Tajusin, että pitää oikeasti alkaa panostaa kuntoon pääsyn lisäksi siihen, että alkaa taas tuntua naiselliselta. Se on pikkasen päässyt unohtumaan tässä vatsakummun, turvotusten ja ummetuksien ynnä muiden ilmestyttyä.. On kiva, että rinnat olivat hetken ihan vaan koriste ja liikkeen aksentti eikä Pikku-Ukon lisäke. Ja että kaikki läskit olivat hetken kivalla tavalla liikkeessä eivätkä vaan tiellä.

Mutta on jännää, kun sulkee silmät ja muistaa liikkeen ja sitä tekevän kropan. Ja kun avaa silmät ja katsoo peilistä, ei näe sitä mitä pitäisi, omaa kroppaansa. Eikä tämä lainakroppa jaksa sitä mitä pitäisi, vaikka ennen jaksoi ja pystyi. No, käsien yhdistäminen jalkoihin tökki kuten ennenkin, joten se oli sentään tuttua ;) Tajusin kuitenkin siinä omia haparoivia liikkeitä tuijottaessa, että mun ongelma näiden kilojen kanssa ei siis ole itse paino, vaan se etten löydä itseäni tämän kropan sisältä. En näe sitä, kun katson peiliin, en tunne sitä kun liikun. Tai kun kosketan Jiitä. Jossain kohti tätä raskautta hukkasin sen, ja aloin olemaan pelkkä Raskaana Oleva Nainen samoin kuin nyt olen Synnyttänyt Nainen ja Äiti. Haluan olla minä taas. Loppujen lopuksi kai siis päänsisäinenkin ongelma.

Muistelen sitä, kun ennen Jiin ilmestymistä elämääni ensimmäistä kertaa tsemppasin itseni tosi hyvään kuntoon. Se alkoi yhdestä ahdistuksesta, jota lähdin ensimmäistä kertaa lapsuuden purkamaan lenkkipolulle. Ja tavoitin siinä muistoja siitä kymmenvuotiaasta, joka vielä tykkäsi liikkumisesta (ja itsestään). Jatkoin juoksua, ensin toisen päivän, sitten kolmannen, viikon, kuukauden ja siitä se sitten lähti. Siinä juostessa löysin sisältäni taas itseni ja nautin siitä, että pystyin liikkumaan enemmän, että tunsin sen yhä paremmin ja saatoin vihdoin luottaa siihen. Sitten vaihdoin töitä, ahdistuin kaiken kiireen alle, uuvuin vähän (oikeasti aika paljon), tsemppasin itseni ylös uupumuksesta, mutta koskaan ei energia palannut enää sille tasolle, että olisin jaksanut enää kunnolla liikkua. Ja sitten tulinkin jo raskaaksi ja puolet siitä vietin liikkumatta, etten vaan olisi tehnyt istukalle ja sitä kautta lapselle mitään vahinkoa. Sanomattakin selvää, että luottamus kroppaan katosi samalla hetkellä. Loppuraskaudesta toivoin siitäkn vähän ja synnytyksen jälkeen olin taas ihan euforinen, mutta suhteessa äitiyteen, en niinkään naiseuteen. Varsinkaan kun tajusin, kauanko minulla kestäisi toipua ennalleen (jos se ylipäätään on koskaan mahdollista näistä lähtökohdista).

Joten tässä sitä nyt ollaan. Olen hirvittävän innostunut tuon tanssitunnin jälkeen. Ja samalla todella hämmentynyt siitä, mitä minun nyt pitäisi itseni kanssa tehdä. Kilojen karkotus on yksi asia, mutta ennen kaikkea haluan takaisin  sen ylpeyden ja luottamuksen kehooni. Viimeksi se tuli juoksemalla, mutta nyt ihan aikuisten oikeasti se ei ole näillä heikoilla lantionpohjan lihaksilla mikään vaihtoehto. Ne pitää saada ensin kuntoon. Mutta jotain pitäisi tehdä jo nyt tällekin. Aikaa ei ihan hirveästi niiden kakkavaippojen keskellä ole, eikä mahdollisuuksia ravata hienoissa jumpissa - tuo yksi tunti viikossakin voi joinain viikkoina olla liikaa.

Haluan silti uskoa, että tässäkin asian tajuaminen on ensimmäinen askel tiellä sen ratkaisuun. Kyllä tämä jotenkin tästä.

Pari sanaa lastenvaatteiden suunnittelijoille!

Onneksi hankin meidän pikkuvauvanvaatteet käytettynä kavereilta ja Huuto.netistä, koska poika on siis nyt reilu 2kk vanhana jättämässä 62:n vaatteitakin pieniksi ja en edes halua ajatella mikä määrä rahaa olisi mennyt hukkaan jos olisi täyttä hintaa maksanut kaikista niistä vaatekappaleista, jotka olivat päällä kerran pari (niitäkin oli, jotka eivät mahtuneet edes silloin kun sairaalasta tultiin kotiin). Kävin taas tänään läpi Pikku-Ukon piironkia ja yritin saada selvyyttä siitä, minkälaisia vaatetarpeita meillä on viilenevän syksyn ja talven varalle. Kun koko kesän on voinut mennä pelkällä bodyllä ja sukkiksilla, mulla ei suoraan sanottuna ole vielä mitään käryä, mitä pitäis kylmällä ilmalla tuollaiselle pienelle pukea. Kerroksia ilmeisesti. Onneksi on kaverilta ostettu, hänen kahden pojan pitämä POP:n windstopper, joka kuulemma on ainakin näppärä ja sinne alle saa niitä kerroksia. Ja äitiyspakkauksen toppahaalari, toki.

Poika antoi sen verran pitkät päikkkärit, että ehdin lajitella ne pienempien kokojen vaatteet. Niitä on niin paljon, että siinä tuli kolme pinoa: säästetään, jos meille ikinä tulee kakkonen - kirpparille tai kavereille ja kierrätykseen. Siinä niitä vaatteita katsellessani tuli vain mieleen, mitä yhdistäviä tekijöitä oli niillä vaatteilla, joita oli käytetty ja niitä joita useista omistajista huolimatta ei ollut käytetty juuri yhtään. Tässä muutama pointti mietittäväksi vaatesuunnittelijoille, olkaa hyvä, enkä veloita konsultoinnista mitään ;)

• Mitoitus. Jos kokolappu sanoo, että vaate on tarkoitettu 3-6 kuukautiselle vauvalle, mutta se oikeasti menee hyvin kapealle 56-senttiselle, ei ainakaan uusi äiti älyä laittaa vaatetta käyttöön silloin kun vielä voisi. Tämä koskee erityisesti ulkomaalaisia vaatteita ja merkkejä, mutta Suomessakin paljon tavattu Name It tekee ainakin meidän paksukaiselle ihan naurettavan kapeita vaatteita. Pituus täsmää, muttei tuo leveys. Ja lisää ihmeellisiä huomioita: kuka tekee niin kapeita hihoja ja puntteja, ettei normaalin vauvan nyrkki tai jalkaterä mahdu niistä ilman että sauma ratkeaa (kokeiltu on)? Eihän sitä nyt hyvänen aika voi mitoittaa hihaa niin, että ranne mahtuu juuri ja juuri siihen, muttei nyrkki? Meidän perheessä ei ainakaan ole mitään Star Trek -siirrintä, jolla vaatteet siirretään lapsen päälle kuitu kerrallaan. Kiva kyllä olisi, nyt kun tuo alkaa liikkua enemmän..
• Napit, taskut, rusetit, isot kohokirjailut ja pikkuvauvalla huput selässä. Miksi? Jos pieni viettää alussa aikaa nimenomaan selällään, kuka tampio laittaa vaatteeseen kiinni möykkyjä, jotka nimenomaan tekevät vaatteesta pienelle epämukavan. Saati sitten hankalan pukea varsinkin siinä vaiheessa kun vauva ei edes vielä kannattele päätään (nappikiinnitys, nimittäin). Sama kysymys joidenkin vaatteiden valtavista käänteistä, jotka jäävät painamaan. 
• Edellistä jatkaen, ennen kuin lapsi kannattelee päätään pitäisi sillä käyttää (ainakin ensikertalaisäidin) pelkästään kietaisubodyjä. Tavallisten bodyjen kanssa turhautuu koko perhe ja ihan turhaan kun hommasta selviää kietaisubodyn avulla helposti ilman traumoja. Pikku-Ukko on pystynyt nyt parikuisena vasta sietämään vaatteen pään yli vetämistä eli nyt pärjätään jo niiden vain ylhäältä avattavienkin bodyjen kanssa. 
• Nappikiinnitys kun voisi laittaa vetoketjun. Tämä on varmaan itsestäänselvä?
• Jäätävän kokoiset pesulaput vaatteissa, joilla on lyhyt käyttöaika yhdellä lapsella ja yleensä hyvä jälleenmyyntiarvo, siis jos ne hiivatin laput ovat tallessa. Raivostuttaa pitää lappuja hiertämässä vain siksi, että potentiaalinen ostaja näkee, mitä kokoa ja merkkiä vaate on tai missä lämpötilassa se pestään. Positiivistä palautetta kotimaiselle (?) Tuttalle, jonka bodyissä ainakin meillä on pesuohje painettuna selkäosan sisäpuolen kankaaseen. Smart.
• Vaatteet, jotka on tehty materiaalista, joka ei kestä pesua vähintään 40 asteessa ja mieluitenhan kaiken pitäisi kestää 60C, jotta sen heittäisi muun pyyhepyykin kanssa samaan. Ihan oma lukunsa on vaatteet, jotka eivät kestä pesua lainkaan - jätetään nyt ne merkit mainitsematta, jotka tulevat heti kaupasta ostettuina yhden pesun jälkeen vinoiksi, nukkaisiksi tai saumoista ratkenneiksi... 

Jos siis minä saisin pukea pikkuvauvan, pitäisin sillä pelkästään niitä unihaalareita (säästyy useamman vaatekappaleen pukemiselta) vetoketjukiinnityksellä (edelleen, tämä varmaan on itsestäänselvää?), joissa olisi käännettävät hihansuut (säästyy tumppujenlaitolta) ja kyllin isot jalkaterät (säästyy siltä, että joutuu leikkaamaan joka housusta puntit irti kun muuten isot vaatteet ei mahdu jalasta omalle pienelle - kuten yksi kaverini joutuu tekemään). Housuja ja muuta mukavaa voi alkaa pitää sitten vähän isommalle tapaukselle, kun ensin on opeteltu ylipäätään käsittelemään sitä muksua.

Käytännöllisyyden sijaan tuntuu vähän siltä, että osa vaatteissa suunnitellaan tyhmille ensikertavanhemmille, jotka hypistelevät niitä ihastuneina kaupassa ennen lapsen syntymää tai sitten niille ihan yhtä kuutamolla oleville kummeille ja sukulaisille, jotka ostavat näitä epäkäytännöllisiä hirvityksiä lahjoiksi niille ihastuneille ensikertavanhemmille. Uskon, että markkinoilla oikeasti olisi tilaa kunnon vaatteillekin, jotka ovat järjellä mitoitettu, suunniteltu ja tehty materiaalista, joka kestää käyttöä. Sen verran paljon kun ihan tavallinen lapsenvaate maksaa, niin luulisi sillä katteella tekevän jotain järkevääkin...

Raskauskiloprojekti, vko 3: Paljon tosi hyviä tekosyitä

Joku väsähdys tuli tämän elämä kuntoon -projektin kanssa tällä viikolla ja lisäksi oon useampaan otteeseen taas taiteillut pojan vatsaongelmien kanssa ja miettinyt omia syömisiäni - useinmiten valitettavan jälkijättöisesti, kuten viikolla vetämällä chilillä maustettua keittoa ja lauantaina popsimalla melkein koko pussin ruisnappeja juustolla.. Pikku-Ukko parka, sen äiti on idiootti. Kirosin itseäni eilen yöllä katkerasti kuunnellessani pojan itkuan, kun se heräsi noin joka viidestoista minuutti itkemään syömingeistä seuranneita ilmavaivoja.. Olisi meillä molemmilla ollut parempaakin tekemistä (niin kuin vaikka nyt nukkua) kuin kärsiä tyhmän ahminnan seurauksia. Vaikka olihan se ihan kivakin kölliä Jiin yövuoron ajan siinä sylikkäin sängyllä, äiti ja poika. Siis silloin kun pientä ei sattunut.

No jokatapauksessa näistä tapauksista sain toivottavasti vähän lisäkimmoketta parantaa seuraavalle viikolle tapojani, koska tuloksetkaan eivät ihan puhu puolestaan kolmosviikon osalta. Nimittäin viikon tuloksena on +0,5 kg. Ja siis kyllä, plussaa. Ylöspäin. Lisää. Painavampaa. Eli ekalla viikolla tehtyä hyvinalkanutta pudotusta on seurannut yksi nollaviikko ja yksi plussaviikko. Huisaa. Olo on superylpeä! Pidin kyllä edelleen Cocis ja suklaalakon ja söin niin paljon hedelmiä ja kuitua, että rautalisän aloituksesta huolimatta uskalsin jättää sen joka-aamuisen Levolacin pois ruokavaliosta (ihan yhtäkkiä, juuri niin kuin kieltävät purkin kyljessä tekemästä jos tuotetta on nauttinut pitkiä aikoja putkeen). Mökkireissulla Jii kylläkin osti mulle hamppa-aterian yhteydessä cocista juomaksi, mutta se maistui onneksi jo suuhun niin pahalta, että jätin sen yhden huikan jälkeen ja vedin autoon jäänyttä kivennäisvettä sen sijaan. Mutta viikon murheenkryyni on syömisten osalta ollutkin sitten jäätelö, jota on vedetty toffeen, suklaan, karpalon ja lakritsan makuisena ja enemmän kuin laki sallii. Ja kaveri teki eilen vielä siihen päälle kunnon Banoffee-piirakat. Joten ihan kamalan terveellisesti ei kyllä ole eletty, aina on ollut hyvä syy... Oon ollut: vieraisilla, väsynyt, surullinen, ahdistunut, iloinen ja kateellinen. Joku primitiivinen osa mua on sitä mieltä, että kaikkiin näihin tilanteisiin ja ongelmiin auttaa jos vetää navan ihan turvokselleen jäätelöä. Tai niitä hemmetin ruisnappeja.

Jotta tuloksia alkaisi edes joskus tulla,  jäätelö jää nyt suklaan ja cociksen lisäksi myös täyskieltoon. Jos en kerran osaa käyttää sitä kohtuudella, niin odotellaan pari viikkoa ilman ja katsotaan voisiko sitten taas olla senkin kanssa ihan ihmisiksi.

Liikunta on edelleen ollut vähän liian vähäistä, vaikka koiralenkeillä ollaan käytykin. Valtaosan ajasta istun silti persiilläni tuijottamassa jotain videota samalla kun poika tylsistyy vieressä. Pikku-Ukko pikkasen hidastaa tämän osa-alueen kehitystä, koska sitkeästi kieltäytyy kaikista kantoliinoista ja -repuista (ilmeisesti koska on tylsää jos ei näe eteensä) ja useinmiten myös kärryttely on sen mielestä ihan arsesta (kaiketi pitkälti samoista syistä) ja se ei häpeile tätä mielipidettä huutaa vaikka koko naapuruston tiedoksi, jos niikseen tulee. Niinpä koitetaan harjoitella kävelyä ensi viikolla vähän pienemmissä pätkissä ja sisällä ainakin koitetaan aktiivisesti puuhata jotain lapsen kanssa ja jättää ne videot vähän vähemmälle, jos ei nimenomaan olla imettämässä.

Lihaskuntoa olen aloitellut vatsalankuilla ja punnerruksilla. Melkein itkettää, miten huonossa kunnossa sitä on. Pojan kehitys mahallaan pään kannattelussa tuntuu tapahtuvan valovuosia nopeammin kuin meikäläisen punnerrukset. Mutta sitkeästi koitamme jatkaa niitäkin. Muuten on vähän huono perustella pojalle, miksi tungen sen matolle nenälleen kun se sitä vihaa (varmaan just saman verran kuin minä niitä punnerruksia). Nyt voin sentään perustella, että treenaa äidin kanssa - tosin se ei tunnu pientä juuri lohduttavan ;)

Kaveri houkutteli vatsatanssikurssille, joka alkaa tänään. Aikamoista. Katsotaan, jos siitä saisi kimmoketta treenata vähän lisääkin. Ja Jii, ihana Jii, yrittää ehdottaa salaattia ruoaksi pizzan ja hampurilaisten sijaan. Onneksi on näitä tukiverkkoja. Kyllä se tästä taas seuraavaan viikkoon.

Vähän liian läheltä piti

Elämä on joskus niin kamalan pienestä kiinni. Vieläkin sydän hakkaa eilisen johdosta. Ja itkettää, taas.

Sain päivällä pojan nukkumaan niin tukevasti, että uskaltauduin kunnolla lenkille koiran ja kärryjen kanssa. Taas kävi niin kuin nyt pari kertaa - kaikki on ihanaa, aurinko paistaa, päätän kääntyä risteyksestä vähän vielä pidemmälle, että saisin kunnolla liikuntaa. Ja eikö tuo pojannassikka juuri siellä lenkin kauimmaisessa kohdassa aina keksi herätä. Ja senkin jälkeen toimet ovat ihan ennustettavat - vähän aikaa tuijotetaan ihan tyytyväisenä ja sen jälkeen alkaa karsea huuto. Joka loppuu vasta kun pojan nostaa kopasta ylös ja kantaa.

Olin kanniskellut poikaa aikani (yhdellä kädellä, huipputurvallista!) ja toisella kädellä taiteillut koiran hihnan ja rattaiden kanssa, kunnes päätin ottaa vähän lepoa ja tungin pojan takaisin kärryihin. Karjunta alkoi heti ja meikäläisen huomio oli tiiviisti siinä sen sijaan, että olisin katsonut ympärilleni.  Nimittäin mutkan takaa hyökkäsi yhtäkkiä erään naapurinmummon perhanan aggressiivinen piski. Ja koska mummolla ei ole mitään käryä koiran käytöksestä, se sai tulla koko kahdeksan metrisen flexin mitan kohti meidän koiraa, kiertäen vaunut. Siinä kohtaa on sopivasti asfaltti vähän kallellaan ja koiran narun voimasta rattaat lähtivät kallistumaan.

Näen sen siinä vieläkin silmieni edessä, rattaat kallistuvat, minä kirkaisen hädissäni, poika lentää pää edellä ilmassa. Luojan kiitos sain kopan reunasta sen verran otetta, että pojan lento päätyi kopan reunaan eikä asfalttiin. Ja onneksi meillä on niin täysipäinen koira, ettei se lähtenyt mukaan toisen rähinään vaan tuli kiltisti pois kun kiljaisin. En nimittäin olisi kahden koiran narujen ristivedossa varmastikaan saanut rattaita pysymään pystyssä. Mummo yritti kelata flexiä sen kun kerkesi ja huusi koiralleen vaan hyi, hyi. Olin itse niin tolaltani, etten saanut sanotuksi yhtään mitään, nostin vaan vähän järkyttyneen pojan syliin ja jatkoin mielenosoituksellisesti matkaa. Onneksi Pikku-Ukko ei jäänyt mihinkään pelkotilaan vaan rauhoittui välittömästi syliin päästyään. Mulla taas järkytys hiipi vasta matkalla siinä tapahtumaa uudelleen ja uudelleen kelatessani. Miten todella lähellä oli, ettei käynyt tosi pahasti. Veikkaan, että kunnon vauhdista reilu 2 kuukautinen ei kovasti tykkää kontaktista asfalttiin.

Järkytys siis tuli, ja pelko. Jälkijättöisesti. Ja sitten tuli ihan mieletön viha. Helvettiäkö kaiken maailman mummot ottavat koiria, jos eivät perkele tajua niistä mitään. Sama koira on nyt kolme kertaa hyökännyt meidän koiran kimppuun ja joka kerta se saa tulla sieltä ihan miten tykkää, mummo vaan huutaa, että hyi - älä nyt murise kun pussaa sitä. Jepjep. Ehkä parempi, etten siinä kohtaa alkanutkaan huutaa mummolle mitään, mutta ensi kerran kohdatessa aion kyllä sanoa, että jos ei pysty noin koira-aggressiivista tapausta flexissä hallitsemaan, pitää hommata ainakin lyhyempi hihna (tai parempi lenkittäjä ehkä). Luulen, että koira on mummon ainoa kaveri, joten en sen isompaa juttua halua tuosta tehdä ja oli ihan omaa tyhmyyttä, etten katsonut ympärilleni. Mutta kun ajattelee, miten kallisarvoista olisi kadonnut yhdessä hetkessä, jos tilanne olisi ollut piirun verran toisenlainen - tai tarkemmin ajateltuna en vaan halua ajatella.

Olen vaan ihan kamalan kiitollinen siitä, että lopulta kenellekään ei käynyt mitenkään. Minä olen halannut poikaa hulluna, ja koira sai ison pussin nameja, vaikka olikin ihan hölmistynyt eikä varmasti tajunnut mistä hyvästä sitä moinen onni kohtasi. Kaikilla meillä on tässä juuri nyt hyvin ja se on tosi, tosi iso juttu. Eikä näemmä mikään itsestäänselvyys.

Itku tuli

Eilen pojalla oli vaikea päivä kaikenkaikkiaan, enkä päässyt oikein kärryille siitä, että mikä sillä oli. Liekö ollut taas joku kasvupäivä, koska itku ei oikein laantunut syömällä ja kun poikaa sai jollain tekemisellä harhautettua kaikki tuntui olevan ok. Mutta syöntiä ja unia oli tosi tiheästi, kuten muutenkin tässä viime aikoina. Mikä on outoa, koska nyt ei kai pitäisi olla mikään tiheän imun kausi?

No joka tapauksessa päivä oli taas näitä outoja, jossa koko päivän raapii päätään ja turhautuu turhautumistaan (no niin teki Pikku-Ukkokin kyllä) ja sitten yhtäkkiä tulee hetki, joka jotenkin kummasti korvaa kaikki ne aiemmat epätoivon hetket. Olin koittanut hyssyttää poikaa kaikki kuvittelemani asennot ja laulanut kaikki muistamani rauhalliset laulut sataan kertaan, Magdaleenan varmaan useamminkin. Ei auttanut. Sitten muistin Spotifyn ja kaverin kehumat Ipanapa-levyt. Laitoin pyörimään sen Iltalaulut-levyn ja kuin taikaiskusta poika rauhoittui siihen syliin.

Normaalisti poika ei tykkää olla mahallaan, eikä sylissäkään liian pitkiä aikoja, siis sillä tavalla mahahalauksessa. Mutta nyt maattiin siinä sängyllä, poika ja minä, sylikkäin ja kuunneltiin koko levy. Silittelin Pikku-Ukon itkusta kirjavaa naamaa ja ajattelin, miten ihanaa elämä juuri sillä hetkellä oli. Poika tuijotti takaisin, ihan rauhassa. Kunnes vihdoin nukahti kokonaan. Minä sain haistella vauvantuoksua ja nauttia koko päivän kolhut korjaavasta läheisyydestä. Ja niistä levyn kappaleista. Erityisesti mieleen jäi Unien kulkuri, Pikku Ihminen ja Kultasiipi. Niissä oli jotain juuri siihen hetkeen sopivaa.

Mietin sitä, kuinka monet iltasadut ja -laulut saan Pikku-Ukolle vielä kertoa ja kuinka monet tällaiset iltahetket jakaa. Ja että miten nämäkin iltahetket muuttuvat, kun tuo alkaa ensin ymmärtää sanoja ja tarinoita tai kun teini-ikä koittaa. Koin jo etukäteishaikeutta, sillä vaikka on ihanaa, että poika kasvaa (ja niinhän sen pitääkin mennä), nautin ihan kamalasti siitä, että tällä hetkellä poika on kokonaan minun (no ihan pikkuisen suotaakoon Jiillekin). Ja että kaikki on niin auki ja päättämättä sen elämässä, että tuossa pienessä on vielä kaikki maailman mahdollisuudet.  Ja samalla mietin, miten minun omat vanhempanikin ovat kokeneet kaikki ne iltasadut, joita lapsuudesta muistan. Monesti ilta oli päivän paras hetki, silloin äiti lauloi ja isä kertoi omia tarinoitaan. Kun muistelee aikaa taaksepäin, kaikki tuntuu niin selkeältä tuolloin. Kasvaessa asioista tulee niin monimutkaisia.

Arvasin kyllä, että vanhemmuus vaatii itseltä kasvua, mutten arvannut miten eheyttävää äitiys voi olla suhteessa omiin vanhempiin. Jo nyt sitä on aika paljon valmiimpi ymmärtämään, miten paljon lastaan voi rakastaa ja miten siitä huolimatta sitä töpeksii ymmärtämättömyyttään, turhautuessaan tai laiskuuksissaan ihan joka päivä, vaikka sitä viimeksi haluisi. Kai sitä vain jatkossakin toivoo, että tulee tällaisia hetkiä, jotka paikkaavat edes vähän päivän sössimistä. Ja että ne merkitsevät sille toiselle yhtä paljon.

Itkin läpi levyn. Kesken kaiken Jii tuli sisään ja luuli reppana varmaan, että vaimo on nyt saanut yhtäkkisen synnytyksen jälkeisen masennuskohtauksen. Minä koitin halata poikaa ja samaan aikaan selittää, että hyvää itkua tämä oli. No, levy loppui, poika heräsi ja huusi taas nälkää. Tunnelma meni ohi. Mutta hyvää se teki, sillä jaksaa taas eteenpäin.

Jälkimietteitä synnytyksestä

On muuten jännää miten nopeasti koko synnytys unohtuu. Siinä miten sitä raskaana ollessa ajatteli jonain raskauden huipentumana ja itse tapahtumaa odotti kuin kuuta nousevaa, näin jälkikäteen ajattelen tapahtumaa lähinnä siten, että se oli se tapahtuma jossa Pikku-Ukko tuli maailmaan. Ja että juu, olihan se aikamoista. Mutta jos kysyy, että mitä aikamoista niin pitää jo aika lailla kaivella muistilokeroita. Kyllä se sattui, mutta toisin kuin vaikka hammassäryn kohdalla mä en yhtään muista, minkälaista se kipu oli. Järki muistaa niitä tapahtumia sieltä täältä, mutta niihin ei tunnu liittyvän mitään tunnetiloja, ihan kuin ne olisi tapahtuneet jollekulle muulle tai olisi katsonut vaikka elokuvaa. Sen muistan, että supistuksen tullessa ajattelin, että voi ei taas ja ponnistusvaiheesta, että eikö tää lopu koskaan. Ainoa tunne, jonka oikeasti muistan, on se hetki kun poika laitettiin mun rinnalle ja se katsoi mua silmiin. Se oli joku outo yhdistelmä euforiaa ja hämmennystä siitä, että tuossa se mun lapseni nyt on, se mitä tässä on odotettu. Mahan ulkopuolella hyvänenaika, miten tähän nyt päästiin (outoa etenkin ajatellen, että edeltävä vuorokausi sitä oltiin siinä nimenomaan sitä pusattu ulos)?

Monia tuntuu kiinnostavan se, minkälaiseksi synnytyksen on kokenut. Ja ikävän moni on vaikuttanut jopa vähän pettyneeltä kun ei ole mitään kauhutarinoita kerrottavana. Heidän kanssaan on sitten vatkattu enemmän sitä alun käynnistämisen turhuutta ja sitä, että käynnistyksen vuoksi sitä oli sidottu tippaan ja mitä kaikkea siitä seurasi. Olen edelleen kaikesta huolimatta siitä, että Pikku-Ukon synnytys oli tosi hyvä. Mutta pari juttua itselle on noussut mieleen näin niinkuin jälkijättöisesti, jotka toivon pääseväni seuraavassa synnytyksessä korjaamaan - jos siis sellainen vielä tulee. Sen verran kivaa tämä äitiys on ollut, että toivottavasti tulee.

Ensinnäkin valmistautuminen. Lähdin synnyttämään jossain ihanan naiivin ruusunpunaisissa tunnelmissa, että vaikka kaikkia muita se ehkä sattuikin niin se oli vain jotain heikkoutta ja minuahan ei sattuisi (liian paljon). No sattui kuitenkin niin paljon, että ne viimeiset neljä tuntia ennen epiduraalia vain oksentelin ja tarrasin kylmän hikisillä käsillä ilokaasumaskiin uudestaan ja uudestaan. Olen kuitenkin aika varma, että olisin pärjännyt kivun kanssa tosi paljon paremmin jos en olisi ollut ihan niin väsynyt kun se varsinainen kipu starttasi. Siinä vaiheessa elättelin lisäksi toistakin harhaluuloa, nimittäin sitä että minun piti yrittää nukkua ja siksi kivun tullessa en ollut valmistautunutkaan työskentelemään sen kanssa vaan halusin sen pelkästään pois. Enkä suoraan sanottuna väsymyksessäni enää uskonut, että se kipu mitään kohdunsuuta ikinä avaisivatkaan, kun kerran ei 12 tunnin käynnistelykään ollut saanut hommaa edistettyä yhtään. Näin jälkikäteen ajateltuna aika moni asia olisi voinut mennä toisin, jos siinä kohti kohdunsuu olisi ollut edes sentin enemmän auki - henkinen kuolema olisi voitu välttää. Ehkä pitää sanoa ensi kerralla kätilölle, että valehtelee mulle vaikka sitten ;)   

Kaikki hienot kursseilla opitut rentoutumis- ja hengitystekniikat lensivät siis romukoppaan siinä kohti kun heitin itse pyyhettä kehään ja aloin synnyttämisen sijaan vain selvitä hetkestä toiseen. En edes yrittänyt niitä, eikä Jiikään muistanut niihin kannustaa, vaikka tsemppasi kyllä muuten. Edellelleen uskon, että niistä olisi ollut iso ilo ja toisella kierroksella kun oma käsitys siitä, mitä synnytys oikein onkaan on vähän realistisempi niitä pystyy varmaan tehokkaammin etukäteen harjoittelemaankin ja miettimään, mitkä sopivat omalle kohdalle. Näin äkkiseltään tuntuu, että laulaminen ja huomion kääntäminen muualle (esim. leffan tai laskutekniikoiden avulla) voisi sopia mulle. Yleisesti ottaen kun kuulemma ne sopivat ihmisille, joilla on kova halu hallita tilannetta - emotionaalinen huomion kääntö kivusta taas ei sovi niin hyvin. 
  Ylipäätään toivon, etten joudu käynnistykseen, koska ilman tippaa ja varsinkin sitä vauvan päähän kiinnitettävää anturia voisin liikkua vapaasti, käydä suihkussa ja ehkä ammeessakin - ja olla kotona pidempään, tutussa ympäristössä ja omilla ehdoillani. Yritin psyykata itseäni kyllä siihen, mutta päädyin silti jännäämään kätilöitä ja pyytämään anteeksi vähän joka juttua. En kertakaikkiaan antanut itselleni lupaa olla synnyttävä nainen, vaan pahoittelin kätilölle lapsiveden menoa (joutui vaihtamaan aluset), sitä että guasha raapi selkäni verille, sitä että oksiiitosiini ei tehonnut ensimmäiseen 12 tuntiin ja vietiin Jorvin paras sali niin pitkäksi aikaa, myöhemmin jokaista oksennusta ja lopulta sitä, että tarvitsin kipulääkettä. Ensi kerralla siis enemmän kotona ja sairaalassa haluan olla oman synnytyssalini kuningatar. Koska kaipa ne kätilot ovat kaikkeen tottuneet kun ovat kerran alallekin hakeutuneet...

Se, mitä olisin voinut tehdä itse paremmin ja näin jälkikäteen mietittynä en tajua, miksen tehnyt niin on käyttää etukenoa jumppapallon päällä sänkyyn nojaten enemmän. Kokeilin sitä käynnistysvaiheessa, ja siinä supistukset lähtivät heti kipeytymään - nyt vasta mietin, että olisiko synnytys kuitenkin lähtenyt heti kättelyssä käyntiin jos olisin vain kärvistellyt asennossa pidempään. Nyt säikähdin kipua ja lopetin - mutta toden totta, sehän sattui joka tapauksessa, joten kaipa sitä olisi voinut koittaa mennä sitä kipua kohti ja katsoa mitä tulee. Tässäkin olisin voinut kätilölle selittää koko jutun ja saada kannustusta, mutta kun tämä ei ollut huoneessa kun päätin vaihtaa asentoa enkä sitten jotenkin kehdannut jälkikäteen sanoa, niin kuin asia oli - etten halunnut sitä kipua.

Kätilön kanssa kommunikointi oli juuri siksi niin vaikeaa, etten tajunnut missä kohti synnytystä oikein milloinkin mentiin ja mikä oli normaalia. Vaikka nimenomaan sitä niissä lappusissa pyysin. Lisäksi olisin tainnut tarvita kätilöltä enemmän huomiota varsinkin silloin yöllä, mutten vain osannut sitä pyytää. Mulla oli sairaalassa koko ajan sellainen olo, että mun piti vain kiltisti odottaa että joku kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu sen sijaan, että olisin itse kertonut mitä mussa tapahtuu ja mitä haluan, että muut tekevät :) Lisäksi mulla oli sellainen fiilis (joka varmaan oli tottakin, että kun koko sairaala oli iskemällä täynnä synnyttäviä naisia, niin monessa kohtaa mua vähän hoputettiin. Selkeimmin se näkyi ponnistusvaiheessa, jossa toisen epiduraaliannoksen (joka oli turha ja ensi kerralla kyseenalaistan sen annon juuri ponnistusvaihetta ennen) vuoksi mulla ei ollut yhtään ponnistustarvetta, lapsella ja mulla kaikki oli hyvin ja silti lähdettiin ponnistamaan. No juu, tietysti siinä kohti kalvojen puhkaisemisesta oli jo melkein 23 tuntia, sitä ne varmaan kiirehtivät. Mutta oli silti tosi urpon tuntuista monitorien avulla ponnistaa, kun se ponnistustarve ennen sitä epiduraalia oli niin selkeä että minäkin olisin sen avulla osannut (ei ollut kauheasti vaihtoehtoja edes, sen verran vahva se oli).

Ja lisäksi haluan kunnolla kokeilla jotain toista asentoa ponnistukseen kuin sitä puolipystyä. Ymmärrän, että siihen tilanteeseen se oli helpoin ja sainhan minä hetken kokeilla kylkiasentoa, mutta siihen ei kauheasti apuja tullut kun taas selällään puolipystyssä sitten neuvottiin ja näytettiin sormilla painaen mihin kohtaan piti ponnistaa ja niinpoispäin. Episiotomista en tuosta typerästä granulaatiokudos-ongelmasta huolimatta ole yhtään katkera, mutta ylipäätän mietin olisiko pystymmällä asennolla tai esimerkiksi lämpöpakkauksella turvattu välilihaa yhtään paremmin.

Lisäksi luonnollisen synnytyksen kurssilla puhuttiin siitä J-hengityksestä eli puhaltamisesta ponnistuksen aikana alakautta ylös. Kätilö torppasi sen ihan heti kättelyssä. Jos tulen uudelleen raskaaksi, niin otan selvää pystyykö silläkin saamaan vastapaineen vatsaonteloon, mitä haetaan siinä normaalissa "pidätä hengitystä" -ponnistuksessa. Sillä kun yleensä saadaan myös usein sikiölle aikaan hapenpuutetta. Miten J-hengityksellä synnytetään, siinäpä kysymys?

No, silti kaikista näistä mieleen jääneistä jutuista ja kysymyksistä huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että mulla oli tosi hyvä synnytys. Ja että jopa haluankin kokea sen vielä uudelleen. Selkeästi pottumaisempi homma musta oli se synnytystä edeltänyt reilu 9 kk ja ennen kaikkea se siitä toipuminen (joka vieläkin on siis kesken). Eniten ehkä haluankin juuri, että jos tulen vielä uudestaan raskaaksi, hoidan sen koko raskausajan kyllä ihan eri tavalla jos suinkin mahdollista - ja pidän huolen siitä, että olen hyvässä kunnossa enkä niin rupsahtanut ja "kropasta irrallaan" kuin nyt. Se varmaan ennen kaikkea auttaa siihen, että seuraavakin synnytys on hyvä. Toivottavasti :)

Ai pitäisi tässä vielä tuijottaa tuota non-stop?

Kaverini Facebook-statuksesta virisi kiinnostava keskustelu siitä, mitä muut äidit tekevät imettäessään. Kaveri oli 3,5kk:n imetysten aikana ehtinyt lukea koko Taru Sormusten Herrasta-trilogian ja kaikki Harry Potterit ja etsi nyt lisää luettavaa. Hän sai paljon hyviä lukuvinkkejä, mutta jossain kohti joku toi esiin, että jossain viime Vauva-lehdessä ihan joku psykologi oli sanonut, että imetysaika pitäisi pyhittää äidin ja lapsen suhteelle ja siis äidin tulisi tuijotella koko toimituksen ajan lastaan silmiin. Tai jotain sellaista, en vielä ole saanut käsiini tuota numeroa, että olisin voinut lukea itse jutun, mutta näin ymmärsin.

Joka tapauksessa itse keskustelun pohjalta kävi aika selväksi, että Paskoja Mutseja on ainakin mun kaveripiirissä enemmistönä - siis niitä, jotka todella kehtaavat imetyksen aikana katsoa ihan-sama-mihinaikaan esitettäviä sarjoja ja huonoa tosi-teeveetä, lukea hyvää ja huonoa kirjaa, surffata netissä, räplätä puhelintaan ja niinpoispäin. Itse olen sohvan nurkassa istuessa saattanut mahdollisesti ehtiä katsoa kaikki Harry Potter-leffat, koko Mel Brooksin tuotannon, kaikki DVD-julkaistut How I met your motherit, Scrubsit ja Numb3rsit ja Netflixistä ainakin kaikki jaksot sarjoista Kovat kaulassa, Life Unexpected ja en edes muista mitä kaikkea muuta. Aijuu, Alienit ja ison kasan 60-luvulla tehtyjä sotaleffoja (Hurraa Clint Eastwood, Telly Savalas, Richard Burton ja kumppanit!). Ja blogannut aika tavalla ;)

Ymmärrän ihan oikeasti sen, että imetys on äidin ja lapsen suhteessa tosi tärkeä hetki. Musta on ihanaa, että voin sen kautta antaa Pikku-Ukolle "kaiken mitä se tarvitsee" eli ravinnon ja läheisyyttä yhdessä paketissa. Kiva hetkihän se on mullekin, paitsi kun tuo tempoo sitä nänniä mihin suuntaan sattuu tai raivoaa ennen kuin pääsee asiaan. Mutta ei herranjestas sentään, poika on niin hidas syömään, että siinä menisi kyllä ikä ja terveys silmiin tuijotellessa jos ei mitään muuta saisi tehdä samaan aikaan. Jos meillä on päivässä 6-10 syöttöä, jotka kestää keskimäärin 25-40 minuuttia (poika vetää yhtä rintaa 10-20 minuuttia ja yleensä toinen rinta on vähintään vähän hitaampi syödä), niin se tekee yhtä päivää kohti keskimäärin yli neljä tuntia imetystä. Joka päivä. Viikossa lähes 30 tuntia, kuussa reilusti yli sata. Joista suurimman osan aikaa poika pitää joko silmät kiinni tai tuijottaa hypnotisoituna mun rintaa ;)

Kyllä siihen aikaan mahtuu niitä hyviä hetkiä, jolloin ne katseet kohtaa - niissä on mieletöntä olla mukana ja läsnä. Mutta valtaosan aikaa saisin tuijotella ihan keskenäni ja täytyy myöntää, että nyt olen kyllä niin väsynyt, että pari tv-sarjaa saa elämän tuntumaan vähän sujuvammalta. Niin että sori nyt psykologi, mutta jatkan niiden katsomista, ainakin kunnes lapsi alkaa opetella puhetta ja jatkuva taustapuhe kuulemma häiritsee puheen normaalia kehittymistä. Ja silloinkin ehkä otan vaan kuulokkeet käyttöön. Varmasti on sellaisia ihmisiä, jotka pysyvät täysjärkisinä antaen joka hetken lapselleen. Minä vaan en vielä ole niin hyvä äiti. Jossain siinä tissiraivarin jälkeisessä koomassa on ihan kiva piipahtaa seuraamassa, miten niiden FBI-tutkijoiden elämässä on siinä välissä tapahtunut :)

Vaikea yö

Yöthän ovat meillä pääsääntöisesti menneet oikein kivasti viime aikoina, Pikku-Ukko tietää ihan itse että yö alkaa ysin jälkeen (tätä ei olla siis millään hienoilla rytmikikkailuilla tai     siirtymätoimenpiteillä meillä opeteltu, kuten ehkä pitäisi). Tai ehkä pitäisi sanoa, että me Jiin kanssa tiedetään nyt jo, että se yön pitkin vaihe osuu lähes poikkeuksetta siihen jaksoon joka alkaa kun poika menee ysin jälkeen nukkumaan. Fiksu menee silloin itsekin koisimaan, varsinkin jos on ihan kuolemanväsynyt tuon pojan taas kerran tihentyneistä yösyötöistä ja liian vähiin jääneistä unista. Koska pojalla on taas joku kausi ja siinä missä ennen päästiin jo ihan reilun viiden tunnin unipätkiin nyt kolme ja puoli on pisin mitä kannattaa odottaa. Pikkasen syö taas naista tämä rytmi...

En tiedä johtuiko niistä reilun tunnin päikkäreistä, jotka sain otettua pojan nukkuessa päivällä vai mistä, mutta menin eilen fiksusti puolisentoistatuntia pojan jälkeen nukkumaan (stupid, stupid, stupid) ja herään reilun puolentoistatunnin jälkeen ihan kesken jonkun unijakson imettämään poikaa, joka syö kiltisti ja nukahtaa vielä kiltimmin. Vaan minä en. Vain kerran aiemmin koko imetysaikana mä en ole saanut unta melkolailla heti kun pää iskeytyy tyynyyn ja nyt niin käy, yhtäkkiä sitä tajuaa ettei yhtään nukuta (väsyttää kyllä helkkaristi) ja sitten kaikenlaiset ajatukset alkavat kiertää kehää päässä. Vihdoin saan vähän unen päästä kiinni, mutta herään sydän pamppaillen ja suonet täynnä adrenaliinia uneen, jossa hukkaan Pikku-Ukon ja turvakaukalon lähimetsän pururadalle enkä löydä tätä enää mistään.

Kestää pari tuntia, ennen kuin uni alkaa hiljakseen palailla silmiin ja silloin poika sopivasti juuri herääkin taas syömään. Vaan tällä kertaa saa unelmoida siitä, että takaisin punkkaan siirto olisi jotenkin helppoa. Poika havahtuu heti kun sitä yrittää nostaa. Uni alkaa todella itsellä jo painaa silmää, imetän uudelleen niin että poika saa unen päästä kiinni ja yritän siirtää. Epic fail, nyt poika herää raivareiden kanssa heti kun saan sen sänkyynsä. Kiroilen puoliääneen (se siitä kiroilemattomuudesta lapsen kuullen..), yritän tunkea tuttia suuhun ja pitää käsiä paikallaan, mistä poika vaan hermostuu lisää. Sitten yritän taas imettää. Nyt pojalla ei ole enää kauhea nälkä, joten unen saanti kestää ja kestää. Yritän liikauttaa poikaa heti kun se on hetken paikallaan ja silmät rävähtävät välittömästi auki ja kädet alkavat heilua. Viimein väännän peitosta pojalle kapalon ja kas, viimein poika rauhoittuu, imee, nukahtaa ja siirto onnistuu. Sitten tulee uni jo omaankin silmään, onneksi.

Jotain etiäisiä on mielessä, koska herään kuudelta ja tajuan katsottuani kelloon, että Jiin herätyskello ei ole soinut. Tökin miehen hereille ja saan juuri ja juuri unta uudestaan, kun tämä tulee ilmoittamaan, että koira oli lirauttanut jo hissin lattialle, luultavasti siis virtsatietulehdus. Heti perään pojan punkasta kuuluu taas hirveitä pöräytyksiä ja fanfaarien saattelemana se vääntää taas sellaisen jättikakan, että ymmärrän hyvin ettei siinä erkkikään enää nukkuisi. Imetän, elättelen vielä hetken toivetta siitä, että päästäisiin uudestaan nukkumaan, mutta kuten ennenkin Pikku-Ukon mielestä aamu alkaa kuudelta ja vieressä alkaa hirveä show.

Joten nyt tässä pitäisi sitten itse herätä, vaikkei juuri ole nukkunutkaan. Aivo on ihan muusina ja mikään ei huvita, vaikka poika hekottaa menemään. Niin että jos sitä vaikka taas kerran eläis tätä päivää vaan seuraavien päiväunien toivossa. Ja toivoo niin hemmetin kovin, ettei tällaisia öitä tule lisää.

Jestas mitä vauhtia tuo kasvaa!

Eilen oltiin 2kk neuvolassa ja kyllähän me oltiin arvuuteltu, että on tuo ihan hirveästi kasvanut kun 56:n vaatteet ei mahdu eikä oikein osa 62:stakaan, mutta ihan niin isoihin lukuihin ei sitten oltu varauduttu. Pikku-Ukko siis 2 kk ja 4 päivää oli 62,5 cm pitkä (tosin neuvolantäti sanoi, että pituus nyt voi olla mitä vaan vähän mittaajastakin riippuen) ja painoa 6,57 kg. Tarkoittaapi sitä, että niinä 65 päivänä kun tuo on ollut mahan ulkopuolella, se on saanut lisää pituutta yli 10 cm ja painoa melkein 2,5 kg.. Se ei ole ihan vähän kun ajattelee, että painoa on tullut 59% ja pituuttakin yli 20% lisää syntymähetkeen verrattuna. Päivittäinen absoluuttinen kasvuvauhti on siis ollut 37,5 grammaa ja 1,6 mm päivässä... Mikä määrä soluja (ja solunjakautumisia) tuohon vaaditaan! Ja ilmankos se syö ja syö ja nukkuu (ja kakkii, tietty) kooooko ajan.

Eilen tajuttiin myös pari muuta olennaista juttua pojan pituudesta - se ei nimittäin kohta mahdu enää turvakaukaloonsa ja vaivalla hankittu rattaidenkoppakin on jäämässä pian ahtaaksi. Harmittaa sinällään, koska meidän taloyhtiön hissi oli rajoittava tekijä vaunujen koon suhteen ja jouduttiin ostamaan sellainen malli, jonka kanssa mahtuu aikuinen, koira ja vaunut samaan kyytiin. Huoh. Alan toivoa entistä enemmän, että poika innostuisi kantamisesta, niin päästäisiin koko rattaista.. Vaikka mihin poika sitten laitetaan päikkäreilleen, en tiedä. Joka tapauksessa turvaistuimen ostoon varmaan joudutaan nyt vähän aiemmin kuin oli ajatuksena.

Äiti iloitsee nyt kuitenkin tästä huolimatta siitä, että poika kasvaa ja voi hyvin. Se hälventää vähän huolta myös suolen toiminnoista, ilmeisesti kakan vihreydestä huolimatta ravintoaineita imeytyy oikein hyvin. Tekisi mieli tehdä oikein hienot excelitkin kasvusta, mutta Kasvukäyrät-sivu saa nyt riittää vaikka sinne ei käsittääkseni niitä pisteitä saakaan kuin sen kolme. Eipä meillä vielä niitä mittauksiakaan niin montaa ole takana. Toistaiseksi poika siis huristelee siellä +2:n käyrien tuntumassa, se riittäköön. Ja näyttää jo vähän sellaiselta pieneltä, läskiltä Buddha-patsaalta. Ranteissa ja polvissa alkaa olla niitä poimuja, jotka näyttävät kuin joku olisi unohtanut kumilenkin väliin ja suoraan sanottuna ne kasvonpiirteet, jotka pojalla syntyessä oli ovat jo häipyneet jonnekin jättiposkien ja komean kaksoisleuan taakse. Vaan eipähän kuulemma tämäkään vaihe kestä kovin kauaa, ilmeisesti kuukauden parin  päästä vararavinto on jo kulutettu ja toisenlainen ilme tulee taas esiin. Joten nautitaan tästä buddhakaudesta nyt sitten :)

Raskauskiloprojekti, vko 2: plusmiinusnolla kg

Elämä ei mee lineaarisesti niin kuin ei tämä projektikaan. Hyvä tarkoitus tällä viikolla oli lisätä liikuntaa nimenomaan lihaskunnon osalta ja tuli tehtyä just sen verran, että totesin että ei jaksa kunnolla edes naisten punnerruksia ja vatsalihakset on ihan kadoksissa. Ennen mitään hienoja ohjelmia lienee siis syytä ihan vaan tehdä peruskuntoa vaikka keppijumpan muodossa tai jotain, kun omaa (eittämättä vielä massiivisemman puoleista) ruhoakaan ei jaksa fletkulihaksilla kannatella. Mutta koiraa yritin ahkerasti viedä ulos ja jotain askeleita siitä ainakin tuli, kai silläkin jotain merkitystä on.

Mutta syömisten osalta viikkoa väritti Pikku-Ukon vatsakivut ja allergiaepäilyt, joten ruokavalio koostui asioista, joita uskalsin syödä. Olen edelleen ylpeä, että Cocikseen tai suklaaseen en kajonnut, mutta toffeekeksejä ja pullaa tuli kyllä vedettyä. Muistin sentään syödä kuitulisää, vaikka muuten vitamiinien otto on edelleen ihan unohduksissa. Oon kuitenkin tosi tyytyväinen siitä, että kaikesta huolimatta pääsin kunnon rytmiin eikä kilot ainakaan nousseet. Ja missään tapauksessahan tuota puolta kiloa viikossa enempää en Pikku-Ukon syömisten vuoksi ala pudottaa, joten kun ekalla viikolla putosi kaksi niin tämä oli hyvä tasoitus. Mutta tässä kohti sitä tajuaa, että tässä meneekin aikaa ja että ei tää ihan niin helposti käy vaan hommia on koko ajan tehtävä ja mietittävä mitä suuhunsa laittaa. Toki sitä on jo tehtävä Pikku-Ukonkin vuoksi, mutta kun melkein kaikki on nykyisin pojan vuoksi tehtävää, on kiva tehdä tätä myös ihan itsensä vuoksi..

Kaikenkaikkiaan viikko siis oli sekalainen eikä tavoitetta eli liikunnan lisäämistä kauheasti tullut tehtyä. Mutta lainasin kirjastosta helmikuussa julkaistun kirjan Liikunnallisen äidin käsikirja, ehkä siitä saan kimmoiketta tälle viikolle. Kolmannen viikon tavoite on siis: syödä terveellisemmin ja muistaa vitamiinit, välttää edelleen suklaata ja Cocista sekä lisätä liikuntaa sekä aerobisen että lihaskunnon osalta. Poika suorastaan inhoaa mahalleen laittoa ja oon sille luvannut, että niin kauan kuin se jaksaa treenata masuasentoa mä teen punnerruksia tai lankkua ;) Näin me molemmat treenataan.

Jemmakakkaa ja tissiraivareita

Mitenhän monta kertaa mä vielä hämmästyn siitä, että juuri kun oon luullut, että asiat menee jollain tietyllä tavalla, ne meneekin jotenkin ihan eri lailla. Niin kuin että juuri kun ajatteli, että nythän tää imetys sujuu, niin tulee patti ja kuumotusta rintaan (joka alkaa onneksi vähän laskea nyt kun oon imettänyt tosi tiheästi ja melkein asunut kuuma kaurapussi rinnalla). Ja poika kun on aina myös syönyt hyvin, niin sitä tietysti ajattelee että sekin vaan jatkuu.

No, nyt näiden vatsanväänteiden ja kakkaongelmien lisäksi on tullut yksi viehättävä ja äidin sydäntä lämmittävä oire, nimittäin tissiraivarit. Kun Pikku-Ukko on ennen melkein pomminvarmasti rauhoittunut rinnalle syömään, niin nyt homma ei toimi jos poika on yhtään kireä tai kipeä ennen syöttöä, se huutaa vaan rinta suussa eikä meinaa ollenkaan ottaa otetta koko rinnasta. Siihen, että maanittelen ottamaan rinnasta kiinni tai koitan rauhoittaa pojan muuten, että päästään vihdoin syömään saattaa mennä mitä vaan parista minuutista varttiin. Luojan kiitos toistaiseksi sentään kun poika vihdoin ottaa sen otteen, tiedän että kriisistä on päästy taas kerran yli - ei se jää huutamaan siihen vaan syö onneksi kunnolla loppuun asti. Mutta surkeaa on ennen kuin tuohon asti päästään. Sen ainakin olen huomannut, että yhtään ei auta itse hermostua, sitten mikään ei enää suju. Pitää vaan kestää pojan huuto ennen ja yrittää rauhoittaa tilanne, että pystyttäisiin keskittymään asiaan. Mutta huoh, ei tämä imetys todella niin helppoa ole kuin etukäteen ajattelin. Ennen synnytystä taisin miettiä vaan, että mikäs tuossa, tunkee rinnan suuhun ja antaa mennä, voi olla vähän kipeänä paikat mutta sekin menee ohi. Sitä ei tajunnut, miten kamalan henkilökohtaista kaikki imetysongelmat kuitenkin ovat.

Jatkan ällöjä kakkatarinoitakin, koska taas on uutta oiretta. Enkä tiedä edes onko kyse nyt samasta ongelmasta vai kahdesta eri ongelmasta, jotka vain sattuvat tulemaan samaan aikaan, mutta sen lisäksi että kakan koostumuksessa on ollut probleemia (minkä edelleen luulen johtuvan ainakin osittain jostain mitä olen syönyt) poika tosiaan myös nyt harventaa kakkaamisvälejä. Nyt pari päivää siis semmoinen 12-14 h välinä, kun ennen on tullut neljään tuntiin ainakin yksi kakkavaippa. Ja masuun selvästi sattuu kovasti. Äsken Jiin kanssa hiukan avitimme tilannetta mittaamalla samalla pojalta kuumeen, jotenkin se kuumemittari tuntui stimuloivan ja yhtäkkiä siinä edessä oli valtaisa kakkatulva. Onneksi ihan normaalia kakkaa tällä kertaa (eikä kuumettakaan ollut). Ja poika on ollut aurinkoinen, utelias itsensä heti kun saatiin tyhjennys tehtyä.

Ilmeisesti jossain tässä 2-3 kuukauden kohdilla tuo kakkaväli joka tapauksessa harvenee, joten seurataan nyt tilannetta vielä. Mutta jos tuota alkaa harvemmin tulla ja poika on edelleen kipeä, pitää miettiä saisiko esim. mallasuutteesta vähän apuja - joku Jiin kaveri oli kehunut, että heidän lapsilleen oli toiminut kovasti helpottavana. Mutta jotenkin sitä toivoisi, että päästäisiin näiden vatsajuttujen kanssa edes hetkeksi tasaisempaan tilanteeseen, niin tietäisi miten itse toimia. Yritänkö nyt syödä varovaisemmin vai en? Välttelenkö maitoa vai en? Syönkö maitohappobakteereita itse? Syötetäänkö mallasuutetta tai jotain muuta vai ei? Vaihdetaanko D-vitamiinitipat (tällä hetkellä Rela-D ja tuntuu olevan melkoista dynamiittia vatsalle sekin, vaikka niin kai ne kaikki sitten) tai Cuplaton johonkin toiseen (Dysflatyl on kavereille toiminut kuulemma paremmin)? Miten tääkin voi olla näin monimutkaista??

Oman ajan merkitys lapsitouhun keskellä

Meillä on Jiin kanssa ehtinyt olla jo monen monta keskustelua siitä kenen vuoro on tehdä taas mitäkin ja kumpi tässä nyt oikeastaan tekee rankempaa duunia (tosi rakentavaa, tiedän, mutta sitä se väsymys näemmä vähän teettää...). Ja vaikka kaikesta ei olla ollenkaan samalla sivulla  ja petraamista on molemmilla, se ollaan molemmat ymmärretty että kumpikin meistä tarvitsee omaa aikaa tästä lapsiperhearjesta. Kovin kauas ei tietty napanuora päästä meistä kumpaistakaan, sen verran kivaa on katsella pojan menoa ja mulla tietty imettäminen sitoo tosi paljon. Mutta Jii on päässyt poikien iltoihin (niin, että on luvan kanssa mennyt muualle nukkumaan jotta aamuherääminen on vähän reilumpaa), olen yrittänyt varjella varsinkin ennen pitkiä työvuoroja unta öisin ja vaihtanut itse vaipatkin ja lisäksi olen koittanut sallia sen kaikkein tärkeimmän, eli aamuhetken: kaksi kuppia kahvia ja jotain kivaa luettavaa kuppien ajaksi. Ja tämä, vaikka samalla sylettääkin itse silmät ristissä leikittää poikaa vaikka sen kanssa on juuri jaksanut koko yön imetykset, vaihdot ja nukutukset.

Jii taas on mukisematta vienyt koiran aina kotona ollessaan, kaikki vuorot. Jopa ennen seiskan aamuja kello on soimassa ja silmät ristissä se on vielä yövuorojenkin jälkeen käynyt tuon pissittämässä, jotta mulla ei tule pojan kanssa pakkorakoa viedä koiraa ulos huutava muksu kärreissä killuen (no näihin tilanteisiin on silti monen monta kertaa ajauduttu, mutta se taas ei ole Jiin syy). Eilen se jaksoi väsyneenä raahautua IKEAan vain jotta saisin pari lelua, joiden toivon viihdyttävän poikaa sen verran, että saan muutaman oman hetken edes muutamana päivänä. Lähdin eilen mökille, vaikka Jii ei vuorojensa vuoksi päässytkään mukaan. Tiedän, että Jiillä on ikävä meitä aina tällaisina viikonloppuina, mutta aina kun olen kysynyt onko ok, että silti lähden kun seinät kaatuu kotona muuten päälle, olen saanut myöntävän vastauksen. Kaikista tärkein on kuitenkin ollut mahdollisuus lähteä talosta kokonaan ulos itsekseen tai useinmiten koiran kanssa. Siinäkin näkee, miten maailma on muuttunut - nyt mitä suurinta luksusta on, kun voi mennä rauhassa koiran kanssa ilman, että toisella kädellä samalla koittaa pitää kärryt tiellä. Siinä ehtii rauhoittua, puhaltaa ja muistaa taas, että maailmaa todella on kodin ulkopuolella ja että itse on muutakin kuin äiti.

Omaa aikaa pitää siis nykyisin vähän varastaa ja tuntuu, että entistä selvemmin se on aina jostakin tai joltakulta pois. Useinmiten joko Jii joutuu venymään tai sitten usein omat yöunet saavat kärsiä. Silti se on sen arvoista. Tämä blogin kirjoittaminen on yksi esimerkki siitä, vaikka melkein päivittäiseksi muuttunut kirjoittaminen vie aikaa kaikelta muulta, se on silti tapa järjestää omia ajatuksia ja laittaa ylös näitä hetkiä, jotka tuntuvat lipuvan tässä väsymyksessä ja tunnemylläkässä muuten vain ohi. Olisi silti kivempaa, jos tätä voisi tehdä (kuten ennen) jotenkin muuten kuin kurkkimalla samalla pojan punkkaan, että hengittäähän se vielä ja että ovathan silmät vielä kiinni, että saan ainakin seuraavan lauseen loppuun. Mutta vaikka ne kokonaan omat hetket jäävät ainakin tällä hetkellä aika vähiin, sitä jotenkin saa vähemmästä irti enemmän kuin ennen. Nyt nautin siitä, että kaatosateen jälkeen mökkijärvi näyttää ihanalta ja tee kuistilla itsekseen juotuna paremmalta kuin koskaan. Näillä jaksaa taas vähän eteenpäin.

Rintatulehduksen karkotuskonstit

Päällä on tosi hämy olo ja puolelta päivin huomasin oikeassa rinnassa valtavan kovan patin. Toivottavasti vain tiehyttukos eikä tulehdus, vaikka viime kerrasta viisastuneena antibiootit hankittiin varmuuden vuoksi odottamaan tuohon jos kuume keksii taas heittää päälle yöllä. Ennen kuumeen tuloa kieltäydyn uskomasta, että kyse on nimenomaan tulehduksesta, mutta ikävä tosiasia on se, että vaikka yritän saada Pikku-Ukkoa tyhjentämään rintaa imemällä aina kun se vaan suostuu, kävin saunassa ja lämpimässä suihkussa hieromassa rintaa ja nyt istun iltaa lämmin kaurapussi rintaliiveissä, ei patti ole hievahtanutkaan ja on edelleen kova ja kipeä.

Pojan vatsan vuoksi vaan haluaisin viimeiseen asti välttää antibiootteja, kun ne viimeksikin pistivät vatsan ihan sekaisin ja nyt sillä on jo ennestään vatsan kanssa niin paljon ongelmia, että niiden kanssa juuri ja juuri taas tsempattiin aamulla, ennen kuin saatiin 9 tunnin odottelun jälkeen puntattua ulos kakkaa (joka oli taas, yllätys yllätys, vihreää). Ja nyt en enää kuollaksenikaan keksi, että mitä olisin nyt syönyt että se tuolla tavoin poikaan vaikuttaa, koska nimenomaan olen yrittänyt olla varovainen nyt syömisten kanssa. Tai voiko tämä reaktio johtua siitä, että poika alkaa kakkailla harvemmin, voisiko se ottaa suoliston suhteen noin koville?

Joka tapauksessa yritän nyt vielä, jos hieromalla ja lämmöllä sekä tiheällä imetyksellä ja tarvittaessa myös yöpumppauksella tuon patin saisi veks. Jookopliis?

Laittaisin nää lantionpohjalihakset vaihtoon just nyt, kiitos!

Oikeasti, itken ihan kohta näiden mun lantionpohjalihasten kanssa. En tiedä kuinka huonossa kunnossa sitten ne olivat ennen synnytystä, mutta voi morjens - nyt niistä ei oo kerrassaan mihinkään.  Heti synnytyksen jälkeen ajattelin vaan, että joo tää varmaan vaan on tällaista ja palautuu kohta. Nyt yli kaksi kuukautta synnytyksestä alkaa hiljalleen tajuta, että ei perkl, nää on just nyt tässä tilassa eikä tästä mitenkään automaagisesti ole mihinkään kehittymässä.

Miksi sitten ne potuttavat juuri nyt niin paljon? No koska en voi juosta, koska tärähdykset tuntuvat oikeasti siltä kun koko suolisto yrittäisi emättimen kautta ulos, seuroissa on kiusallista olla kun ei tiedä satavarmaksi pystyykö sitä tarvittaessa pidättämään pierua ja pissalla pitää käydä nyt tiheämmin kuin edes raskausaikana, koska esimerkiksi aivastuksen tullen ei myöskään voi olla varma siitä, ettei sinne jotain samalla lirahda. Lyhyesti; mulla on ihan supernaisellinen ja viehättävä olo nykyään. Juoksu mua itkettää jo ihan senkin vuoksi, että se muinoin oli liikuntalajeista parhaiten sopiva, mulla on sopivan pitkät koivet jotta homma kulki ja siinä tossujen niellessä kilometrejä tuli usein upean euforinen olo ja siinä samalla tuli ratkottua elämän pieniä ja vähän isompiakin probleemeja ihan huomaamatta ja turhia analysoimatta.

Tilanne oikein kärjistyi, kun luin kaverin Facebook-merkintää. He saivat lapsen viisi viikkoa meidän jälkeen ja tyttö oli jo nyt käynyt vetäisemässä puolen tunnin lenkin. Ja väitti sen päälle itseään rapakuntoiseksi. Tällä hetkellä itsellä on vähän sellainen olo, että voisin antaa aika paljon siitä että mun lantionpohjanlihakset antais mun ottaa edes viittä peräkkäistä juoksuaskelta ja siksi puolen tunnin juoksu kuulostaa täysin utopistiselta. Kuuntelin koiran kanssa lenkillä ollessa ohi juoksevan pariskunnan keskustelua, jossa toinen marmatti ilmeisesti MM-kisojen innoittamana, että miksi kilpakävely edes on mikään laji, että miksi ei voi vain juosta jos haluaa mennä kovaa. Teki mieli kilpakävellä heidät kiinni ja käydä kirkumassa, että hemmetti ne esimerkiksi kävelee, jotka ei muuta voi. Itse kun olin koko lenkin yrittänyt nimenomaan tehostaa menoa liikuttamalla lantiota enemmän ja lisäämällä nopeutta, juurikin kilpakävelymäisesti...

Olen koittanut tehdä päivittäin niitä lantionpohjaliikkeitä ja melkein siinä onnistunutkin, mutta kun tilanne ei ole merkittävästi synnytyksen jälkeen vielä parantunut, tilasin tässä taannoin itselleni myös  geishakuulat siinä toivossa, että niillä hommaan saisi vähän lisää tehoja. Kuulemma kuudessa viikossa pitäisi jotain tuloksia jo tuntuakin. Tosin ekalla kokeilulla tuli jo järkytys siitä, miten erilaiselle kaikki tuolla alakerrassa tuntuu, mutta kaipa se siitä alkaa harjoituksen myötä suttaantua. Otetaan nyt sitten tavoitteeksi vaikka se, että voisin juosta pikkulenkkejä jouluun mennessä. Niin tai näin, töitä on pakko ruveta tekemään, koska tämänhetkinen tilanne ottaa elämänlaadun kannalta vaan ihan liikaa pannuun. Mietin, miten helppoa oli raskausaikana ajatella, että en se minä kuitenkaan ole, josta ne varoittelee ja jolle tulee kaikkia näitä kiusallisia oireita. Touché…

Milloin sä ajattelit palata takaisin töihin?

Viime lauantain häät oli tosi kiva ja onnistunut juhla, jossa vieraanakin oli kiva olla. Poika käyttäytyi asiallisesti ja nukkui koko kirkkotoimituksen kiltisti ja isoja pätkiä itse juhlastakin - ainakin siihen asti, kun alkoi puheet ja siinä vaiheessa jo hyvin marinoidut vieraat alkoivat päästellä epäsäännöllisen säännöllisesti huutoja, vislauksia ja taputuksia. Sen jälkeen ei enää nukuttukaan ja lopulta tuli sellaiset itkupotkuraivarit, että katsoin parhaimmaksi lähteä kotiin ja jättää muut häävieraat jatkamaan juhlintaansa ilman väsyneen äidin mulkoiluja ;)

Tilaisuus oli ensimmäinen pitkästä aikaa kun näin tuttuja isolla porukalla ja sen jälkeen kun Pikku-Ukko oli esitelty ja sitä oltiin säädyllinen aika ihasteltu, alkoi tenttaus, joka meni aina saman kaavan mukaan. Erityisesti kaikkia tuntui kiinnostavan se, milloin meikä palaa takaisin töihin. Yritin keksiä koko illan hyviä kiertoilmauksia sille, etten todellakaan vielä tiedä, mutta se johti vain siihen, että sain kuulla kaikkien muiden mielipiteen siihen. Sulla on jo nyt niin hyvä ura käynnissä, Suomessa tarvitaan nyt tekijöitä, nyt ei kyllä uskalla jäädä hoitovapaalle tai pian ei ole työtä mihin palata ja niin edelleen ja niin edelleen. Kyllä mä sen tiedän, että nyt duunikelkasta poisjääminen voi olla erityisen vaarallista. Mutta samaan aikaan mietin, että ensi maaliskuussa poika on vasta yhdeksän kuukautta vanha. Ihan liian pieni jätettäväksi yksin hoitoon - enkä imetyksenkään vuoksi haluaisi sitä vielä tehdä. Mulla taitaa olla vielä 9  tai 10 viikkoa pitämättömiä lomia (pitää tsekata), joilla voi vähäsen pidentää tuota, mutta silläkin päästään vasta juuri ja juuri toukokuulle. Kiroan nyt vielä enemmän kuin raskausaikana sitä, että poika syntyi niin myöhään ja mulla meni niin monta viikkoa vähän niin kuin hukkaan. Samalla muistelen, että joidenkin alojen työehtosopimuksessa lukee, että taataan paluu samaan/samanarvoiseen tehtävään vain vanhenpainvapaalta - ei hoitovapaalta. Pitäisi jostain selvittää myös mitä meidän TES sanoo tähän. Sekin vaikuttaa pohdintoihin.

Kävin eilen ensimmäistä kertaa äitiyslomalle jäännin jälkeen toimistolla tapaamassa työkavereita lounaan merkeissä. Pikku-Ukko selvisi hienosti junamatkasta ja ravintolalounaasta (sekä vaipanvaihdosta julkisella paikalla...). Mutta minä olen edelleen pää ihan pyörällä kaikista uutisista, joita ropisi iltapäivän aikana. Pomo on raskaana, joten käyn luultavasti keskustelut paluusta jonkun ihan tuntemattoman henkilön kanssa, tiimiin on palkattu uusi henkilö rooliin jonka työtehtävien painotusta itse olisin halunnut tulevaisuudessa, koko osaston yhteishenki mättää ja kiire syö ihmisiä melkein elävältä, monia avainhenkilöitä on jo lähtenyt ja tuntui siltä, että puolet työkavereistakin oli jo lähtökuopissa. Olen samaan aikaan helpottunut, etten joudu olemaan nyt paikalla katsomassa muutosta yhtään lähempää, mutta samalla tuntuu siltä kuin omat vaihdoehdot kutistuisivat kutistumistaan. Mihin voisinkaan palata? Ja jos en palaa vanhaan työhöni, mitä vaihtoehtoja sitten on tarjolla? Olen joskus pyöritellyt yrittäjyyttä mielessäni ja viime vuonna tähän aikaan yritimme parin tutun kanssa pyöräyttääkin yhtä ideaa käyntiin, mutta se kaatui rahoitukseen. Sitten tulin raskaaksi ja kaistaa ei omassa päässä riittänyt oikeastaan muiden juttujen miettimiseen. Ja nyt kun katsoin, olivat tutut saaneet kaksin vedettyä hommaa eteenpäin ja firma oli jo pystyssä. Joten sinne meni sekin ajatus.

Edessä on siis jokatapauksessa jotakin uutta työrintamalla, koska vanhaankaan ei ole paluuta - sen verran kovaa muuttuu työelämä. Tosiasia on myös se, että Jiin opiskelut päättyvät vuodenvaihteessa ja paljon meidän perheen tulevaisuudesta riippuu nyt myös siitä saako hän valmistumisen jälkeen töitä (ja minkälaisia ja mistä). Kaikki on auki ja vaikkei sitä vielä tarvitsekaan ratkaista huomaan ahdistuvani koko aiheesta. Kun olin pieni, äiti oli töissä, mutta muutettuamme uuteen kaupunkiin äiti jäi kotiin. Haluaisin olla tasa-arvoinen, moderni nainen, mutten voi valehdella kun sanon että minusta oli ihanaa, että äiti oli kotona ja meidän lasten käytettävissä aina. Oma sydän sanoo, että minäkin haluaisin nähdä läheltä kun Pikku-Ukko kasvaa isoksi. Se ei vaan realistisesti ottaen taida olla mahdollista. Joten yritän löytää vastausta siihen, mikä se toisiksi paras vaihtoehto sitten kaikkien kannalta olisi.

*huoh*. Päätä särkee nyt jo, eikä ole vasta kuin elokuu!

Pikku-Ukko 2 kk!

Miten todella nopeasti aika kuluu: siinä, missä en ikinä uskonut, että raskaanaolo loppuu, on yhtäkkiä hurahtanut kaksi kuukautta ihan noin vain. Olen yrittänyt muistutella itselleni, että tämä on ainutkertaista aikaa ja että siitä kannattaa nauttia. Ja olen kyllä onnistunutkin, ainaisesta väsymyksestä huolimatta.

Ja silti on vaikea tajuta, että kaksi kuukautta sitten tuo tilliäinen syntyi, yli kaksi kiloa ja melkein kymmenen senttiä pienempänä ja että jossain ihmeen välissä siitä on kehittynyt ihana ukkeli, joka jo kannattelee sujuvasti päätään (ainakin sen verran, ettei tartte pelätä kun nostelee rauhaksiin tai pitää olalla), tykkää nauraa vanhempien ihmeellisille jutuille, hakkaa sitterin lelukaaren lelut soosiksi jos annetaan ja viimeisimpänä, laulaa kappaleiden päälle (tai mölisee) jos laittaa esim radion päälle. Eilen oli muutenkin Pikku-Ukon tarinapäivä, juttua vaan riitti ja sitä kerrottiin kavereille, vanhemmille ja illalla Mummille ja Vaarillekin. Kasvu on ihmeellistä, kun se tapahtuu sykäyksinä eikä lineaarisesti, niin kuin insinööri odottaisi. Yhtäkkiä sitä vain tyyppi jokeltelee kuin viimeistä päivää. Ja seuraavana päivänä voi olla täysi hiljaisuus, kun harjoitellaan jotain muuta juttua. Toivoisin, että seuraavaksi se ottaisi vatsallaan makuun omakseen, mutta uskon vasta kun näen, koska viimeistään kolmessa minuutissa tuo repii peliverkkareitaan kun sen niin päin uskaltaa laittaa. Sillä taitaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että siinä missä vatsallaan olisi hyvä nostaa päätä ja niskoja poika nostelee jalkoja navasta asti ylös ja ylläripylläri lentää nenälleen jossain vaiheessa... Ehkä tuo oppii seisomaan ennen kuin osaa olla vatsallaan.

Omaa lasta on ihana tuijotella ja toivon, että sitä jaksaisi jatkossakin huomioida samalla tavalla toisen pieniä ja isompia muutoksia. Ehkä niin on vain esikoisen kanssa, mutta ainakin nyt kaikki tuntuu niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ne oudotkin jutut - miten silmät lakkaavat noin vain rähmimästä, miten hiukset alkavat vaihtua tummasta vauvatukasta vaaleisiin haiveniin, miten posket ja leuka pullistuvat silmissä niin että kasvonpiirteet menevät ihan hassuksi, miten yhtäkkiä poikaa ei tarvitse kuin vähän kannatella kun se yrittää seistä huterilla koivillaan, miten pieni käsi jo hamuaa esineitä tarttuakseen ja miten pieniin silmiin syttyy ilo kun niiden eteen tulee tuttu naama. Tuntuu mahtavalta saada pieni hymyilemään ja nauramaan ja esitellä tälle uusia juttuja.

Uusista jutuista puheenollen pari viimeistä viikkoa onkin mennyt siinä, että yrittää pitää pojan ympäristössä, jossa on paljon uuttaa vilinää. Muuten saa jo aika kovin tehdä hommia, että tuo viihtyy.  Kotona samat seinät ja lelut muuttuvat nopeasti tylsiksi ja huuto alkaa herkästi - muualla tuijotellaan tyytyväisenä uusia juttuja, kuunnellaan ääniä, haistellaan hajuja. Maanantaina tapasin kavereitani, joiden viiden lapsen touhuja katsoessa poika ei malttanut ollenkaan mennä päiväunille vaan pää heilui vilinän tahdissa monta tuntia. Sen jälkeen kyllä nukuttiin hyvin ;)

Se yllättää, miten nopeaa ja epärytmistä kehitys on. Kaverin tuplasti vanhempi vauva juttelee vähemmän kuin meidän poika, mutta on valovuosia edempänä motorisesti. Paljon tasaantunee vuodessakin ja tavallaan en malta odottaa, että poika olisi niin iso, että alkaisi jo kunnolla kävellä ja puhua. Mutta oma ihanuus on tässä pienten kehitystenkin seuraamisessa. Poika on utelias, avoin, helposti nauravainen, puhuu kuin Ruuneberi ja elää ihan omaa rytmiään. Isäänsä tullut näissä. Saas nähdä tuoko seuraavat kuukaudet vähän äitiäkin mukaan (muuta kuin kyvyn suuttua ja leppyä salamannopeasti...).

No, nyt se kakka otti ja muuttui vihreäksi...

Ensinhän meillä oli pelkkä haju. Sitten viime viikon lopulla pojan iho, joka ennen on ollut ihan priimakunnossa vaippa-alueella (eikä muutenkaan hormoninäppyjä lukuunottamatta mitään valittamista) alkoi falskata ja ilman jatkuvaa sinkkivoiteen, talkin ja öljyn lutraamista se muuttuu väriltään tomaatinpunaiseksi. Tämän pistin aluksi vaippamerkin vaihdon syyksi (meillä on ollut muutamia sellaisia halpisvaippoja ja jostain syystä myöskään Liberot eivät tunnu sopivan tuolle yhtä hyvin kuin Pampersit) ja toisaalta supernihkeän kelin piikkiin.

Toissapäivänä meillä poika alkoi tehdä kakkaa epäsäännöllisemmin kuin ennen ja ne pitkän tauon jälkeen tulevat kakat alkoivat selvästi vihertää. Tätäkin yritin vielä selittää sillä, että kakka vaan ehti olla vaipassa vähän pidempään. Mutta ei, eilen Pikku-Ukon vatsaa väänsi paikoitellen ihan huolella, pieruja tuli pitkinä sarjoina ja ainakin kaksi kertaa saatiin kiinni ihan livekakka ja ne oli kyllä jo heti ulostullessa ihan ruohonvihreitä (aika friikin näköistä, muuten).

Oon kuumeisesti koittanut miettiä, olenko tässä viikonlopun jälkeen syönyt jotain uutta ja ihmeellistä, mutta ainoa minkä keksin oli puolukat ja niitäkin vain kerran. Sen sijaan olen unohtanut nyt häissä, sitä seuranneena väsymyspäivänä ja häsellysmaanantaina antaa tuolle säännöllisesti aterian kanssa Cuplatonta, joka on kuulunut viikosta kolme lähtien meidän vakiosettiin. D-vitamiinia, jota ennen syytin vatsanväänteistä olen taas muistanut antaa säännöllisesti, joten siitäkään ei pitäisi olla kyse.

Yritän nyt pari päivää olla ekstrahuolellinen sen Cuplatonin kanssa ja katsoa muuttuuko väri takaisin ja kyse oli vain ilmavaivoista, jotka hapettivat kakan jo masussa. Poika ei tunnu olevan mitenkään erityisen kipeä vaikka peppu vähän punoittaakin ja mahassakin siis tuntuu kiertävän vain se ilma. Mutta jos tuo ei tämän viikon aikana ala helpottaa, syynä varmaan kuitenkin on joku allergiajuttu :( Ja kokeilen sitten sitä maidotonta dieettiä, sanoivat ne neuvolassa sitten mitä tahansa. Jäätelöä olenkin tässä syönyt urakalla, ehkä hyvä laittaa se nyt jo jokatapauksessa katkolle..

Vauvan passikuva

Ollaan lähdössä kaveripariskunnan kanssa syyskuussa laivalla Tukholmaan, joten Pikku-Ukko tarvitsee passin pikimmiten (niin tarvitsen minäkin, koska nimenvaihdon lykkääntymisen vuoksi vanha ehti vanhentua jo maaliskuussa ja nyt oon minäkin siis ilman virallisia papereita). Saimme buukattua loppuviikolle poliisilta lupa-ajan - ilmeisesti kesän ruuhkakausi on jo ohi, koska kolme viikkoa aiemmin kun yritin varata aikaa olivat seuraavat vapaat ajat tälle samalle viikolle kuin nyt eilen aikaa buukatessa. Hyvä niin, koska meidän keikka vaatii kolme eri ajanvarausta; pojan passi, minun passi ja ajokortti uudelle sukunimelle. Toivottaavasti systeemit poliisilla ovat sen verran fiksut, että voimme asioida kaikki kolme juttua samalla luukulla emmekä joudu vaihtamaan aina lennosta yhden varauksen vaihtuessa toiseen. Saas nähdä.

No, tuli sitten jossain kohti mieleen, että yleensä tällaiset viralliset paperit vaativat myös jonkun tunnistettavan kuvan ja sellainen sekä minulta että pojalta puuttuu. Lyhyt Googlettelu kertoi, että lähiostarilta löytyy vielä jonkinsortin valokuvaamo ja päätin hoitaa asian heti alkuviikosta (lähinnä sen vuoksi, että jos poika heittäisi reissussa kilarit olisi vielä varapäiviä mennä kuvaamaan paremmalla hetkellä). Herättiin pojan kanssa kuuden jälkeen ja jäin odottelemaan meidän normaaleja kello kympin päikkäreitä, joiden jälkeen tyyppi on yleensä aurinkoinen kuin mikä. Kello kahdeltatoista oli todettava, että niitä ei taidakaan tulla ja siinä sitten melkein itku silmässä mietin uskaltaako väsyneen tyypin kanssa nyt lähteä koko kuvaan. Poika tuijotteli meidän jalkalamppua kerrankin sen verran tyytyväisenä, että sain omaan naamaan ripsivärit ja hampaat harjattua ja sateeseenkin tuli juuri sen verran taukoa, että päästiin hyvin pujahtamaan ostarille.

Oma kuva näpsittiin eka ja se kiinnosti ehkä nanosekuntin kun yritin samalla katsoa heiluuko kärryissä jo kädet siihen malliin, että kohta repeää. Mutta poika tuli kopasta aurinkoisena ja hyväntuulisena ja vaikka itse kuvaa jouduttiin hetki hakemaan, kun mun väsyneet aivot ei ihan heti tajunneet miten lasta piti pitää niin, että minusta ei edes peukalot näy kuvassa - kuulemma suuri moka ja voi johtaa kuvan hylkäykseen passia anottaessa. Loppuenlopuksi minä olin siis sivuttain istumassa, toinen jalka keittiöjakkaran päällä ja poika polvella. Lasta piti tukea siten, että omat kädet tosiaan ei näy ja body ei lennä korviin, mikä yhtälönä tuntui supervaikealta. Mutta ammattitaitoinen täti hoiti homman nopeasti purkkiin ja poika jäi kiinnostuneena seuraamaan vielä tämän hyörinää ja itse kuvien leikkausta.

Lopullisessa kuvassa poika on ihan itsensä näköinen ja kuva teknisesti muutenkin hyvä, suoraan edestä, ei varjoja, silmät auki ja vielä inhimillinen ilme. Aika koko hommassa meni molempien osalta kahdeksan minuuttia, joten kivuttomasti selvittiin ulos vaikka päikkäreitä ei alla ollutkaan. Kannatti antaa ammattilaisen hoitaa. Onhan poika varmasti pari vuotta myöhemmin ihan eri näköinen kun kasvaa vauvaiästä ohi, mutta mietitään vaikka uutta passia sitten. Tämän kyllä luulisi kelpaavan lähiaikojen matkatarpeisiin, jos muita sellaisia nyt tulee vielä.

Päivästä pitää sanoa vielä sen verran, että ihan hyvä etten jäänyt odottamaan niitä kunnon päikkäreitä - poika otti ekat kunnon unensa alkaen kello puoli yhdeksän illalla, sitä ennen veteli vain sellaisia kymmenen minuutin mikrounosia. Kävin kuvauksen jälkeen kaverilla kylässä kun toinenkin opiskelukaverini oli perheineen siellä vierailulla ja viiden leikki-ikäisen touhuissa oli ilmeisesti pojalle sen verran virikettä, ettei hän ollenkaan malttanut nukkua. Jännä, miten poika on aina kodin ulkopuolella niin helppo ja aurinkoinen tapaus, ei itke juuri koskaan ja tuijottelee vaan menemään. Tajusin tänään ekaa kertaa, että sehän voikin johtua siitä, että tällaisissa tilanteissa Pikku-Ukolla on kylliksi uutta virikettä - olisiko meillä kotona sen verran tylsää (tai jo nähtyä), että tuo turhaantuu heti kättelyssä ja huutaa siksi helpommin?

Raskauskiloprojekti, viikko 1: - 2 kg

Ensimmäinen viikko takana ja oon niin ylpeä ittestäni. Mun alun tavoite oli siis vain jättää Coca-Cola ja suklaa pois. Ja kertaakaan en sortunut, en edes eilisissä häissä. Ja oudosti kun saa pidettyä itsekuria yhdessä jutussa, se kääntyy positiiviseksi jutuksi muuallakin ja viime viikolla sain panostettua aamu- ja välipaloihin ja syötyä vähän terveellisemmin niidenkin osalta. Tämä ei estänyt mua vetämästä viikon aikana useampaa annosta jätskiä, yhtä brownieta tai hääkakkua, mutta tarkoitushan ei ollutkaan ottaa mitään tiukkaa linjaa vaan pysyä noissa kahdessa kielletyssä ja muuten nauttia olosta, mutta pykälää terveellisemmin. Ihan hyväkin ilmeisesti, että vedin, koska tuo -2kg:kin on jo vähän liian kova alkutahti, mieluummin tähtäisin sellaiseen puoli kiloa viikossa -tahtiin, jolloin vaikutukset äidinmaidon laatuunkin varmaan jäisivät hyvin pieniksi. Mutta ehkä tämä nyt oli sellainen alkuryhdistäytymisen jälkeinen alkuspurtti ja muuttuihan sääkin viileämmäksi, joten osin tuo voi olla ihan turvotuksenkin poistumista.

Olen etsinyt sopivaa treeniohjelmaa ja kaverilla ollessani selasin uutta Kauneus&Terveys -lehteä. Siinä silmiin osui oman kropan painolla tehtäviä harjoituksia, joita ajattelin yrittää ottaa osaksi tämän viikon ohjelmaa. Ohjelma menee about näin:

• Burbees x 15 (hyppy - punnerrusasentoon - hyppy)
• Jalannosto lankkuasennossa x 20 
• Kyynerpääkiipeily x 20
• Kyykkyhyppy x 20 
• Punnerrus

Koska hypyt ei ainakaan vielä meikäläisen olemattomilla lantionpohjalihaksilla onnistu, pitää katsoa miten tuota muokkaa niiden osalta. Ainakaan noita burbeeseja ei vielä vatsalihaksien olemattomuuden vuoksi pysty tekemään kunnolla, mutta muuten tuossa on ainakin paljon hyvää, mistä lähteä liikkelle..

Ruokapuolelle en nyt ota mitään uutta, kun tuossakin on vielä tekemistä. Ehkä kalaa voisi koittaa syödä vähän enemmän. 84,6 kiloa on siis elopaino nyt ja ensi maanantaina seuraava punnitus. Matka kohti 75 kilon välitavoitetta voi alkaa :) Jos lasketaan puoli kiloa viikossa -tahtia, niin siinä pitäisi olla tammikuussa tai sanotaan vaikka viimeistään ennen vanhempainvapaiden päättymistä ensi maaliskuussa. Ainakin hyvä alku projektille tuli jo tässä!

Matalat nännit ja ihanan kamala imetys

Ihan tajutonta, Pikku-Ukko on huomenna jo 8 viikkoa vanha! Se meinaa sitä, että tässä on imetelty myöskin samaiset 8 viikkoa ja huhhuijaa, välillä kyllä tuntuu siltä, että se on aika saavutus sekin. Vaikka kai sillä oleellisimmalla mittarilla, eli onko poika saanut syödäkseen, ollaan onnistuttu aika hyvin.  Kotimittarilla tuon paino huitelee jo kuuden kilon yläpuolella, eli pari kiloa olisi tullut näinä viikkoina lisää - pituuskasvuun nähden vähän vähänlaisesti mutta noin niin kuin yleisesti ottaen poika on ollut kivasti kasvava. Taputan tässä itseäni vähän olalle, hyvähyvä kroppa että olet onnistunut ruokkimaan tuota lasta kunnolla!

Poikahan oli jo syntyessään aika tomera ja iso ja alkoi kyllä jo synnytyssalissa nykertää itseään kohti rintaa. Maito nousi ihan huomaamatta jo sairaalassa eikä oikeastaan sattunut (tai sitten mulla oli vielä siinä kohti niin hyvät kipulääkkeet, etten vaan huomannut). Sairaalasta lähtiessä paino oli laskenut kyllä, mutta jo parin päivän kontrollikäynnillä tsekattaessa painoa oli tullut melkein 80g päivässä lisää. En ehtinyt kunnolla edes ajatella koko imettämistä, joku kaveri oli vinkannut mulle etukäteen että ota omat rintakumit mukaan sinne, niin ei tartte olla niitä rukoilemassa. Hän oli käyttänyt niitä kipeisiin nänneihin heti alusta ja en ajatellut mitään sen kummemmin kun heti synnyttäneiden osastolle kärräämisen jälkeen ensimmäinen vastaantullut ja rintamukseni nähnyt kätilö jo oli suosittelemassa niiden käyttöä.

Rintakumilla homma lähtikin tosi hyvin liikkeelle jo sairaalassa ja olin rinnoistani ihan tyytyväinen. Sitten kätilöt ja neuvolantädit alkoivat ehdotella, että rintakumeista kannattaa myös luopua jossain kohti ihan vaan niiden tuottaman lisävaivan (mukanaronttaus ja puhdistus) ja puutteellisen iho/imukontaktin maidontuotantoa (ja kaiketi tyypin imemisestä saamaa tyydytystä) heikentävän vaikutuksen vuoksi. Mutta vasta siinä kohdin kun synnytyskertomuspaperit lyötiin kouraan sain selityksen sille, mikä meikäläisen tököttimiä on ain vaivannut: matalat nännit. Siinä missä useimpien nännit tököttävät kunnolla kohollaan pienestäkin tuulenpuuskasta, meikäläisen kieltäytyvät yhteistyöstä, varsinkin vasen. Oikea on aina hanakkaamin poukottanut menemään, mutta vasen - se ei innostu oikein mistään. Paitsi ihan omiaan, joskus, ja silloinkin se jää ihan sellaiseksi pieneksi nyppyläksi (eikä se oikea nyt niin paljon parempi ole). Siksi siis suoraan mulle suositeltiin rintakumeja alkuun ja siksi yökätilö osastolla neuvoi kaikenlaisia vippaskonsteja ongelmanratkaisuun (kuten se, että leikkaa sellaisesta muovisesta lääkeruiskusta pään pois ja kääntää sen sylinterin ympäri, jolloin saa kätevän alipainepumpun jolla nänniä voi koittaa vähän kohottaa ennen imetystä. Tätä en missään vaiheessa kokeillut, koska talossa ei alkuun ollut niitä lääkeruiskuja). Joten alkuun mentiin vain niillä rintakumeilla.

Onneksi luin niiden käyttöohjeet hyvin ja skippasin sen kohdan missä sitä vähän käännetään ympäri ja alipaineella sieltä kaivetaan kumin sisälle siis muutakin kuin pelkkä nänni (kuten oikeasti imettäessäkin pitäisi). Ja tattadadaa, sain tällä systeemillä pojasta melkein tehtyä vampyyrin, kun molemmat nännini olivat jo ekalla viikolla niin verillä, että jouduin pumppaamaan maitoa sen kolme päivää vain koska en halunnut valkoisen kaman sijaan juottaa pojalle punaista. Tämän jälkeen opettelin vähän paremmin käyttämään rintakumeja ja melkein uitin nännivarustusta lanoliinivoiteissa syöttöjen välillä ja lopulta myös aikana rintakumin kitkaa poistamassa. Asiaa ei auta se, että pojalla on jäätävä imurefleksi ja aiheutti sillä mm. isoäidilleen käteen fritsun, kun tämä ei pitänyt varaansa. Sillä tartutaan rintaan kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen ja roikutaan kiinni kunnes tulee uni tai minä kampean irti suupielestä... Ei siis helpoin yhtälö nännien suojelemiseksi.

Sitten olin parhaan kaverini luona ja juteltiin imettämisestä. Sanoin, että olen kyllä miettinyt rintakumeista eroon pääsyä, koska tiesin että joissain olosuhteissa ilmankin oltiin onnistuttu (lähinnä kun poika ei  ollut liian nälkäinen ja poistin kumin puolivälissä syöttöä) mihin hän vaan totesi, että jossain kohti se vaan pitää päättää ja sen jälkeen päätöksessä pysyä, selkeämpää lapsenkin kannalta niin että tottuu sitten uuteen. Ja totta se oli, mitä neuvolantäti koitti sanoa, ei sitä nänneillä imetetä vaan rinnoilla - pienen totuttelun jälkeen Pikku-Ukko oppi imemään myös minun rinnoistani ilman niitä rintakumeja ja vaikka edelleen välillä saattaa olla hetkiä, jolloin tuo turhautumistaan tai väsymistään jää itkemään rinnalle kun ei muka saa kiinni, niin kun itse pysyy rauhallisena ja tarjoaa vaikka vähän nänninreunasta litistäen niin toistaiseksi aina ollaan päästy syömään eikä siinä edes kovin kauaa ole pahimmillaankaan kestänyt. Tämän ongelman vuoksi en siis ole palannut rintakumeihin, mutta kylläkin pariin otteeseen ihan sen vuoksi, että nännistä roikkuu ihonpalasia kun pikku kannibaali innostuu iltapalalla vähän liikaa ja leikkii hauskaa leikkiä "viskotaan päätä rinta tiukasti suussa". Mutta muuten ollaan menty ilman apuvälineitä, vaikka ajoittain lanoliinista on yhä tarvittu melkein tuubitolkulla. Ja nyt kahdeksan viikon jälkeen voin sanoa, että kyllä se pitää paikkaansa, millä kaikki silloin lohduttivat eli että nännitkin tottuvat ja venyvät. Ja poikakin on tottunut. Homma pelittää.

Silti en voi sanoa, että imettäminen on mitenkään erityisen euforinen kokemus mulle. Ennen pojan syntymää ajattelin, että se olisi jollain tavalla syvemmin yhdistävä kokemus, missä me pojan kanssa jotenkin joka imetyskerralla kasvetaan lähemmäksi toisiamme. Ja kyllä imetys yhdistääkin, mutta aika arkisella ja funktionaalisella tavalla: pojan pitää syödä ja minä voin tarjota sitä ruokaa, usein 6-10 kertaa päivässä. Poika on siinä lähellä, meikäläinen koittaa puolet ajasta pysytellä hereillä ja seurata hommaa tyyliin: syökö se nyt niin nopeasti, että kohta meinaa tukehtua vai nukahtaako se juuri kun pitäisi röyhtäyttää vai alkaako pian taas nänninkiskomisleikki uudestaan. On hienoa voida imettää ja biologisesti meidät on taidettu rakentaa niin, että esim imetykseen liittyvät ongelmat pistävät aika syvälle (itsekin mietin, miten kertakaikkisen paska äiti olen kun ekalla neuvolakäynnillä pojan paino ei ollut noussut halutulla tavalla). Mutta ehkä imetyskin on niin kuin seksi, silloin kuin se sujuu sitä ei juuri edes mieti ja kun se ei suju, niin se täyttää melkein koko elämän. Ja alun pähkäilyjen, tuskailujen (kirjaimellisesti...) ja ahdistusten jälkeen on kiva todeta, että nyt sitä on jo tottunut hommaan (niin psyyke kuin fysiikka) ja homman tärkein funktio sujuu kuten pitäiskin, itse asiassa poika kasvattelee jo kunnon kaksoisleukaa...

Eli vähän toisenlaisillakin nännivärkeillä asia sujuu kyllä kun malttoi vaan rauhassa opetella.