Huh, tässä on eletty vähän jännittäviä aikoja. Vienyt vähän huomiota kaikelta muulta, blogaamiseltakin. Taisin täällä blogissakin kertoa, että yövieroituksen jälkeen rinnat pienenivät parilla koolla. Sen lisäksi ne muuttuivat muutenkin ja vasta kunnolla tutkiessa tajusin, että vasemmassa rinnassa oli ikävä möykky vähän nännin yläpuolella. Mulla on ollut mastopatiaa ennenkin ja olen käynyt sen vuoksi mammografiassa jo alle kolmikymppisenä, mutta nyt meinasi oikeasti tulla hätä käteen. Odottelin menkat ohi ja kokeilin uudestaan - ja kyllä, siellä se pahkura edelleen oli, ei siis pelkkää hormonikierron aiheuttamaa muutosta. Varasin siltä istumalta ajan gynelle, joka totesi hänkin, että kyllä siellä jotain on ja pisti lähetettä eteenpäin.
No, ilmeisesti ihan akuutti ongelma ei ollut (mikä oli lohdullista), koska kierron ollessa taas ei-niin-optimaalinen sain kehoituksen odottaa sopivaa kohtaa ja varata sitten vasta ajan rintojen ultraan. En oikeastaan edes tajunnut, miten paljon jännitti, ennen kuin kävelin ultrauksesta lääkärin iloiset uutiset mukanani kassalle - vatsa meni yhdessä askeleessa ihan sekaisin ja kipeäksi. Mutta ei sen väliä, kun tulos oli kuitenkin se helpottava: vaaratonta rintakudosta vaan, joku mystinen tiivistymä vain. Löytyi pieniä kystiakin, mutta muuten ihan terveen oloiset rinnat. Onneksi.
Kaikkiin mahdollisiin seulontoihin aion silti mennä jatkossakin. Tuli käytyä pään sisällä sen verran syvälliset keskustelut siitä, miltä elämä näyttäisi sen ikävämmän diagnoosin kanssa. Rintasyövällä on onneksi aika hyvä ennuste, 89% diagnoosin saaneista on elossa vielä 5 vuoden päästä. Silti kylmäsi se ajatus, etten saisi olla Pikku-Ukon elämässä mukana. Olin jo päättänyt tehdä videoita ja kirjeitä, jotta lapselle jäisi joku muisto äidistä, joka rakasti häntä ihan kamalasti. Ehkä teen ne kuitenkin. Olen huomannut, että tavallisessa arjessa osaan olla sen verran urpo, että ehkä se on hyvä muistuttaa niin itseä kuin lasta siitä, että ihan oikeasti äiti rakastaa vaikkei aina osaa sitä näyttää siten kuin haluaisi.
Olen huojentunut. Ja koitan muistuttaa itseäni siitä, että kaiken marraskuun pimeyden ja arjen ja päiväkotimietteiden ja tiskikoneen tyhjentämisten keskellä kannattaa todella iloita siitä, että ne ovat tämän hetken suurimmat ongelmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti