Täällä vielä, vaikka olenkin ihan järkyttynyt siitä, että näin on. Vuotaa edelleen, ruskeaa, välillä runsaammin, välillä tuhrummin. Eilen tuli veren mukana hyytyneitä klimppejä, pisin oli 15cm. Ruskeaa kylläkin, se tuntuu olevan tässä se olennainen sana, koska sen perustella nyt kolmasti soittaessani naistentautien päivystykseen on evätty tutkimukset. Seurataan vaan edelleen. Jos huolestuttaa, terveyskeskuslääkärille voi toki mennä, mutta koska siellä ei ole ultraa ja edellisessä raskaudessa neuvoivat ihan päin peetä ja väittivät kohdun suun pehmenneen, vaikka se ei sitä ollut, luulen, että ellei tilanne pahene, niin en mene.
Ymmärrän kyllä, että sinne päivystykseen soittaa kaikki hysteeriset raskaanaolevat ja ymmärrän senkin, että oikeasti kukaan ei voi siellä tehdä mitään, todeta vaan tilanteen. Mutta jos sikiö on jo kuollut ja ollut kuolleena pidempään, tuntuu julmalta pilalta pitää ihmistä tässä välitilassa, panikoimassa, miettimässä, epäilemässä, itkemässä.
Onneksi huomenna on edes normineuvola. Jos täti ei löydä sydänääniä, niin sitten kyllä vaadin pääsyä ultraan. Toivon myös (vai pitäisikö tätäkin osata vaatia?), että neuvolan kautta löytyisi joku taho, jolle voisin käydä juttelemassa siitä, miten paha olo mulla on ja miten kyvytön olen käsittelemään tätä pelkoa. Ihan oikeasti vaikka tämä menisi kesken, en tiedä milloin uskaltaisin sitten raskautua uudestaan, jos enää milloinkaan. En vain itseni vuoksi, vaan sen rasitteen, mitä tämä tila aiheuttaa meidän perheelle. Täytyyhän siellä olla joku, jolle voi puhua raskauspelosta, jos kerran synnytyspelollekin on omat käytäntönsä - ja se synnytys sentään ei kestä pahimmassakaan tapauksessa puolta vuotta.
Ihan valtavasti tsemppiä ja lämpimiä ajatuksia sinulle! Miten kohtuuttoman hitaasti nämä alkuraskauden viikot tuntuu kuluvan, minä niin toivoisin että olisit jo raskaudessa pidemmällä, että vuodot loppuisivat, että saisit olla levollisin mielin, että tuntisit kyytiläisen liikkuvan, tietäisit itse että kaikki on hyvin.
VastaaPoistaMiten hyvin puitkaan omat tuntoni ja toiveeni sanoiksi, kun oma aivo ei pysy enää kasassa sitä tekemään. Kiitos tsempistä!
PoistaOlen lukenut blogiasi noin vuoden verran, mutta en ole saanut aikaiseksi kommentoida. Minulla on hieman poikaasi nuorempi tytär ja olen saanut blogistasi valtavasti vertaistukea. Oma raskauteni oli myös vaikea ja hyvin iloton johtuen välillä runsaastakin verenvuodosta, joka kesti viikolta 6 viikolle 18. Myöhemmin tytön (ja koko perheen) nukkuessa todella huonosti ja vatsavaivoja kärsien sain taas voimaa tästä blogista. Että jollain muullakin on näitä koettelemuksia, vaikka ei niitä tietysti toivoisi kenellekään. Neuvolasta kun ei irronnut kuin ihmettelyä ja voivottelua. Itselleni on myös kehittynyt tuon ensimmäisen raskauden takia jonkinasteinen raskauspelko. Todella kurjaa, että teidän perhe joutuu taas elämään tällaisessa tilanteessa. Pidän sormet ja varpaat ristissä, että kaikki kuitenkin menisi hyvin! Ja täytyy vielä sanoa, että pidän tyylistäsi kirjoittaa ja olen samaistunut myös moneen muuhunkin kuin näitä ikävämpiä asoita käsitteleviin teksteihisi. Voimia ja jaksamista sinulle ja kiitos aidosta blogista!
VastaaPoistaVoi ei, samalla niin surullista ja toisaalta niin lohdullista kuulla, että meitä on muitakin. Koska ei tätä tosiaan muille toivoisi, mutta samalla täällä raskausahdistuksen syövereissä vertaistuki on kullanarvoista. Voimia myös sinne ja toivottavasti saat käsiteltyä omaa raskauspelkoasi eteenpäin, ainakin niin ettei se liikoja kummittele tai rajoita. Mutta kiitos kovasti kauniista sanoistasi, olen niin iloinen että tästä blogista on jollekulle muullekin ollut iloa! Valoisampaa kevättä toivoen!
Poista