tiistai 9. joulukuuta 2014

Syyllisyys

Mistä tietää olleensa liian paljon lapsensa luota pois? Siitä nakuttavasta fiiliksestä, joka aktivoituu joka kerran, kun lapsi protestoi ei suinkaan poissaoloasi vaan läsnäoloasi. Viikonloppu oli oikea tällaisten hetkien riemukimara ja vaikka tuntuukin, että olen siirtämässä blogia kirjoitus kirjoitukselta kategoriaan valitusblogit, niin valitanpa nyt vähän vielä silti. Koska tuntuu ihan todella pahalta.

Viime perjantaina hain Pikku-Ukon hoidosta. Pitkä viikko, lähdin vähän aiemmin töistä kun kerrankin pystyin. Miten tervehtii lapsi? Alkaa itkeä ihan hysteerisenä, kun äiti työntää rattaat hoitopaikan kynnyksen yli. Vasta hyvänmatkaa kotiinpäin käveltyämme ja jatkuvaa monologia ylläpitäen sain pojan ottamaan jotain kontaktia minuunkin.

Viime lauantaina olin päivän paikalla ja kaikki oli ihan hyvin, mutta lähdin illaksi pois. Jii hoiti pojan ja sai hienosti nukutettuakin. Olin iloinen siitä, että joku merkkipaalu on taas saavutettu, kun äitiä ei tarvita enää rauhalliseen nukahtamiseen, mutta silti samalla jotenkin surullinen. Jotain luopumista siinäkin.

Sunnuntaina oltiin sukukekkereissä, joissa noin 50 henkeä oli ahtautuneena samaan tilaan. Pikku-Ukko koki ilmeisesti tilanteen hiukan ahdistavana, mutta kenen luo lapsi vaatii päästä itkemään hätäänsä - isoäidin ja -isän. Meinasin heittää pyyhkeen ihan totaalisti naulaan siinä vaiheessa, kun Pikku-Ukko ei suostunut edes tulemaan minun syliini vaan roikkui äitini esiliinassa (kirjaimellisesti!) ja itki taas ihan huolella, jos yritin tulla väliin. Jossain vaiheessa tilanne rauhoittui ja sitten yhtäkkiä oltiin taas ihan normaalisti, leikittiin yhdessä ja oltiin lähellä. Siellä takana se syyllisyys silti koputti. Mitä hittoa mä olen mennyt tekemään meidän suhteelle - sössinkö tämän jo vajaassa puolessatoista vuodessa?

Eilen vielä kaiken huipuksi vein ja hain pojan, koska Jii sai niskansa jotenkin juntturaan ja katsoin parhaaksi edesauttaa paranemista jollain muulla keinoin kuin juoksuttamalla miestä sateessa rattaita työnnellen. Vienti onnistui oikein hyvin, poika lähetti lentosuukkoja eteisestä. Mutta se haku! Hirveä kärttykohtaus taas mun tullessa sisään eikä puhettakaan siitä, että mitään halauksia olisi ollut tarjolla. Mihin hoitotäti sanoi, että onpa kummaa, koska lapsi ei ollut melkein malttanut syödä välipalaansa kun oli kuikuillut ikkunasta, milloin äiti tuleekaan hakemaan.

Ilmeisesti nyt on kova ikävä ja joku turvattomuuden kokemus suhteessa muhun. Arvaahan sen, kun työtunnit ovat vain venyneet ja venyneet ja olen kireänä kuin viulunkieli kotonakin. Yritän hengittää ja ajatella, että alan stressaamaan vasta kun poika on mennyt nukkumaan, mutta esimerkiksi eilen illalla nukutin Pikku-Ukkoa kaksi tuntia - ihan turhaan. Nukahti vasta Jiin syliin. Työt valuvat kotiin ja nekin pitäisi tehdä ja ja ja... yhtäkkiä huomaan muuttuneeni Isäkseni. Ja kun ennen lapsen saamista ajattelin, että sellaista minusta ei ikinä ainakaan tule. Anteeksianto isän suuntaan on lisääntynyt viime aikoina kummasti. Toivoisin vain, ettei Pikku-Ukon tarvitsisi odottaa ihan omien lapsien saamista voidakseen antaa anteeksi äidilleen niin fyysisen kuin henkisenkin poissaolon. Tai oikeastaan toivoisin, että olisin hoitanut hommat niin, ettei ole mitään anteeksiannettavaa tässä suhteessa.

Koitan edelleen vain päästä joululomalle rauhassa, hoitaa projektin alta pois ja miettiä sitten, miten tästä jatketaan. Kuusi työpäivää - tai kahdeksan, jos viikonloppunakin pitää mennä töihin. Se tuntuu aika vähältä aikuisesta, mutta miten pitkältä se tuntuu Pikku-Ukosta? Ja teenkö jotain pysyvää vauriota meidän suhteelle? Onhan lapsella isä, joka on läsnä ja turvallinen myös nyt kun minä olen enemmän pois. Silti, jos perheen taloudelliset kuviot olisivat yhtään hehkeämmät, miettisin sitä hoitovapaata uudestaan. Tai mietin ehkä joka tapauksessa.

torstai 4. joulukuuta 2014

Työn ja lapsen yhteensovittaminenhan on ihan helppoa (vaimitensenytmeni)

Jooei.

Terveiset blogihiljaisuudesta. Täällä on tehty töitä niska limassa, yksi isompi projekti saadaan päätökseen toivottavasti juuri ennen joulua ja tunnit paukkuvat joka suuntaan ja iloisesti. No, pääsenpä kunnon joululomalle ainakin, ei siinä mitään. Anoppi ja appiukko ovat hoitaneet koiraa, Jii oli reilun viikon kipeänä ja käytännössä hoisi sen ajan poikaa. On meillä arki siis rullannut, mutta siten, että minä en ole ollut osa sitä. Tuntuu aika pahalta.

Firmassa aloitettiin juuri myös yt:t, tätä samaa riemuahan on Suomessa nyt riittänyt monille. Kyllä se tästä. Projektitilanteestani johtuen voin olla aika turvallisin mielin, että hommat vielä jatkuvat, ja jos kävisikin hassusti, niin pieni hoitovapaa olisi vain hyvä (epäilen, että jos lappu oikeasti tulee, en ole ihan näin rauhallinen..). Vaan niin se taitaa mennä, että jääville jää tuplakiire eikä mitään taukoja kannata edes kuvitella pitävänsä, jos duuni säilyy. Kun vaan Jii löytäisi vakiduunin, niin voisi edes miettiä hölläävänsä itse, tässä tilanteessa ei oikein muuten voi kun mennä eteenpäin sen mukaan mitä työnantaja käskee. Sain puhuttua kuitenkin jatkoa (tällä hetkellä teoreettiselle) osa-aikaisuudelle maaliskuulle, jotain bonusta sekin. Nyt ensin katson vain jouluun asti ja tuon projektin päätökseen, parempi valita ihmisen kokoisia tavoitteita ja keskittyä niihin.

Onneksi meillä ne yöt ovat nykyisin lähes poikkeuksetta hyviä, herätään korkeintaan kerran tai kaksi, useimpina nukutaan jonnekin kuuden hujakoille. Kun vain osaisi mennä nukkumaan ajoissa, mutta eilenkin kukuin jonnekin yhteentoista ja liian lyhyeksi jäi unet taas kerran. Laatu korvaa, kai?

Raskaana en ole toiveista huolimatta vieläkään. En edes jaksa miettiä montako kiertoa on jo yritetty, taitaa olla seitsemäs tai jo yli. Luulen, että viime kierrossa jotain tarttui hetkeksi mukaan, koska puolessavälissä kiertoa nukahdin parina iltana melkein pystyyn jo ennen ysiä ja pientä ällötystä oli myös ilmassa. Menkat oli pari päivää myöhässä, mutta juuri kun toiveet alkoivat herätä, alkoivat ne menkatkin. En oikein tiedä, mitä toivoa tästä kierrosta. Parempi olla ajattelematta.

Pikku-Ukko on kehittynyt nyt ihan valtavasti ja tekisi niin mieli kirjoittaa siitä. Mutta olen liian väsynyt yrittääkseni edes prosessoida, mikä kaikki on muuttunut. Joku sanojen herkkyyskausi nyt on, sanotaan minä ja äiti ja anna ja kissa ja nenä ja kukka ja koira ja pappa ja mummi ja sitten ihan tolkuttomasti sitä omaa klingonia. Ja ymmärretään vielä enemmän. Mutta silti tässä vaiheessa on pakko myöntää, että paras kohta mun päivää on se, kun tulee iltaimetys (niin. ei olla vieroituttu siitä vieläkään...) ja saan hetken töllöttää Murdochin mysteerejä tai muuta yhtä järkevää. Pitäisi oikeasti saada se väsymyksen kierre katkemaan, että jaksaisi panostaa vähän kauemmin lapseensa eikä olisi niin häiriöherkkä ja poissaoleva koko ajan. Hyviäkin hetkiä on siellä välissä, kylvetys ja iltasatu ja tänään raastettiin yhdessä porkkanaa ja tehtiin ruokaa. Se läsnäolevampi arki on ihan siinä käden ulottuvilla, mutta siihen ei vaan jotekin jaksa tarttua, kropassa ei riitä tehot.

Katsotaan nyt jotenkin jouluun ja sitten hetki huilataan. Sitten Pikku-Ukko vaihtaakin päiväkotiin ja ollaan Jiin kanssa varauduttu olemaan enemmän kotona ja lyhentämään alkuun päivää. Jiillä on lomiakin vaikka kuinka käyttämättä, joilla tasataan sitä alkua. Sitten voi toivottavasti hetkeksi keskittyä itseensä ja miettiä, miten saisi tämän työarjen vähän paremmaksi. Keinojahan varmasti on, kun vaan ensin projektin osalta vähän helpottaa, että kaikki energia ei mene siihen, että huomaa yöllä pohtineensa, mitä kaikkea pitää seuraavana päivänä saada tehtyä.

Minähän olen aina valittanut siitä, että isä oli paljon pois kotoa, kun olin p