Syyllisyys

Mistä tietää olleensa liian paljon lapsensa luota pois? Siitä nakuttavasta fiiliksestä, joka aktivoituu joka kerran, kun lapsi protestoi ei suinkaan poissaoloasi vaan läsnäoloasi. Viikonloppu oli oikea tällaisten hetkien riemukimara ja vaikka tuntuukin, että olen siirtämässä blogia kirjoitus kirjoitukselta kategoriaan valitusblogit, niin valitanpa nyt vähän vielä silti. Koska tuntuu ihan todella pahalta.

Viime perjantaina hain Pikku-Ukon hoidosta. Pitkä viikko, lähdin vähän aiemmin töistä kun kerrankin pystyin. Miten tervehtii lapsi? Alkaa itkeä ihan hysteerisenä, kun äiti työntää rattaat hoitopaikan kynnyksen yli. Vasta hyvänmatkaa kotiinpäin käveltyämme ja jatkuvaa monologia ylläpitäen sain pojan ottamaan jotain kontaktia minuunkin.

Viime lauantaina olin päivän paikalla ja kaikki oli ihan hyvin, mutta lähdin illaksi pois. Jii hoiti pojan ja sai hienosti nukutettuakin. Olin iloinen siitä, että joku merkkipaalu on taas saavutettu, kun äitiä ei tarvita enää rauhalliseen nukahtamiseen, mutta silti samalla jotenkin surullinen. Jotain luopumista siinäkin.

Sunnuntaina oltiin sukukekkereissä, joissa noin 50 henkeä oli ahtautuneena samaan tilaan. Pikku-Ukko koki ilmeisesti tilanteen hiukan ahdistavana, mutta kenen luo lapsi vaatii päästä itkemään hätäänsä - isoäidin ja -isän. Meinasin heittää pyyhkeen ihan totaalisti naulaan siinä vaiheessa, kun Pikku-Ukko ei suostunut edes tulemaan minun syliini vaan roikkui äitini esiliinassa (kirjaimellisesti!) ja itki taas ihan huolella, jos yritin tulla väliin. Jossain vaiheessa tilanne rauhoittui ja sitten yhtäkkiä oltiin taas ihan normaalisti, leikittiin yhdessä ja oltiin lähellä. Siellä takana se syyllisyys silti koputti. Mitä hittoa mä olen mennyt tekemään meidän suhteelle - sössinkö tämän jo vajaassa puolessatoista vuodessa?

Eilen vielä kaiken huipuksi vein ja hain pojan, koska Jii sai niskansa jotenkin juntturaan ja katsoin parhaaksi edesauttaa paranemista jollain muulla keinoin kuin juoksuttamalla miestä sateessa rattaita työnnellen. Vienti onnistui oikein hyvin, poika lähetti lentosuukkoja eteisestä. Mutta se haku! Hirveä kärttykohtaus taas mun tullessa sisään eikä puhettakaan siitä, että mitään halauksia olisi ollut tarjolla. Mihin hoitotäti sanoi, että onpa kummaa, koska lapsi ei ollut melkein malttanut syödä välipalaansa kun oli kuikuillut ikkunasta, milloin äiti tuleekaan hakemaan.

Ilmeisesti nyt on kova ikävä ja joku turvattomuuden kokemus suhteessa muhun. Arvaahan sen, kun työtunnit ovat vain venyneet ja venyneet ja olen kireänä kuin viulunkieli kotonakin. Yritän hengittää ja ajatella, että alan stressaamaan vasta kun poika on mennyt nukkumaan, mutta esimerkiksi eilen illalla nukutin Pikku-Ukkoa kaksi tuntia - ihan turhaan. Nukahti vasta Jiin syliin. Työt valuvat kotiin ja nekin pitäisi tehdä ja ja ja... yhtäkkiä huomaan muuttuneeni Isäkseni. Ja kun ennen lapsen saamista ajattelin, että sellaista minusta ei ikinä ainakaan tule. Anteeksianto isän suuntaan on lisääntynyt viime aikoina kummasti. Toivoisin vain, ettei Pikku-Ukon tarvitsisi odottaa ihan omien lapsien saamista voidakseen antaa anteeksi äidilleen niin fyysisen kuin henkisenkin poissaolon. Tai oikeastaan toivoisin, että olisin hoitanut hommat niin, ettei ole mitään anteeksiannettavaa tässä suhteessa.

Koitan edelleen vain päästä joululomalle rauhassa, hoitaa projektin alta pois ja miettiä sitten, miten tästä jatketaan. Kuusi työpäivää - tai kahdeksan, jos viikonloppunakin pitää mennä töihin. Se tuntuu aika vähältä aikuisesta, mutta miten pitkältä se tuntuu Pikku-Ukosta? Ja teenkö jotain pysyvää vauriota meidän suhteelle? Onhan lapsella isä, joka on läsnä ja turvallinen myös nyt kun minä olen enemmän pois. Silti, jos perheen taloudelliset kuviot olisivat yhtään hehkeämmät, miettisin sitä hoitovapaata uudestaan. Tai mietin ehkä joka tapauksessa.