Jälkimietteitä synnytyksestä

On muuten jännää miten nopeasti koko synnytys unohtuu. Siinä miten sitä raskaana ollessa ajatteli jonain raskauden huipentumana ja itse tapahtumaa odotti kuin kuuta nousevaa, näin jälkikäteen ajattelen tapahtumaa lähinnä siten, että se oli se tapahtuma jossa Pikku-Ukko tuli maailmaan. Ja että juu, olihan se aikamoista. Mutta jos kysyy, että mitä aikamoista niin pitää jo aika lailla kaivella muistilokeroita. Kyllä se sattui, mutta toisin kuin vaikka hammassäryn kohdalla mä en yhtään muista, minkälaista se kipu oli. Järki muistaa niitä tapahtumia sieltä täältä, mutta niihin ei tunnu liittyvän mitään tunnetiloja, ihan kuin ne olisi tapahtuneet jollekulle muulle tai olisi katsonut vaikka elokuvaa. Sen muistan, että supistuksen tullessa ajattelin, että voi ei taas ja ponnistusvaiheesta, että eikö tää lopu koskaan. Ainoa tunne, jonka oikeasti muistan, on se hetki kun poika laitettiin mun rinnalle ja se katsoi mua silmiin. Se oli joku outo yhdistelmä euforiaa ja hämmennystä siitä, että tuossa se mun lapseni nyt on, se mitä tässä on odotettu. Mahan ulkopuolella hyvänenaika, miten tähän nyt päästiin (outoa etenkin ajatellen, että edeltävä vuorokausi sitä oltiin siinä nimenomaan sitä pusattu ulos)?

Monia tuntuu kiinnostavan se, minkälaiseksi synnytyksen on kokenut. Ja ikävän moni on vaikuttanut jopa vähän pettyneeltä kun ei ole mitään kauhutarinoita kerrottavana. Heidän kanssaan on sitten vatkattu enemmän sitä alun käynnistämisen turhuutta ja sitä, että käynnistyksen vuoksi sitä oli sidottu tippaan ja mitä kaikkea siitä seurasi. Olen edelleen kaikesta huolimatta siitä, että Pikku-Ukon synnytys oli tosi hyvä. Mutta pari juttua itselle on noussut mieleen näin niinkuin jälkijättöisesti, jotka toivon pääseväni seuraavassa synnytyksessä korjaamaan - jos siis sellainen vielä tulee. Sen verran kivaa tämä äitiys on ollut, että toivottavasti tulee.

Ensinnäkin valmistautuminen. Lähdin synnyttämään jossain ihanan naiivin ruusunpunaisissa tunnelmissa, että vaikka kaikkia muita se ehkä sattuikin niin se oli vain jotain heikkoutta ja minuahan ei sattuisi (liian paljon). No sattui kuitenkin niin paljon, että ne viimeiset neljä tuntia ennen epiduraalia vain oksentelin ja tarrasin kylmän hikisillä käsillä ilokaasumaskiin uudestaan ja uudestaan. Olen kuitenkin aika varma, että olisin pärjännyt kivun kanssa tosi paljon paremmin jos en olisi ollut ihan niin väsynyt kun se varsinainen kipu starttasi. Siinä vaiheessa elättelin lisäksi toistakin harhaluuloa, nimittäin sitä että minun piti yrittää nukkua ja siksi kivun tullessa en ollut valmistautunutkaan työskentelemään sen kanssa vaan halusin sen pelkästään pois. Enkä suoraan sanottuna väsymyksessäni enää uskonut, että se kipu mitään kohdunsuuta ikinä avaisivatkaan, kun kerran ei 12 tunnin käynnistelykään ollut saanut hommaa edistettyä yhtään. Näin jälkikäteen ajateltuna aika moni asia olisi voinut mennä toisin, jos siinä kohti kohdunsuu olisi ollut edes sentin enemmän auki - henkinen kuolema olisi voitu välttää. Ehkä pitää sanoa ensi kerralla kätilölle, että valehtelee mulle vaikka sitten ;)   

Kaikki hienot kursseilla opitut rentoutumis- ja hengitystekniikat lensivät siis romukoppaan siinä kohti kun heitin itse pyyhettä kehään ja aloin synnyttämisen sijaan vain selvitä hetkestä toiseen. En edes yrittänyt niitä, eikä Jiikään muistanut niihin kannustaa, vaikka tsemppasi kyllä muuten. Edellelleen uskon, että niistä olisi ollut iso ilo ja toisella kierroksella kun oma käsitys siitä, mitä synnytys oikein onkaan on vähän realistisempi niitä pystyy varmaan tehokkaammin etukäteen harjoittelemaankin ja miettimään, mitkä sopivat omalle kohdalle. Näin äkkiseltään tuntuu, että laulaminen ja huomion kääntäminen muualle (esim. leffan tai laskutekniikoiden avulla) voisi sopia mulle. Yleisesti ottaen kun kuulemma ne sopivat ihmisille, joilla on kova halu hallita tilannetta - emotionaalinen huomion kääntö kivusta taas ei sovi niin hyvin. 
  Ylipäätään toivon, etten joudu käynnistykseen, koska ilman tippaa ja varsinkin sitä vauvan päähän kiinnitettävää anturia voisin liikkua vapaasti, käydä suihkussa ja ehkä ammeessakin - ja olla kotona pidempään, tutussa ympäristössä ja omilla ehdoillani. Yritin psyykata itseäni kyllä siihen, mutta päädyin silti jännäämään kätilöitä ja pyytämään anteeksi vähän joka juttua. En kertakaikkiaan antanut itselleni lupaa olla synnyttävä nainen, vaan pahoittelin kätilölle lapsiveden menoa (joutui vaihtamaan aluset), sitä että guasha raapi selkäni verille, sitä että oksiiitosiini ei tehonnut ensimmäiseen 12 tuntiin ja vietiin Jorvin paras sali niin pitkäksi aikaa, myöhemmin jokaista oksennusta ja lopulta sitä, että tarvitsin kipulääkettä. Ensi kerralla siis enemmän kotona ja sairaalassa haluan olla oman synnytyssalini kuningatar. Koska kaipa ne kätilot ovat kaikkeen tottuneet kun ovat kerran alallekin hakeutuneet...

Se, mitä olisin voinut tehdä itse paremmin ja näin jälkikäteen mietittynä en tajua, miksen tehnyt niin on käyttää etukenoa jumppapallon päällä sänkyyn nojaten enemmän. Kokeilin sitä käynnistysvaiheessa, ja siinä supistukset lähtivät heti kipeytymään - nyt vasta mietin, että olisiko synnytys kuitenkin lähtenyt heti kättelyssä käyntiin jos olisin vain kärvistellyt asennossa pidempään. Nyt säikähdin kipua ja lopetin - mutta toden totta, sehän sattui joka tapauksessa, joten kaipa sitä olisi voinut koittaa mennä sitä kipua kohti ja katsoa mitä tulee. Tässäkin olisin voinut kätilölle selittää koko jutun ja saada kannustusta, mutta kun tämä ei ollut huoneessa kun päätin vaihtaa asentoa enkä sitten jotenkin kehdannut jälkikäteen sanoa, niin kuin asia oli - etten halunnut sitä kipua.

Kätilön kanssa kommunikointi oli juuri siksi niin vaikeaa, etten tajunnut missä kohti synnytystä oikein milloinkin mentiin ja mikä oli normaalia. Vaikka nimenomaan sitä niissä lappusissa pyysin. Lisäksi olisin tainnut tarvita kätilöltä enemmän huomiota varsinkin silloin yöllä, mutten vain osannut sitä pyytää. Mulla oli sairaalassa koko ajan sellainen olo, että mun piti vain kiltisti odottaa että joku kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu sen sijaan, että olisin itse kertonut mitä mussa tapahtuu ja mitä haluan, että muut tekevät :) Lisäksi mulla oli sellainen fiilis (joka varmaan oli tottakin, että kun koko sairaala oli iskemällä täynnä synnyttäviä naisia, niin monessa kohtaa mua vähän hoputettiin. Selkeimmin se näkyi ponnistusvaiheessa, jossa toisen epiduraaliannoksen (joka oli turha ja ensi kerralla kyseenalaistan sen annon juuri ponnistusvaihetta ennen) vuoksi mulla ei ollut yhtään ponnistustarvetta, lapsella ja mulla kaikki oli hyvin ja silti lähdettiin ponnistamaan. No juu, tietysti siinä kohti kalvojen puhkaisemisesta oli jo melkein 23 tuntia, sitä ne varmaan kiirehtivät. Mutta oli silti tosi urpon tuntuista monitorien avulla ponnistaa, kun se ponnistustarve ennen sitä epiduraalia oli niin selkeä että minäkin olisin sen avulla osannut (ei ollut kauheasti vaihtoehtoja edes, sen verran vahva se oli).

Ja lisäksi haluan kunnolla kokeilla jotain toista asentoa ponnistukseen kuin sitä puolipystyä. Ymmärrän, että siihen tilanteeseen se oli helpoin ja sainhan minä hetken kokeilla kylkiasentoa, mutta siihen ei kauheasti apuja tullut kun taas selällään puolipystyssä sitten neuvottiin ja näytettiin sormilla painaen mihin kohtaan piti ponnistaa ja niinpoispäin. Episiotomista en tuosta typerästä granulaatiokudos-ongelmasta huolimatta ole yhtään katkera, mutta ylipäätän mietin olisiko pystymmällä asennolla tai esimerkiksi lämpöpakkauksella turvattu välilihaa yhtään paremmin.

Lisäksi luonnollisen synnytyksen kurssilla puhuttiin siitä J-hengityksestä eli puhaltamisesta ponnistuksen aikana alakautta ylös. Kätilö torppasi sen ihan heti kättelyssä. Jos tulen uudelleen raskaaksi, niin otan selvää pystyykö silläkin saamaan vastapaineen vatsaonteloon, mitä haetaan siinä normaalissa "pidätä hengitystä" -ponnistuksessa. Sillä kun yleensä saadaan myös usein sikiölle aikaan hapenpuutetta. Miten J-hengityksellä synnytetään, siinäpä kysymys?

No, silti kaikista näistä mieleen jääneistä jutuista ja kysymyksistä huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että mulla oli tosi hyvä synnytys. Ja että jopa haluankin kokea sen vielä uudelleen. Selkeästi pottumaisempi homma musta oli se synnytystä edeltänyt reilu 9 kk ja ennen kaikkea se siitä toipuminen (joka vieläkin on siis kesken). Eniten ehkä haluankin juuri, että jos tulen vielä uudestaan raskaaksi, hoidan sen koko raskausajan kyllä ihan eri tavalla jos suinkin mahdollista - ja pidän huolen siitä, että olen hyvässä kunnossa enkä niin rupsahtanut ja "kropasta irrallaan" kuin nyt. Se varmaan ennen kaikkea auttaa siihen, että seuraavakin synnytys on hyvä. Toivottavasti :)