Karkeasti ottaen mun kaveripiiri jakaantuu aika lailla kahteen kategoriaan raskauskilojen osalta. Niihin, jotka eivät käytännössä lihoneet juuri yhtään ja niihin, jotka vetivät sen 20 kiloa iloisesti koko homman aikana. Minä, kuten jo aiemmin todettua, kuulun kategoriaan B, sillä jos lähtöpaino olikin jossain siellä 76 kilon hujakoilla niin sairaalaan vihdoin päästäessä niitä oli jo melkein 94... Kyllähän minäkin olin kuullut uudestaan ja uudestaan, miten ihmiset joutuvat oikein projektiksi ottamaan raskauskilojen pudottelun imetyksen jälkeen, mutta jotenkin sitä (tässäkin) eli niin omissa harhakuvitelmissa, että eihän nyt minulle sentään, kyllä niitä sinne sairaalaan jää tai ainakin heti imetyksen alettua lähtee.
No eipä lähtenyt. Sairaalaan jäi tasan 7 kg ja ensimmäisen imetyskuukauden jälkeen olin siitä pahasta tulehduksesta huolimatta menettänyt ihan yhden kokonaisen kilon. Senkin otin takaisin heti tässä toisella kuukaudella, niin että elopainoa on nyt se 86,6 kg. Ja tämä siitä huolimatta, että poikakin kerää painoa kohisten, eli maitoa kyllä tulee. Eikä silti tapahdu mitän... Joo-o, kyllä olen melkein 180 senttiä pitkä, mutta silti tuo paino on liikaa. Ja kaiken lisäksi olen kaikissa otetuissa kuvissa omastakin mielestä lihavanpuoleinen. Mikä ei ole hauskaa ainakaan kun kyseessä on mm. hääkuvat (siitä juttua lisää myöhemmin). Ilman masuasukkia olen siis nyt painavimmillani ikinä - ja muunmuassa iloiset 18 kiloa painavampi kuin tavatessani Jiin ;) No, silloin olinkin elämäni kunnossa, sen jälkeen ensin kiireinen työ, siitä johtunut työuupumus ja sitten viimein raskausaika toivat tämän lisäpainon, jonka kanssa nyt joudun elelemään.
Itse läski ei oikeastaan edes kiusaa minua, paitsi siis kun joudun katsomaan itseäni valokuvista, mutta noin niin kuin tavallisessa arjessa. Oikeastaan taidan pitää kropastani enemmän kuin koskaan nyt äitiyden myötä arvostan rintojani yhä enemmän (eikä haittaa, että entiset Beet ovat pompsahtaneet DD-kokoisiksi) ja vaikka alapää kuten todettua ei ole enää ennallaan ja elimet ovat sisuksissa vähän mitensattuu, olen jumalattoman ylpeä siitä, että olen uutta elämää pystynyt omassa kehossani kantamaan. Mutta kun sillä läskillä on muutakin seurauksia - eikä siis pelkällä painolla vaan myös niillä elämäntavoilla, jotka sitä ylläpitävät.
Väsymys saa unohtamaan kunnon ruoan laiton ja hinkuamaan sitten iltasella suklaan ja limpparin perään. Haluaisin kirota sen alhaisimpaan maanrakoon, joka keksi Coca--Colan, mutta kun itsekuri ei kertakaikkiaan riitä edes siihen.. Se taas ajaa verensokerit ihan miten sattuu, jonka johdosta olen jatkuvasti yhä väsyneempi ja kärttyisä ja siis kertakaikkisen viehättävää seuraa noin niinkuin yleensä. Lisäksi huono ruoka sisältää nolla prosenttia kuitua, mikä taas yhdessä niiden 18 ylimääräisen kilon kanssa tekee sen, että ummetus odottaa nurkan takana heti kun unohdan kerrankin sen Levolacin tai Visiblinin (kuten nyt mökille tultaessa). Se taas aiheuttaa kipeän takapuolen, jonka vuoksi sitä on vielä haluttomampi liikkumaan, vaikka pitäisi.
Lisäpaino yhdistettynä heikkoihin lantionpohjanlihaksiin ylläpitää myös alakerran sekamelskaa ja estää mua lähtemästä juoksulenkille. Ja kun en liiku, ahdistun kotona ja syön entistä enemmän. Ja vaikka Jiin mielestä (onneksi, onneksi, onneksi) olen edelleen kaunis, niin ikävä tosiasia on se, että oma olo ei tunnu siltä, varsinkin kun en voi vaihtaa karseiksi käyneistä raskausvaatteista vielä takaisin omiini - ja sitten syön vielä enemmän, ihan kiusallani. Vaikka itseäänhän siinä vain vahingoittaa.
Imetysaikana laihdutus ei ole ihan helppo eikä kaiketi turvallinenkaan juttu, käsittääkseni ne kuona-aineet voivat liian nopeasta laihdutuksesta lähteä liikkeelle ja päätyä Pikku-Ukon ruoka-annoksiin. Sitä ei siis voi tehdä. Mutta jollain tapaa on pakko aloittaa tämän kierteen katkaisu. Coca-Cola saa nyt ainakin jäädä ja kuituruokaa on pakko alkaa sisällyttää syöminkeihin. Ja liikuntamuotoja on pakko löytää, vaikka ne omimmat eli juoksu ja uinti ovatkin nyt kiellettyjen listalla toistaiseksi. Olen silti luvannut olla ensi kesänä tähän aikaan ainakin niiden raskauskilojen verran kevyempi. Toivottavasti kun poika siirtyy starttaamaan kiinteitä, voin vähitellen alkaa tiukentaa myös ruokavaliota.
Ensi viikolla on lankomiehen häät, joihin joudun menemään koon 46 mekossa jota toivon käyttäväni vain tämän kerran elämässäni. Aion ottaa tyhmästä tilanteesta sen ilon irti, joka on siitä otettavissa ja mässäillä ylipainollani kerrankin niin paljon, että saisin otettua itseäni niskasta kiinni ja aloitettua terveellisemmät elämäntavat. Jos ei muusta syystä, niin siksi että parempikuntoisena jaksaisin myös hoitaa poikaa paremmin. Niin tai näin, toivottavasti joka tapauksessa oma kehonkuva kehittyy rakastavampaan suuntaan, koska itse kiloista murehtimista en todellakaan halua lapselleni opettaa. Mutta kylläkin sen, että kroppaa voi halutessaan muokata haluamaansa suuntaan sen sijaan, että jää sen nykytilaa kovin pitkäksi aikaa itkemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti