keskiviikko 7. elokuuta 2013

Äidin peloista

Arvasin kyllä etukäteen, että äitiyteen liittyy tietty määrä huolta. Koiranpennun ottaminen pari vuotta antoi jo vähän viitteitä tulevasta, kun ensimmäisellä viikolla itkettiin parketilla muksahtaneen pennun  ontumista, tyhmien omistajien väärin katsomaa ruoka-annostusta ja ensimmäisen virtsatietulehduksen oireita. Oltiin hysteerisiä siitä, että missattiin herkkyyskaudet ja koulutettiin se ihan väärin (no niin kyllä koulutettiinkin, kun ei mistään tajuttu...). Raskausaika toi ihan uutta perspektiiviä asiaan, kun yhtäkkiä sitä tajusi kantavansa pientä elämää sisällään ja että kaikki, mitä söi tai teki jollain tapaa vaikutti myös siihen. Verenvuodot ja seulonnat toivat eksistentiaalista pelkoa siitä, että tässä ei ollutkaan enää kyse siitä, että "vähänks ihanaa me saadaan vauva, jiiiiiiiiii" vaan etttä se todella oli pieni oma elämä, jonka kehityksessä oli monta vaihetta, joista monessa kohtaa homma voisi mennä ihan päin seiniä tai pahimmassa tapauksessa päättyä kokonaan.

Nyt pojan syntymän jälkeen erilaiset huolet ja pelot ovat karanneet lapasesta. Normipäivästä varmaan selviää sillä, että tsekkaa vain pari kolmekymmentä kertaa hengittääkö tyyppi vielä nukkuessaan, säikähtää jokaista epäsäännöllistä hengityspätkää, maidon henkeen vetoa ja sitä seuraavaa rohinaa. Mutta sitten tulee päiviä niin kuin eilen. Poika vetäisi yöllä alkuun melkein kuuden tunnin unet, söi välissä kuin pieni sika ja nukkui sitten kolme tuntia lisää. Meikäläinen arvosti ensimmäisiä kunnon yöunia kolmeen viikkoon (ei hätää, ihan kompensoidakseen nukuin tänä yönä vain 3,5 tuntia! Go koiran ripuli!) ja kun poika heräämisen jälkeen söi, kikatti isänsä kanssa hetken ja nukahti taas parin tunnin päiväunille niin, että ehdin imuroida ja siivota kunnolla ennen kaverin vierailua. Poika heräsi, söi, huusi hetken - mutta vain hetken - ja sippasi taas.

Kaverin lähdön jälkeen mies valmistautui yövuoroonsa ja minä jäin seurailemaan Pikku-Ukkoa. Ei kuumetta, söi hyvin ja seurusteli normaalisti kun oli hereillä, mutta silloin tällöin poika aivasti tai yskäisi. Ihan riittävästi syytä siis äidille loikata kauhusfääriin ja pelätä pahinta. Seuraavat tunnit tarkkailin poikaa heltymättä ja panikoin siitä, jos lapsi päästi irti rinnasta. Oliko se kipeä nyt kun ei halunnut syödä? Kylässä olleen kaverin kanssa oltiin juteltu päivärytmistä (jota meillä ei ole sen kummemmin, paitsi että seiskalta loppuu yö ja nukkumaan mennään kymmenen yhdentoista aikaan - ja puoli yhdeltä päivällä tuo yleensä aloittaa päivän pitkät päikkärit. Muuten oon tunkenut tissiä suuhun jos poika on huutanut tai vaikuttanut nälkäiseltä ja epätoivoissani keksinyt jotain virikettä, jos se on ollut hereillä. Kaveri käytti E.A.S.Y.-menetelmää (eat-activity-spleep-your time, tästä lisää joskus) ja se kuulemma heille toimi tosi hyvin. Tajusin samalla, että ei mulla ole käryä montako kertaa tuo syö päivässä ja monetko päikkärit tulee otettua ja monetko pissat tuo tekee. Ehken ole niin insinööri kuin luulin, koska kaverilla oli tiedossa nämä kaikki. No, pointti oli kuitenkin se, että kun ei ollut rytmiä, en oikein osannutkaan vastata siihen nukkuiko tai söikö poika nyt enemmän tai vähemmän kuin tavallisesti.

Tein sen virheen, joka jo tässä vaiheessa pitäisi älytä olla tekemättä - menin interwebsin ihmeelliseen maailmaan, luin kätkytkuolemasta ja seuraavat pari tuntia vain friikkasin. Pelkäsin, että tuo uneliaisuus oli jonkun mystisen uuden taudin oire, että poika lakkaa hengittämästä heti kun nukahdan, tai että jos tuo selviäisikin tämän yön yli niin onnistuisin pudottamaan sen, tai iskemään sen pään ovenkarmiin tai seinänkulmaan tai ravistelemaan siltä aivot pellolle kun hermo menee joku kerta rauhoittaessa huutavaa ipanaa kesken kärrylenkin. Pelkäsin, että kaikesta rakkaudesta huolimatta noudatan kaikkia niitä huonoja tapoja, jotka olen omilta vanhemmiltani apinoinut (järjettömät huolikohtaukset, totaaliset meltdownit kiireessä ja kyvyttömyys käsitellä pettymyksen tunteita itseä tai ihan sama ketä kohtaan, noin niin kuin alkajaisiksi) ja teen lapsiparasta yhtä sekopäisen kuin itsekin olen. Pelkäsin, että perhettämme kohtaa joku onnettomuus, tai pojasta tulee koulukiusattu tai ei löydä mielekkäitä harrastuksia tai kaveriporukkaa, jossa olla. Pelkäsin, että kaikesta rakkaudesta jota jo nyt tunnen poikaa kohtaan, en osaisi välittää sitä hänelle.

Jossain yösydännä kun valvoin eestaas huushollia ympäri kurjana tassuttelevan koiran vuoksi tajusin vihdoin, että ei minusta ole ylläpitämään pojan elämää tai omaanikaan, jos jostain syystä huonosti kävisi. Ja että murehtimalla ja keskittymällä kaikkeen, mikä voi mennä huonosti nimenomaan tosi tehokkaasti estäisin itseäni toimimasta paremmin niissä tilanteissa. Päätin kaikesta väsymyksestä huolimatta alkaa oikeasti miettiä minkälainen äiti haluan pojalleni olla sen sijaan, että vain reagoin vanhojem kaavojen mukaan. Ja tajusin myös, että siinä missä en voi vaikuttaa kuin tiettyyn pisteeseen saakka kuka täällä elää ja kuolee, voisin opetella nauttimaan kaikista yhteisistä hetkistä, joita meillä nyt ja tässä on.

Tänä aamuna on ollut ihanaa olla pojan kanssa, jopa silloin kun se huutaa. Ja vaikka väsymys ei ole kadonnut minnekään. Mutta tämä on ainutkertainen päivä minun ja pojan elämässä.

Lainasin silti kirjastosta pari lapsen kehitysopusta. Ei kai se haittaa tietää vähän enemmän siitä, mitä tuleman pitää. Tai milloin lähteä sairaalaan, jos niikseen tulee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti