Ollaan lähdössä kaveripariskunnan kanssa syyskuussa laivalla Tukholmaan, joten Pikku-Ukko tarvitsee passin pikimmiten (niin tarvitsen minäkin, koska nimenvaihdon lykkääntymisen vuoksi vanha ehti vanhentua jo maaliskuussa ja nyt oon minäkin siis ilman virallisia papereita). Saimme buukattua loppuviikolle poliisilta lupa-ajan - ilmeisesti kesän ruuhkakausi on jo ohi, koska kolme viikkoa aiemmin kun yritin varata aikaa olivat seuraavat vapaat ajat tälle samalle viikolle kuin nyt eilen aikaa buukatessa. Hyvä niin, koska meidän keikka vaatii kolme eri ajanvarausta; pojan passi, minun passi ja ajokortti uudelle sukunimelle. Toivottaavasti systeemit poliisilla ovat sen verran fiksut, että voimme asioida kaikki kolme juttua samalla luukulla emmekä joudu vaihtamaan aina lennosta yhden varauksen vaihtuessa toiseen. Saas nähdä.
No, tuli sitten jossain kohti mieleen, että yleensä tällaiset viralliset paperit vaativat myös jonkun tunnistettavan kuvan ja sellainen sekä minulta että pojalta puuttuu. Lyhyt Googlettelu kertoi, että lähiostarilta löytyy vielä jonkinsortin valokuvaamo ja päätin hoitaa asian heti alkuviikosta (lähinnä sen vuoksi, että jos poika heittäisi reissussa kilarit olisi vielä varapäiviä mennä kuvaamaan paremmalla hetkellä). Herättiin pojan kanssa kuuden jälkeen ja jäin odottelemaan meidän normaaleja kello kympin päikkäreitä, joiden jälkeen tyyppi on yleensä aurinkoinen kuin mikä. Kello kahdeltatoista oli todettava, että niitä ei taidakaan tulla ja siinä sitten melkein itku silmässä mietin uskaltaako väsyneen tyypin kanssa nyt lähteä koko kuvaan. Poika tuijotteli meidän jalkalamppua kerrankin sen verran tyytyväisenä, että sain omaan naamaan ripsivärit ja hampaat harjattua ja sateeseenkin tuli juuri sen verran taukoa, että päästiin hyvin pujahtamaan ostarille.
Oma kuva näpsittiin eka ja se kiinnosti ehkä nanosekuntin kun yritin samalla katsoa heiluuko kärryissä jo kädet siihen malliin, että kohta repeää. Mutta poika tuli kopasta aurinkoisena ja hyväntuulisena ja vaikka itse kuvaa jouduttiin hetki hakemaan, kun mun väsyneet aivot ei ihan heti tajunneet miten lasta piti pitää niin, että minusta ei edes peukalot näy kuvassa - kuulemma suuri moka ja voi johtaa kuvan hylkäykseen passia anottaessa. Loppuenlopuksi minä olin siis sivuttain istumassa, toinen jalka keittiöjakkaran päällä ja poika polvella. Lasta piti tukea siten, että omat kädet tosiaan ei näy ja body ei lennä korviin, mikä yhtälönä tuntui supervaikealta. Mutta ammattitaitoinen täti hoiti homman nopeasti purkkiin ja poika jäi kiinnostuneena seuraamaan vielä tämän hyörinää ja itse kuvien leikkausta.
Lopullisessa kuvassa poika on ihan itsensä näköinen ja kuva teknisesti muutenkin hyvä, suoraan edestä, ei varjoja, silmät auki ja vielä inhimillinen ilme. Aika koko hommassa meni molempien osalta kahdeksan minuuttia, joten kivuttomasti selvittiin ulos vaikka päikkäreitä ei alla ollutkaan. Kannatti antaa ammattilaisen hoitaa. Onhan poika varmasti pari vuotta myöhemmin ihan eri näköinen kun kasvaa vauvaiästä ohi, mutta mietitään vaikka uutta passia sitten. Tämän kyllä luulisi kelpaavan lähiaikojen matkatarpeisiin, jos muita sellaisia nyt tulee vielä.
Päivästä pitää sanoa vielä sen verran, että ihan hyvä etten jäänyt odottamaan niitä kunnon päikkäreitä - poika otti ekat kunnon unensa alkaen kello puoli yhdeksän illalla, sitä ennen veteli vain sellaisia kymmenen minuutin mikrounosia. Kävin kuvauksen jälkeen kaverilla kylässä kun toinenkin opiskelukaverini oli perheineen siellä vierailulla ja viiden leikki-ikäisen touhuissa oli ilmeisesti pojalle sen verran virikettä, ettei hän ollenkaan malttanut nukkua. Jännä, miten poika on aina kodin ulkopuolella niin helppo ja aurinkoinen tapaus, ei itke juuri koskaan ja tuijottelee vaan menemään. Tajusin tänään ekaa kertaa, että sehän voikin johtua siitä, että tällaisissa tilanteissa Pikku-Ukolla on kylliksi uutta virikettä - olisiko meillä kotona sen verran tylsää (tai jo nähtyä), että tuo turhaantuu heti kättelyssä ja huutaa siksi helpommin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti