torstai 31. lokakuuta 2013

Ekat kiinteät

No juu, eihän sitä olisi tarvinut vielä aloittaa niitä kiinteitä kun maidolla kasvetaan yhä oikein hyvin, mutta kun Pikku-Ukko on nyt kohta kuukauden päivät kuikuillut kaikkien syömisten perään niin kaipaavasti, että päätettiin Jiin kanssa kokeilla pientä makuannosta jo nyt.

Ensimmäiseksi kokeiltavaksi valikoitui peruna helppouden vuoksi ja siitä vaan iskin Rosamundaan haarukalla reikiä, käärin talouspaperiin ja mikroon. Kypsä pottu kuorittiin, laitettiin päälle vähän vastiketta jauheena ja kiehuvaa vettä niin paljon, että saatiin sopivan fletkua perunavelliä. Sitten poika istutettiin meikän syliin ja isänsä otti lusikan kauniiseen käteen.

En oikein tiedä miten eka kokeilu olisi voinut mennä paremmin, kun poika istui sylissä itse, tarttui lusikkaan itse, ohjasi sen suuhun itse, maisteli pottua itse, nuoli (tai järsi ikenillä) lusikan tyhjäksi itse ja selvästi indikoi, että lisää tänne vaan. Viitisen lusikkaa laitettiin suuhun ja puolet putosi suusta (ei kielen vuoksi vaan siksi kun tuo lusikkaa järsiessään ei sulkenut suutaan ja painovoima veti niitä pois), mutta koko perheellä oli iloinen mieli ja vaikka sen viiden lusikan jälkeen pojan huomio kiinnittyi jo ihan muuhun juttuun kuin syömiseen, niin onniteltiin Jiin kanssa toisiamme siitä, että tämä meni kyllä hyvin. Oli tuo poika selvästi ihan valmis maistamaan uutta juttua ja innoissaan koko hommasta itsekin.

Huomenna varmaan kokeillaan vähän taas perunalla ja nyt kun on alkuun päästy niin ehkä tässä kokeillaan sitten ensi viikolla vaikka sitä parsakaalia sitten. Ihan vähäsen maistellaan vaan :) Vaikka kyllä silti haluan tuon 99,9% täysimettää siihen kuuteen kuukauteen asti, joten tosiaan ihan vähäsen vaan. Kyllä silti jo haaveilen joulukuusta, kun voidaan ihan kunnolla jo soseitakin vedellä. Vaikka sitten varmaan on taas ikävä sitä täysimettelyä...

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Varpaat on parhaat


Jos ennen meidän perheen suosituin lelu oli äidin tai isän hupparin vetoketju, nyt on löytynyt uusi kiistaton kuningas - varpaat. Pikku-Ukko keksi ne kunnolla tuossa pari viikkoa takaperin ja nyt sukat ei enää pysy millään jalassa ja koko ajan pitäisi olla muutenkin niitä koskettelemassa ja nykimässä. Ihanaahan se on, että meidän pullero nyt viihtyy makuullaan edes varpaiden voimin ;)

tiistai 29. lokakuuta 2013

Kirjakulma: Liikunnallisen äidin käsikirja


Olen yrittänyt tässä vähän perehtyä  ns. "alan" kirjallisuuteen ja yhtenä lukututtavuutena oli Anneli Päivänsaran kirjoittama Liikunnallisen äidin käsikirja, Ravitsemus ja liikunta raskauden aikana sekä synnytyksen jälkeen (Art House 2013). Myönnän, että lainasin tämän kirjastosta vain siksi, että sain hyvän mielen siitä kun tein raskauskiloasialle jotain. Ehdin pariin otteeseen uusiakin lainan ilman, että kajosin koko teokseen kunnolla, ajattelin pikaselauksen jälkeen että se on semmoinen perusteosta taas siitä, miten ylipäätään liikutaan ja syödään oikein, tiedättehän sen normi ekojee meets kotitalousopetus -kirjallisuuden (suosi lähi- ja kausiruokaa, höyrytä, jne.)? Ja on tämä kirja sitäkin. Mutta siellä oli myös oikeasti hyvää juttua mm. raskaudenajan vitamiineistä, huomautuksia raskaudenajan erityisruokavalioihin sekä selityksiä siihen neuvolan älä-syö-sitä-äläkä-tätä listalle. Kirjasta sai myös vinkkejä yleisimpiin raskausoireisiin (uni, ummetus, pahoinvointi jne.) sekä se tarjosi paljon perustietoa raskauden aikaisesta (ja jälkeisestä!) liikunnasta (milloin saa liikkua ja miten, raskauden fysiologia ja hormonaaliset muutokset), mikä oli itseasiassa kiva, koska tätä neuvolan kautta ei minusta kauheasti käsitelty, vain siellä yhdellä ainokaisella fyssarikäynnillä, jonne valtaosa ei taida osata ilmoittautua.

Pari detaljia tarttui myös tekstistä hihaan:

  • Raskaudenaikainen hivenaineiden ja vitamiinien tarve lisääntyy 15-50% ja raudan, D-vitamiinin sekä folaatin vieläkin runsaammin
  • Veren määrä kasvaa 1,7 litraa raskausaikana ja hapen tarve kasvaa 15% normaaliin verrattuna
  • Punainen liha ja sisäelimet sisältävät hyvin imeytyvää hemirautaa, kasvikunnan tuotteiden rauta heikommin imeytyvää. Valtaosa raskaanaolevista tarvitsee lisärautaa, koska muuten sikiö kuluttaa äidin rautavarastot loppuun ennen raskauden loppuvaihetta
  • Sinkin puute laskee mielialaa. Imetys vähentää sinkkivarantoja ja rauta estää sinkin imeytymistä. 
  • Alhaisen seleenitason on osoitettu olevan yhteydessä keskenmenoihin. Liiallinen A-vitamiini taas aiheuttaa sikiön epämuodostumia ja lisää keskenmenoriskiä.
  • Kofeiini estää muiden vitamiinien ja hivenaineiden imeytymistä
  • Probiootit ehkäisevät allergioita, mutta niitä pitää syödä jo raskaana ollessa, jatkaa imettäessä ja antaa 6-12 kk lapselle myös. Myös mustaherukansiemenöljyn aloitus 8.-16. raskausviikolla ja lapselle lisänä ruokaan 2 vuotiaaksi asti vähentää allergiaa ja atooppista ihottumaa
  • Ruokavalion D-vitamiini ei vaikuta äidinmaitoon
  • Äidin ravinnon rasvakoostumus näkyy äidinmaidossa jo muutaman tunnin kuluttua, mutta muutos ei ole pysyvä. Vauvan oma rasvahapposynteesi on kehittymätön, joten se tarvitsee äidinmaidosta etenkin pitkäketjuisia tyydyttymättömiä rasvahappoja
  • Illalla kannattaa nauttia tryptofaanipitoista ruokaa hiilihydraatin kanssa, koska keho valmistaa tästä luontaista melatoniinia
  • Raskaana ollessa turvallinen sykeraja on 150 lyöntiä minuutissa. Äidin liikkuessa myös sikiön syke nousee. 
  • Raskaana olevien naisten fyysinen suorituskyky paranee noin 40% 15-45 minuutin mittaisilla keskeytymättömillä harjoituksilla, jos syke on 140-150 lyöntiä ja harjoitus toistetaan 3-4 kertaa viikossa. 
  • Hyväkuntoisten äitien synnytys 1,5-2 h vähemmän kuin muiden
  • Raskaana ei saa tehdä mitään niitä liikeitä, joissa kohtu voi jäädä puristuksiin eikä suoria vatsalihasliikkeitä puolivälin jälkeen. Ei myöskään liikkeitä, joista tulee suurta staattista painetta, kuten kyykkyjä. Lankkuja saa tehdä alkuraskaudessa, jos ei ole verenpainetta. Tämän jälkeen vain "napa sisään"-treeniä. 
Kirja on selkeä ja osin vähän liiankin perusjutuista lähtevä, mutta ainakin yhden lukukerran verran sieltä löytyi myös uutta, hyödyllistä tietoa. Ainakin itse menin kiltisti apteekkiin ostamaan ne monivitamiinit ja maitohappobakteerit täydennykseen ja olen kirjan lukemisen jälkeen myös muistanut niitä syödä.
Kirjan parhaat palat tulivat ihan lopussa, jossa kirjoittaja itse näyttää lapsiensa kanssa, miten lihaskuntoliikkeitä voi tehdä oman vauvan tai taaperon kanssa. Ollaan kokeiltu Pikku-Ukon kanssa ja poislukien liian pitkät kainaloista nostamiset, niin poika tykkää kyllä kovasti, ihmettelee vain miksi äiti ähisee vieressä (puolustaudun sillä, että poika tosiaan painaa melkein sen yhdeksän kiloa, vaikka kai niissä lihaksissakin voi tiettyä kehittämistarvetta olla). Kirjailijalla itsellään ei ole ollut ongelmia lantionpohjan lihasten kanssa, mikä selittää yhden selkeän puutteen muuten kivassa kirjassa: olisin kaivannut tämän tyyliseen teokseen parempia neuvoja lantionpohjan lihaksiston harjoittamiseen ja synnytyksestä toipumiseen muuten.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kestovaipat käyttöön (vaan kuinkas sitten kävikään?)


Minähän olin asettanut itselleni tavoitteita siitä, että milloin meillä otettaisiin ihan viimeistä viimeistään ne kestovaipat käyttöön. Alunperin olin ajatellut, että kyllä me arki saadaan rullaamaan Jiin kanssa niin, että viimeistään kolmen kuukauden kohdalla otetaan ne käyttöön. No, sitten saatiin Jiin serkulta paketti Siwan vaippoja, kolmoskoossa, ja meidän mökille oli äiti ostanut jonkun jättisäkin kertsejä, kolmoskoossa. Ja kun tuo vilpertti alkaa siis kohta lähestyä yhdeksää kiloa, sovittiin että käytetään nyt nuo saadut vaipat ensin, jottei (taas) jää käyttämättä ja sitten etsitään kissojen ja koirien kanssa kaveripiiristä kuka ne käyttäisi. No, kuluivathan ne loppuun ja niinpä intoa puhkuen viime perjantaina sitten otin ensimmäisen kestovaipan kokeiluun. Olihan ne BumGeniukset ihania kaikissa tilatuissa väreissä, vaikka neppareita pitikin aukoa aika lailla siitä, miten olin ne ennen Pikku-Ukon syntymää asetellut (päädyin reiden leveyden vuoksi avaamaan vielä kuvassa kiinni olevat vaakanepit, eli kiinnitys oli nelikuiselle sivusta - kauanhan näiden vaippojen siis pitikään sopia lapselle?). Otin ne käyttöön, vaikka tuo tekee edelleen satamiljoonaa kakkaa päivässä.

En ole ihan varma mikä meni pieleen, mutta puolta päivää ja kolmea kestovaippaa myöhemmin Pikku-Ukon takalisto oli aivan huutavan punainen ja ärtynyt, vaikka ennen ihan kaikki neuvolasta isovanhempiin ja kavereihin ovat kehunut, miten älyttömän hyvä iho sillä on (meidän taikaniksi: unohda pestä poika vähän joka välissä...). Olisi ehkä pitänyt silti arvata että tuolla on herkkä iho siitä, että ei tarvita kuin vähän kuolaa ja kuolalapun hankausta niin tuon kaula hetkessä alkaa punoittaa ja yksi kyynel ja tuulenvire saa posken hehkumaan. No, en myöskään älynnyt käyttää mitään riisipaperijuttuja siinä välissä vaikka ehkä olisi pitänyt ja joo, olin varmaan superimukykyisten kertakäyttövaippojen jälkeen vähän liian hidas vaihtamaan sitä vaippaa, kun ei poikakaan juuri mitään ilmoitellut (paitsi viimeisen vaipan kohdalla, kun pyllyä varmaan poltteli jo huolella - jäljistä päätellen). Jokaisessa vaipassa oli kakkaa ja pissiä, joten vaikea sanoa kumpi ärsytti enemmän. Mitään ei tullut sivusta tai selästä, joten siinä mielessä hyvä vaippa, mutta jatkokäyttöä ajatellen kyllä tuo ihoreaktio pitää saada hallintaan - ihan niin eko en ole edes haaveissani, että lapsen elämänlaadun kustannuksella väkisin noita pidettäisiin.

Iho ei ollut vielä rauhoittunut viikonlopun aikana, joten en uskalla vielä tänäänkään ottaa jatkokokeilua riisipaperilla ja supertiheällä vaihtovälillä. Siinä mielessä kyllä kestovaippailu oli ihan ok, etten kokenut niiden vaippojen käsittelyä mitenkään ikävänä ja pyykkäyskin meni vähän siinä sivussa, kun kertsivaipoista niin helposti tulee selkäkakkoja ja sitä kuudenkympin pyykkiä on...

Mutta katsotaan, miten meidän kestoilu tästä jatkuu. Toivon kuitenkin, että tämä oli vain epäonninen alku ja päästään kohta niiden kanssa paremmin tutuiksi. Ja jos ei nyt toimi, niin yritän vielä kerran siinä kohti, kun tuo aloittaa kiinteät ja (toivottavasti) se kakan tulo vähenee yhteen kertaan päivässä.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

(Luomu)synnytyksestä, vielä kerran

Kirjoitetaanko nyt valtamediassa jotenkin toistuvasti synnytyksestä ja kivunlievityksestä, vai tuntuuko musta vain siltä? Viimeksi näkökenttään tarttui siis nämä Hesarin jutut (1 ja 2). Voi olla myös, että koska olen seuraillut erään FB-kaverini, tuoreen doulan, päivityksiä mm. Aktiivinen synnytys-ryhmässä, niin ehkä siksi tuntuu siltä, että aihe on koko ajan tapetilla.

Taustana tälle kirjoitukselle siis se, että kävin ennen synnytystä luonnollisen synnytyksen valmennuksessa ja kun kuitenkin päädyttiin käynnistykseen (synnytyskertomus tässä ja tässä ja jälkifiilistelyt tässä) ja sitä kautta lääkkeelliseen kivunlievitykseen, niin se toki vaikuttaa omaan näkökantaan. Se siis taustaksi.

Minusta on oikeasti hienoa, että maailmassa on kivunlievitystä ja sairaaloita, joissa synnyttää. En kuulu ollenkaan niihin, jotka ihannoivat kotisynnytystä (kuka jaksaa siivota sen kämpän, ennen ja jälkeen?) ja jos jotain käy (kun kuitenkin käy, vaikka olisikin vain se yksi kymmenestä synnytyksestä) on kunnon apua saatavilla. Uskonko silti, että nykypäivänä synnytystäkin ajetaan johonkin näppärään pakettiin, jossa suunnitellulla aikataululla pyöräytetään lapsi ilman kipua, verta tai muitakaan eritteitä? Tai uskonko, että liian moni nainen jo kivun pelossa valitsee "helpon reitin" ja puudutuksen vaikka olisi pärjännyt ilmankin ainakin pidempään? Ehdottomasti. Silti kun olen katsellut tekstejä ja kommentointeja, joita todella vannoutuneet luomu/aktiivisynnytyksen kannattajat tekevät, en voi välttyä siltä ajatukselta, että ainakin osa heistä on jotenkin vinksallaan, vaatii saneluperiaatteella kaikille sitä mitä itse pitävät parhaana ja mikä ärsyttävintä (näin faktoja etsivän insinöörin mielestä), lainaavat ainakin osin hyvin vanhoja tai ei-suomen-käytännöistä tehtyjä tutkimuksia, joissa esimerkiksi annetun epiduraalin pitoisuus on jo ihan jotain muuta kuin normisynnytyksessä ja vetävät siitä suoraan johtopäätöksiä, miten sairaalasynnytyksissä pyritään enemmänkin vahingoittamaan lasta kuin suojelemaan uutta elämää. Ja heti tähän hengenvetoon lisättäköön, että kyllä niitä ihan todettujakin vaikutuksia on saatu tutkimuksissa näkymään, mutta ei ihan niin yksioikoisesti kuin mitä vastustajat väittävät. Taustat pitäisi käsitellä ja ottaa huomioon näissä monipuolisemmin. Ja ihan tilastona jos Suomessa kuitenkin syntyy mitä, 50-60 000 vauvaa, joiden äideistä ilmeisesti yli kaksi kolmesta valitsee jonkin puudutuksen ja silti valtaosa synnyttää ihan terveen lapsen, niin minun on kyllä hyvin hyvin vaikea siihen suureen salaliittoon uskoa. Yksilöllisiä vaikutuksia toki on ja jokaisen lapsen vamma tai kuolema on järkyttävä tragedia.

Mutta mutta. Juttelin juuri perjantaina yhden meidän luontaisen synnytyksen kurssilla olleen tytttön kanssa, jolla hänelläkin oli synnytys päätynyt käynnistykseen ja hänenkin fiilis kokemuksesta oli se, että ei siinä kyllä suoraan sanottuna mitään oman synnytyksensä tähtiä oltu, vaikka niin joku jossain lupasikin. Hyvä synnytys hänelläkin, ei siinä mitään, mutta kokemuksena sellainen, että siinä jäätiin laitoksen kiireessä kovasti yksin ja aika vähäisen ohjeistuksen ja kannustuksen varaan.

Ja siinä minusta on se, mitä näissä kirjoituksissa soisin enemmänkin näkyvän ja tämän vuoksi itsekin voisin nousta barrikadeille. Luomusynnytys olisi toki kiva, mutta vielä enemmän nyky-Suomen synnytyksistä (tämä nyt omaan ja kaveripiirin kokemuksiin viitaten, mitään näppärää tilastoa tähän ei ole) minusta liittyy laitoshenkilökunnan kiireen aiheuttamaa tasapäistämistä ja yksinjättöä. Minusta ei ole kylliksi siinä, että asiantuntija eli kätilö ehtii käydä puolen tunnin välein tsekkaamassa tippaa tai kertomassa, että seuraa kyllä sitten vauvan sydänääniä monitorista. Ponnistusvaiheessa toki on kätilö(itä) paikalla, mutta siinäkin moni on kokenut, että kiireen vuoksi esimerkiksi kannustus vaihtoehtoisiin asentoihin tai hengitystapoihin on jäänyt vähän niin ja näin. Monilla synnyttäjillä on myös pelko siitä, että jos ei ota puudutusta tarjottaessa niin kohta sitä ei edes saa, kun anestesiologi on silloin varattu. Ja ennen kaikkea, jos ei äidillä tai lapsella ole mitään hätää, niin se väkisinjouduttaminen tilojen vapauttamiseksi pitäisi saada loppumaan, sillä siinä kyllä mennään metsään ja huolella.

Siksi henkilökohtaisesti minua ärsyttää, että koko tämä synnytyskysymys on jaettu karrikoiden kahteen - kannatatko luomua, hampaat-irvessä-ilman-epiduraalia, jossa kyllä sopii käyttää ääntä ja jumppapalloa ja kävellä ja akupunktoida vieressä roikkuvan doulan kannustamana vai kannatatko sitten one-size-fits all -synnytystä sairaalassa, jossa jokaiselle joka ei älyä sanoa ei tyrkätään se epiduraali, jotta synnyttäjä ei häiritse laitoksen muuta kiirettä ja puserretaan vauva ulos siinä puoli-istuvassa asennossa.

Missä voi liittyä siihen FB-ryhmään, jossa kannatetaan sairaalaympäristössä tapahtuvaa synnytystä, jossa joku asiantuntija (joka ei henkeen ja vereen ole tsemppaamassa pelkästään sitä lääkkeetöntä vaihtoehtoa) on vierellä luotettavana tukena koko synnytyksen, kertoo missä mennään, auttaa tekemään synnyttäjän ja lapsen kannalta hyviä päätöksiä,  sanoo että kyllä sinä jaksat ja olet upea, ihana nainen luomassa uutta elämää, muistuttaa hengittämisestä ja auttaa pysymään liikkeessä ja ponnistamaan asennossa, jossa lapsi edullisimmin tarjoutuu. Ja synnytyksen jälkeen asiantuntevasti hoitaa vauvan ensihetket lempeästi ja kiireettä, kehuu synnyttäjän maasta taivaisiin ja käy rakentavan keskustelun synnytyskokemuksesta sekä neuvoo synnyttäjää kuntouttamaan ja hoitamaan itseään oikein synnytyksen jälkeen. Koska sitä minä tänne haluaisin ja sillä varmasti useampi synnyttäjä pärjäisi hyvinkin vähemmillä (lääkkeellisillä) kivunlievitysmuodoilla, ihan noin niinkuin luonnostaan.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Kosketusnäyttökakara


Nii-in, meidän poika 4kk se pelaa iPadilla jo ihan sujuvasti, löysi sieltä jonkun sellaisen swipe-ominaisuuden, jolla vaihdetaan Hay Day:stä Clash of Clansiin sujuvasti ja jota minä en (vieläkään, vaikka poika on sen toistanut jo monen monta kertaa) osaa käyttää. Todella pelottavaa. Kaukana ovat X, Y ja Z-sukupolvet, Hesari taisi kutsua tätä ikäluokkaa kosketusnäyttökakaroiksi. Minä, joka olen jotenkin aina tyytyväisenä hyristen ajatellut olevani sitä nuorta edelläkävijäporukkaa tajuan tuota poikaa katsellessani jääväni auttamattomasti jalkoihin joku päivä. Tai ehkä se päivä tosiaan menikin jo, mene ja tiedä.

Kaveripiirissä on aika kahtiajakautunut suhtautuminen lapset ja tietotekniikka/media/pelit osastoon. Toiset varjelevat lapsia siltä kokonaan, toiset ostavat omat vehkeet heti kättelyssä. Minä en oikein tiedä, mitä mieltä vielä olen, mutta sen myönnän, että nuoresta iästään kyllä Pikku-Ukko on jo sujuvasti tuijotellut meidän kanssa telkkaria, Jii on esitellyt kaikki Weebl ja Bobit ja kumppanit Youtubesta ja mistä niitä nyt näytetäänkään ja minäkin latasin jo pari vauva-appia tähän iPadiin. Niin, ja niitä pelejä (Hay Day ja Clash of Clans) me pelataan pojan kanssa yhdessä aika usein. Ollaan sitten ehkä vastuuttomia vanhempia jo nyt, vaikka ikärajoista ollaan kyllä yritetty nyt pitää jo parempaa huolta, että pojan hereillä ollessa ei katsottaisi kaikkea hirveintä tulitusta ja niinpoispäin. Äiti kutsuu mua ja Jiitä vidiootiksi kun koko ajan ollaan nenä kiinni jossain laitteessa, ehkäpä meillä tuolla kasvaa siis vielä Pikku-Vidiootti?

Nyt ajatus pojasta räpläämässä tablettia on vain enimmäkseen söpö ja harmiton, mutta aika nopeasti sitä varmaan on pakko alkaa miettiä, kuinka paljon ja mitä kaikkea tuo saa sieltä kaivaa esiin. Olen blogissa yrittänyt pitää linjaa siitä, että tunnistettavia kuvia ei pojasta ole eikä tule olemaan - tehkööt omat tyhmät SoMe-mokansa lataamalla kännikuvat Facebookiin, minä en niitä halua pojan puolesta tehdä. Ja pelien ja ohjelmien ikärajoista tosiaan aiotaan pitää kiinni, vaikka kaikkien kavereiden vanhemmat eivät niin tekisikään, sekin ollaan Jiin kanssa sovittu. Myöskään mitään addiktioita en Pikku-Ukolle haluaisi, vaikka käytön rajoittaminen tuntiin viikossa kuten tuossa HS:n jutussa tuntuu vähän tekopyhältä, kun itse tätä räplää harva se hetki. No, mähän olenkin aikuinen ja niin poispäin - toivottavasti keksin vähän parempia selityksiä kun pojan kanssa aletaan näistä keskustelemaan kunnolla.

Mutta mitä sitten, kun tuo oppii käyttämään näitä paremmin kuin äitinsä ja isänsä? Millä sitten enää lastaan suojelee? Kun edes tunnistaisi miltä sitä pitäisi suojella.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Taitava hoitotäti

No hyvinhän niillä oli eilen mennyt, Mammalla ja Pikku-Ukolla. Itse asiassa olivat koko päivästä selvinneet ilman itkuja, poika oli nukkunut 2,5 tuntia kärryissä, syönyt mukisematta maidot tuttipullosta ja kun tulin kotiin, odotti hymyilevä poika kädet ojossa. Kiva, että poika sentään pärjäsi niin hyvin, koska mulla oli ihan kamala ikävä - niin kova, että puhelinta piti tarkistella harva se hetki. Mamma onneksi ymmärsi yskän ja lähetti usein valokuvia hymyilevästä pojasta ja leikkivästä pojasta ja keskittyneestä pojasta.. Napanuora oli niin lyhyt, ettei edes koko konserttia älynnyt jännittää, vaikka hienot YK:n päivän hippalot oli ja diplomaattikuntaa paikalla enemmänkin.

Ainoa miinus oli, että illalla poika vetäisi vaippaan hirveät ripulit. En tiedä sitten oliko syynä pakastimessa pari päivä yli sen 3 kk olleet maidot vai mikä. No, seuraavat kakat oli taas ihan normaalit, mutta itse ehdin vähän jo huolestua ja harmitella, että tähänkö nyt katkesi muuten niin hyvä päivä. Poika itse ei ollut moksiskaan, luritteli iltahöpinöitään ja vaati huomiota kuten yleensäkin.

Mutta annan kyllä Mammalle plussapisteet tästä  hoitokeikasta. Varsinkin jos ajatellaan, että mäkin hyvin harvoin saan vedettyä sen 6 h ilman itkuja tai draamaa. Taitava Mamma! Sanoi vielä lähteissään, että kun tämä meni niin hyvin, niin voisi koittaa järjestää mulle ja Jiille jonkin yhteisen hetken, että päästäisiin vähän yhdessä ulos ilman lasta. Ihanasti ajateltu, olisikin tosi kiva mennä vaikka yhdessä syömään niin, että saisi molemmat käyttää kumpaakin kättä syömiseen vauvanpidon sijaan...

torstai 24. lokakuuta 2013

Pikku-Ukko hoitoon

Noniin, nyt on ainakin siivottu. Kämpän vara-avain on haettyu anoppilasta, vaatteet on katsottu valmiiksi, ja kengät odottavat pussissa. Tuttipullot odottavat jo, toinen vettä ja toinen maitoa varten. Tutti löytyy paikaltaan, samoin sopivat talvivaatteet kärryttelyyn. Minun pieni iso Pikku-Ukkoni on jäämässä hoitoon ensimmäistä kertaa, noin niin kuin pidemmäksi aikaa. Tai no, kuudeksi tunniksi, mutta sekin tuntuu valtavan pitkältä ajalta. Meillä on tänään kuoron keikka ja äänenavauksineen, mikityksineen, esiintymisine ja matkoineen olen poissa tosiaan melkein sen kuusi tuntia. Siis jos kaikki menee hyvin.

Mamma on tulossa hoitamaan ja toivon, että kaikki menee oikein kivasti. Pikku-Ukko kun tuntuu kovasti tykkäävän Mammastaan ja Mammalla on kokemusta pienistä lapsista jo ihan ammattinsakin puolesta. Silti, poikaa ei ole pitkään aikaan syötetty pullosta ja vaikka vettä se juo ihan sujuvasti niin ainahan siinä voi olla jotain. Päiväunirytmi onneksi toimii myös, sekin vähän helpottaa. Vaan kun pieni katastrofinpoikanen on valmiina muhimassa siellä, missä rintaa ei olekaan pelastajana, sen olen itsekin huomannut. Tosin viime aikoina noita tilanteita tulee yhä vähemmän.

Silti jännittää. Olen luvannut pitää puhelinta silleen lähellä, että jos nyt kuitenkin joku järkyttävä kriisi tulisi, niin lähden tulemaan kipinkapin kotiin. On tämä silti vähän katkeransuloista, ensimmäinen hoitokeikka. Ihanaa päästä menemään, mutta nytkö tosiaan tässä jo ollaan?

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Houston, we have a päiväunirytmi!!

Päiväunirytmin (tai ylipäänsä päivärytmin) luominen on semmoinen juttu, josta olen äärettömän ylpeä (ja ihan sama vaikka se kuinka olisi viileiden kelien aikaansaamaa, otan kaiken kunnian tuosta itselleni). Mutta hämmästyksekseni voin todeta, että meillähän on struktuuria päivässä siinä missä ennen oli vain epämääräistä vauva-aikaa koko päivä täynnä.

Näin se käy:

  • herätys 7.30, vaipanvaihto, pikainen syöttö ja leikkimään
  • klo 10 jälkeen syöttö, mahd. vaipanvaihto ja päällysvaatteet ylle
  • klo 11.30-12 päiväunet kärryissä
  • klo 12 syöttö, vaippa, aktiviteettejä
  • klo 15.30 jälkeen syöttö, mahd. vaipanvaihto ja päällysvaatteet ylle
  • klo 16-17.30 päiväunet kärryissä
  • klo 17.30 syöttö, vaippa, aktiviteettejä
  • klo 19 iltatankkaus, rauhallista tekemistä, lähelläoloa
  • klo 20.30 vika syöttö ennen unia ja nukutus
En laita tähän sitä yöpuolta koska niin, sehän meillä sitten taas ei suju lainkaan. Laskin juuri, että siitä on yli kuukausi kun olen viimeksi nukkunut yli 4 tunnin yhtäjaksoisen pätkän, meidän yöt ovat siis jatkuvaa heräämistä täynnä. Ehkä se johtuu siitä, että tuo on jo niin iso, että vaikka multa tuleekin maitoa runsaasti poika myös tarvitsisi sitä non-stop, tai sitten se kehittää niitä taitoja koko ajan ja häiriintyy siitä, tai sitten ollaan vaan opittu huonoille tavoille. Huudatusunikoulua kun ei saa vielä aloittaa pariin kuukauteen, niin koitetaan nyt sitten vielä pärjäillä, vaikka jotkut yöt kyllä saavat äidin jo itkemään, kun alkaa oma unensaanti olla kiven alla ja sitten juniori onnistuu juuri heräämään kun itse olisi saanut unen päästä kiinni. Yritän hokea itselleni, että maailmassa on pahempiakin ongelmia kun parit huonostinukutut yöt ja että ei tätä iänkaiken kestä. 

Mutta päiväunien ja päivän ennustettavuuden säännöllisyys kyllä auttaa ihan eri tavalla mua rakentamaan arkea ihan eri tavalla ja lisää mun omaa aikaani kolmella tunnilla päivässä (vaikka sen olenkin nyt käyttänyt ulkoilmasta nauttimiseen ja koiran lenkitykseen, kun olen vihdoin pystynyt kärryjen kanssa sitä tekemään). Mikä sitten muutoksen sai aikaan? Kaveri antoi lainaksi e-kirjan/dokumentin nimeltä Nap in a Snap, missä käytiin läpi kolme yleisintä päiväunirytmiä. Yksi on rytminen, toistuva sykli (leikki-syöttö-uni/syöttö-leikki-uni), toinen vauvan oman syklin kuuntelu ja kolmas sitten kelloon perustuva aikataulu. Pikku-Ukolla kun ei todella ole omaa aikataulua (paitsi kaaos) ja joudun aina välillä tarjoamaan tuolle rintaa rauhoituskeinona (koska olen laiska ratkomaan ongelmia muuten) niin nuo syklit menevät päin mäntyä. Joten jäi tuo kelloon perustuva, jota en edes tiennyt että tänä lapsi-ensin -aikakaudella edes saisi käyttää. Se oli kuitenkin meille ihan se oikea, koska tarjoaa vapautta harrastuksille ja kiinnostaville aktiviteeteille ja nyt kun sitä ollaan pari viikkoa noudatettu alkaa tuolla jo muutenkin luppaamaan silmät ihan oikeissa kohdissa. 

Läystäkkeen mukaan 3-6 kuukautisen pitäisi nukkua 2-3 päiväunet päivässä 1-2 tuntia kerrallaan. Ihan alkuun piti pari päivää seurailla pojan touhuja ja oikeasti yrittää arvioida milloin se on väsynyt ja milloin menee jo yli. Siitä sai vähän osviittaa, miten homma voisi toimia. Minä olin ajatellut, että kolmet päikkärit olisi kivat, mutta niitä ei Pikku-Ukko suostu vetämään vaan sen yrittäminen näyttäisi sotkevan koko homman. Siispä otimme vain nuo kahdet päikkärit ja nukkuu niillä aina sen mitä nukkuu. Jos uni jää 30 min pikatirsaan, yritän kyllä vielä tutin ja otsan silittelyn kanssa saada pojan jatkamaan unia. Toimii aina joskus. 

Muutenkin tuossa meidän aikataulussa on kyllä joustoa noin 30 min-1 h suuntaansa. Tärkeimmäksi meillä olen huomannut sen, että poikaa pitää oikeasti seurata ja katsoa miten sillä menee. Ja vaikka en ikinä uskonut, että me koskaan päästäisiin kärryttelemään niin niin vain sekin on ok, kunhan pojan laittaa sinne a) väsyneenä ja b) ei liian kuumassa vaatetuksessa. Tajusin tuon vasta, kun tarkkailujaksolla älysin, että muskarin jälkeen poika on aina kiltisti kärryssä ja önisee itsensä uneen matkalla kotiin. Siitä me lähdettiin sitten muitakin päiviä rakentamaan. 

Alussa oli pari päivää, kun oikeasti ajoituksen piti olla juuri oikea tai huudot tuli, mutta kun sitkeästi vaan tarjosin tuttia, silitin otsaa enkä nostanut poikaa sieltä ylös vaan rauhoitin pojan sinne kärryyn, niin huuto alkoi loppua lyhyeen ja nyt Pikku-Ukko jopa voi olla kärryissä pidempiä aikoja hereillä ilman, että se alkaa riehua. Jonka seurauksena esimerkiksi kuoromatkat voi tehdä jo bussilla ilman draamaa. Ja minäkin uskallan lähteä ulkoiluttamaan koiraa. Lenkiltä tullessa vaan isken rattaat parvekkeelle ja siellä tuo vetää hirsiä välillä parikin tuntia putkeen. 

Mutta olen kyllä ihan todella iloinen näistä päiväunista jo, koska ehdin tehdä omat juttuni aina siinä kohdin tai vaikeimpina päivinä ottaa itsekin päikkärit, vaikka se vaikeaa mulle onkin. Ja lisäksi olen päässyt liikkumaan ilman, että aina pitää Jiin kanssa sumplia kaikkea. Yli meille tämä toimii, olen tyytyväinen. 

tiistai 22. lokakuuta 2013

Perhevapailta paluu töihin, lakimiehen vastaus

Johonkin taisin kirjoittaakin, että mieleeni oli jäänyt jostain, että työnantaja saisi kohdella jotenkin 
eri tavalla hoitovapaalta palaavaa kuin vanhempainvapaalta, eli niin että jos jäisin pariksi kuukaudeksi pidempään pois töistä minut voitaisiin myös vapaammin sijoittaa eri tehtäviin tarvittaessa. No, onneksi kysyin vielä asiaa liiton lakimieheltä - ja onneksi olin väärässä. 

Perhevapaiden päättyessä työntekijällä on oikeus palata ensisijaisesti aikaisempaan työhönsä. Jos tämä ei ole mahdollista, on työntekijälle tarjottava aikaisempaa työtä vastaavaa työsopimuksen mukaista työtä ja jos tämäkään ei ole mahdollista, muuta työsopimuksen mukaista työtä. Oikeus palata vanhoihin tehtäviin ei siis ole sidottu perhevapaan muotoon (vanhempainvapaa/hoitovapaa), vaan oikeus on samanlainen molemmissa tilanteissa.

Laitoin samointein postia työnantajalle, että olen nyt sitten poissa ensi vuoden elokuun alkuun. Vastauskin tuli jo takaisin ja menen ensi viikolla hoitamaan duuniin paperityöt asiasta. Jotenkin tuli heti vaan helpottunut olo, että kyllä tämä tästä, ei tarvitse Pikku-Ukon vielä silloin maaliskuussa mennä sinne päiväkotiin (tai ehkä se on enemmän, ettei minun tarvitse pojasta vielä silloin erota). 

maanantai 21. lokakuuta 2013

No vihdoin se -5kg!

Kauan se kesti, mutta irtosihan viimein. Oikeasti, jos olisin tiennyt, ettei nää kilot lähde itsestään "kun vaan vähän imettää", niin olisin kyllä jättänyt ne loppuraskauden herkut vähän vähemmälle. Tai no, ainakin haluan uskoa niin. Nyt tein töitä kolme kuukautta, että sain hitaasti tiputettua viisi ensimmäistä kiloa noista, joita sairaalan jälkeen lanteilla edelleen kantelin. Ennen raskautta -painoon on vielä matkaa se 6,5 kiloa, joten projekti jatkuu kyllä, mutta onhan viisi kiloa jo ihan kunnon pudotus. Sillä kai oli jo jotain hyviä vaikutuksia muutenkin kropan toimintaan ja niinpoispäin?

Eron teki varmaan sekä se, että vaihdettiin läheisten kolesterolilukujen säikäyttämänä vihdoin maitotuotteet rasvattomiksi ja se, että nyt kun Pikku-Ukko oikeasti ottaa päiväunia liikkuvissa kärryissä, niin minäkin pääsen taas kunnolla liikkumaan. Lauantaina vedin kaksi pitkää lenkkiä koiran ja rattaiden kanssa, eilenkin yhden mittavan rykäyksen. Mikäs siinä oli kirkkaankuulaassa lokakuun päivässä kävellessä, kun poika nukkuu ja koirallakin tuntui olevan kivaa.

Nyt ensi viikolle vähän lisää sitä lihaskuntotreeniä ja kävelyä ja pari koiralenkkiä ja kyllä se siitä. Ennen joulua siis ollaan ainakin alle sen 80 kilon ja jos edes haluaa miettiä sitä toisen lapsen hankkimista, niin oikeastaan vuoden vaihteeseen mennessä olisi pitänyt saada pois toinen 5 kiloa tai sinnepäin. Mutta mietitään niitä nyt sitten myöhemmin ja nautitaan tästäkin. Konkreettinen tulos, hyvä minä!

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Yhden päivän taidot

Jos tuntui siltä kolmikuisen vekaran kanssa, että päivittäin tulee harppauksittain kehitystä, niin nelikuisen kanssa vasta siltä tuntuukin. Poika on ollut kärttyinen kuin fan, mutta tasaiseen tahtiin se tuottaa näytille aina uutta taitoa. Hassua näissä taidoissa on se, että tällä hetkellä ne tulevat aina vain yhdeksi päiväksi kerrallaan esiin.

Alkuviikosta poika oli kiinnostunut varpaista ja kiskoi sukkia vaan jalasta. Sitten käännyttiin mahalta selälleen, toisena päivänä toisinpäin. Nosteltiin lelukaarta ilmaan. Taputettiin. Naurettiin. Joogattiin siinä kolmio-asennossa. Tänään tehtiin erilaisia äänteitä.

Naurua kaipaan noista eniten, se oli ihanaa kun se kerran ilmoille saatiin. Se jooga-asento (eli peppu irti maasta suorille käsille ja jaloille) olisi varmaan konttauksen kannalta ihan olennaista, mutta sitäpä ei sen koommin ole nähtykään. Kehitys ei todella ole lineaarista vaan outo mylläkkä kaikenlaista itua, josta kasvaa ensin näemmä näytepala ja vasta sitten joskus tulee se oikea taito. Kaiketi. Pitääpä vanhemmat valppaana.

EDIT. Tämän päivän taito näyttäis olevan pinsettiote. Coolio!

lauantai 19. lokakuuta 2013

Jaaha, nyt sit pukkais vähän vauvakuumetta

Juu, käly ja lankomies ilmoittivat tässä männäviikolla anoppilan pöydässä, että heille on luvassa ihanaa perheenlisää ensi keväälle. Samaan syssyyn eräänkin puolivuotiaan neidin äidin kanssa keskusteltuani ehkäisyistä kävi ilmi, että niin, ei heillä mitään ehkäisyä ole ja pikkukakkosta kovasti odotellaan. Kävinpä vielä kylässä kaverillani, jolla on jo 7-, 5- ja 1,5-vuotiaat ja heillä sama laulu, tulee sitten jos tulee.

Olisi niin helppoa sanoa, että siitähän se varmaan johtuu, kun kaikki muutkin niitä haluaa (eikä edes halua - yksi kaverini katsoi mua kuin tärähtänyttä kun toisesta lapsesta mainitsin ja totesi, että hulluhan tähän enää toista kertaa ryhtyy).

Vaan kun sydämessäni tiedän, että ihan oikeasti ottaisin noita ihania Pikku-Ukkoja meille lisää vaikka kuinka monta. Kaikesta väsymyksestä, riittämättömyyden tunteista ja turhautumisista  huolimatta nämä kuluneet 4 kk ovat olleet ehdottomasti mun elämäni onnellisinta ja tyytyväisintä aikaa. En todellakaan tiennyt, että äitiys voisi olla näin ihanaa ja nyt musta tuntuu, että missasin koko nuoruuteni, kun noita lapsosia olisi kannattanut hankkia. Ihan sama, vaikka mun kroppa on vielä tiltissä edellisestäkin raskaudesta, ihan sama vaikka sydän syrjällään pelkään että kätkytkuolema tai hinkuyskä vie Pikku-Ukon ihan nyt heti just, ihan sama vaikka vielä muistan sen pelon ja väsymyksen jota ihan puhdas raskaus aiheutti, saati sitten mitä se olisi pienen lapsen kanssa eläessä, ihan sama vaikka Jiin kanssa riidellään ja ihan sama, vaikken ymmärrä millä ihmeellä sitten enää mahdutaan samaan hissiin koiran kanssa tai samaan autoon tai samaan asuntoonkaan.

Avasin tästä aiheesta varovaisesti perheneuvottelut ja Jii yllätti positiivisella suhtautumisellaan. Ilmeisesti väsymyksestä huolimatta hänkin on nyt avannut mieltäään ja sydäntään perheenisän roolille tai sitten vaan velipojan uutiset saivat hänetkin vauvakuumeeseen. Olin jopa niin yllättynyt Jiin suhtautumisesta, että yhtäkkiä se olinkin minä joka aloin laittaa niitä ehtoja toisen yrittämiselle. Pillereitä ei jätetä, ennen kuin synnytyksestä on vähintään se 6 kk, ennen kuin painan sen mitä ennen Pikku-Ukkoa, ennen kuin olen hyvässä fyysisessä kunnossa ja ennen kuin me ollaan laskettu onko meillä nyt sitten siihen oikeasti edes varaa juuri nyt. Arkailen laittaa Jiin työllistymistä opiskelujensa jälkeen ehdoksi, mutta kaipa sekin olisi fiksua. Tai se, että olisi joku käry siitä, missä päin Suomea me asutaan tai että onko mahdollista saada sitä pihallista asuntoa koiratilanteen helpottamiseksi.

Nyt olenkin sitten hämmentynyt. Hormonit meinaa viedä mukaanaan ja sydän huutaa vaan hetihetihetiheti. On tuo toisenkin lapsen hankkiminen kuitenkin sen verran iso ja vastuullinen juttu, että päätettiin ottaa nyt kuitenkin se aikalisä. Sovittiin, että jätetään aihe loppuvuodeksi tai ainakin jouluun ja palataan sitten vasta tähän keskusteluun, kun näkee vähän tarkemmin missä mennään. Ja miten me jaksetaan ja voihan meidän parisuhde kuitenkin edelleen hyvin.

Toivottavasti ei tule nyt yhtään uutta vauvauutista, tai ratkean vielä.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Ihan normaali nelikuinen

Oltiin eilen nelikuukautisneuvolassa, jossa vielä on päällä lastenlääkärin tsekki. Kivaa oli taas, sattui se alkuaikojen tomera neuvolantäti, jolta siinä mittaamisen lomassa ehdin kysellä apuja yöheräilyyn, kiinteiden aloittamiseen, Pikku-Ukon sitkeään (mutta vähäiseen) yskään ja siihen, kuinka paljon tuota hurlumheitä voi ja uskaltaa istuttaa, kun se nyt väkisin tätä nykyä itseään ylös aina kampeaa.

Kuulemma yöheräilyä kannattaa tuonikäisenä kestää niin pitkään kuin itse jaksaa ja (vähän ennen) sitten puuttua siihen. Sain positiivista vahvistusta sille, että olen tehnyt oikein kun olen nyt yrittänyt antaa ensinnä tuttia, jos poika herää alle 3 tuntia edellisestä syötöstä ja tarjonnut rintaa sitten vain siinä tapauksessa, että ilman ei ole nukahdettu uudestaan. Kiinteitä kannattaa aloittaa vasta kuukauden päästä, koska poika kasvaa niin hyvin edelleen (8,46 kiloa ja 67,5 cm joten ei se nyt vielä ihan kamalasti näy se kasvun hidastuminen noissa luvuissa, vaikka "näppituntuma" sen arjessa kertookin). Kiinteitä sopii kuulemma sitten ottaa ohjelmaan nopeampaan tahtiinkin, kuin jos olisi nelikuisena aloittanut - mikä on kiva juttu, kun mulla nyt niitä soseita sielä pakkasessa kuitenkin odottelee (tuleepa ainakin syötyä sieltä joskus veke). Ja vinkkinä kaikille, että jos haluaa keittää pienelle puuroa, niin sitä voi vaihtelun vuoksi keittää riisi- tai kauramaitoon. Ei ehdottomasti sovi äidinmaidonkorvikkeeksi, koska proteiinipitoisuus ei riitä siihen, mutta tuollaisena puuronlisänä käy kyllä. Otamme vinkistä vaarin :) Ja täti näytti ihan Pikku-Ukkoa mallina käyttäen, miten lasta voi istuttaa ilman, että se on istuttamista - eli niin, että lihasten väsyessä se pääsee kupsahtamaan toiseen asentoon sylissä. Niin ollaan tehtykin, joten helpotusta tuli, ei olla pilattu sen selkää.

Sen sijaan ehdin jo lastenlääkärin käsittelyssä huolestua tuon vasemman korvan kuulosta, jonka pelkäsin johtuvan siitä, että kuorossa olen saattanut aika kovaäänisesti laulaa juuri sen korvan puolelle. Ei nimittäin suostunut lapsi kirveelläkään kääntämään päätään äänen suuntaan, vaikka oikealle käänsi. Ilmeisesti poika oli kuitenkin jonkun kuulemista ilmaisevan reaktion lääkärisedälle näyttänyt, koskapa neuvolakorttiin oli kuitenkin merkitty kuulonkin olevan ihan ok. Samoin keuhkot olivat yskästä huolimatta hyvän kuuloiset, lääkäri epäili että siitä meidän flunssasta vaan on jotain limaa vielä jäänyt keuhkon syövereihin, jota välillä koittaa yskiä pois. Kuulon suhteen pidän kuitenkin jatkossa varani ja en pidä poikaa sylissä silloin kun oikeasti jodlataan kovaa ja korkealta.

Muuten kaikki olikin normaalia. Lääkärin sanoin, ihan normaali nelikuinen, halua tehdä olisi jo tosi paljon enemmän kuin vielä taitoa ;) Se kyllä taitaa kuvastaa tosi hyvin meidän poikaa just tällä hetkellä. Mutta ihanaa oli nähdä, miten ylpeästi se koitti huojuvilla koivillaan seistä lääkärinkin käsittelyssä ja nauroi tälle kuin naantalin aurinko, kun setä vähän pyöritti, nosteli ja tutki. Jopa mahallaan maltettiin olla ihan omiin käsiin nojaten tutkimusten ajan ja sitä lääkäri kannustikin tekemään aina kun poika vain suostuu, että kuitenkin tulee harjoitettua oikeita juttuja. Rattaissa kuulemma voidaan vaihtaa kopasta siihen turvavyölliseen malliin, vähän kallistusta saa olla jo. Joten viikonloppuna varmaankin heitetään tuo koppa hemmettiin ja jatketaan elämää niiden isojen poikien rattaiden kanssa. Jee, miten iso tuo jo on!

torstai 17. lokakuuta 2013

Minäkin haluan maatilan!

Joku tässä äitiydessä saa niin hormonit kuin ihmeelliset unelmat pyörimään päässä lakkaamatta. Olen nyt aikani kuluksi etsinyt Ruudusta eteeni sitä Olgan kotona -ohjelmaa, missä salkkaritähti Olga Temonen, superäiti, jotenkin ihmeen kaupalla pyörittää sujuvasti kolmen (käsittääkseni nyt jo neljän) lapsen taloutta ja sitä maatilaa ja tallia siinä sivussa (ja kokkaa vielä luomukausikasvisruokaa niin näppärästi, että). Jotenkin koukuttavaa - kävin katsomassa, että ensi viikolla pärähtäisi koko sarja uusintana ruutuun, joten meikä on ainakin katse liimattuna töllöttimeen, jotta näen ne sarjan alun jaksot, joita en ehtinyt Ruudun kautta enää nähdä.

Mutta siis otsikon aiheeseen, eli yhtäkkiä on taas aktivoitunut jo tyttövuosieni haave maalaiselämästä,  tietysti jossain luonnonkauniissa ympäristössä ja niin, että kaikki se työ vaan jossain siellä taustalla tapahtuu, vähän niin kuin Olgalla. Minähän olen aina ollut suoraan sanottuna aika saamaton laiskiainen (ajattelija, enemmänkin kuin mikään tekijä, yritän puolustautua), joten sinällään ihmettelen miksi unelmani ovat jotain tällaista. Samalla tavalla olen unelmoinut ison ratsastuskoulun ja koirakoulun pyörittämisestä. Mutta tämä maalaiselämäunelma on nyt Pikku-Ukon myötä vielä jalostunut muotoon Enkö haluaisikin lapseni kasvavan puhtaassa ympäristössä luonnon ympäröimänä ja tutustuvan mopojengien sijaan söpöihin karitsoihin ja kanoihin? Ja tämä siis siitä huolimatta, että poikkeuksetta jokainen tuttuni, joka maalla on kasvanut on ilmoittanut aika painokkain sanankääntein halunneensa sieltä tylsyydestä pois heti kun mahdollista. Ja myös siitää huolimatta, että hammasta purren sitä lähtee välillä koirankin kanssa lenkille vaikka olisi ihan hyvä sää. Mutku se olis ihan eri juttu sitten, kato. Ai miten? En minä vaan tiedä.

Mutta väkisinkin sitä miettii, että nyt ennen kuin Pikku-Ukko menee kouluun tässä olisi vielä vapautta kokeilla kaikkea ja saada tyhmät unelmat pois ajatuksista häiritsemästä. Sitä vaan, että kuinkahan kauas pitää PK-seudulta muuttaa, ennen kuin ei tarvitse omistaa viittä hehtaaria pitääkseen muutamaa kanaa ja vuohta?

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Taas ihan typeriä riitoja

Ollaan juu molemmat ihan poikki taas, kun Pikku-Ukko järjesti yövalvomisia parit viime yöt (tai meni nukkumaan jo kuudelta, jostain syystä, ja heräs sitten yöllä kunnolla). Ja silloin näemmä saadaan aikaiseksi ihan mahtavia riitoja. Me, jotka riideltiin hyvin vähän yhtään mitään ennen lasta. Tai minä ehkä joo, mutta silleen yksin, koska Jii harvoin viitsi osallistua. Ajat on toiset nyt..

Tiedän, että Jii on väsynyt ja siksi olen ilman mutinoita antanut mennä yksinään mökille ja poikain kanssa iltaa istumaan ja risteilemäänkin. Hyvä vaan, että pääsee välillä pois tästä kuviosta, olen iloinnut siitä, että hänkin on löytänyt jotain kivaa tekemistä - niinhän minäkin olen, vaikka se vähän eri jutuista koostuukin (koiralenkit ja -treenit, vertaistukea muiden mammojen kanssa jauhaessa, kuoro, juoksu, tämä blogi). Mutta nyt vaan pojan huudon jatkuessa ja toisen siihen reagoimatta jättäessä tuli vaan yhtäkkiä niin sellainen olo, että tässä mä venyn ja vanun eikä sitä kukaan arvosta ja nyt mäkin olen ihan kuolemanväsynyt ja mitä hyötyä siitäkin venymisestä sitten oli, kun ei kukaan edes huomaa. Vaikka huomaahan se lapsi ja sehän siinä se tärkeä juttu on. Ja oikeasti huomaa se mieskin. Meiltä vain on jotenkin mystisesti kadonnut niihin kaikkiin huonosti nukuttuihin öihin kyky viestiä selvästi ja sitten aika menee toisen reaktioita ihan väärin tulkitessa ja tehdessä kaiken maailman odotuksia. Oikeasti en yhtään ihmettele, että niin moni pari eroaa juuri tässä pikkulapsiaikana, on tämä semmoinen parisuhdemankeli, jossa väännetään sekä itseä siinä kun yrittää kasvaa kunnon vanhemmaksi tuolle pienelle ja samalla koittaa yhteensovittaa sen toisen aikuisen kanssa arkea niin, että siitä molemmille riittäisi nautittavaa. Kun kaikki on ainakin tämän ensimmäisen lapsen kanssa niin kovin erilaista kuin ennen ja vapausasteita on aika paljon vähemmän.

Minä olin siis koko yön imettänyt poikaa ja Jii yhdet vaipanvaihdot siellä välissä. Jossain väsymyksen aallossa olin ottanut pojan siihen meidän väliin nukkumaan, kun en kertakaikkiaan jaksanut enää imettää pystyasennossa. Pikku-Ukon mielestä aamukuusi oli hyvä aika herätä, kun me oltaisiin oikeasti molemmat Jiin kanssa tarvittu vielä ainakin pari tuntia kunnon unta. Poika alkoi päästellä sitä aamukäninää - ei vielä huutoa tai mitään semmoista, vaan semmoista kasvavaa änkyröintiä josta kuulee, että sitä kiukuttaa kun mitään ei tapahdu vaikka hän on hyvänen aika jo hereillä. Olin jo nousemassa ja nostamassa poikaa pystyasentoon, jossa yleensä käninä loppuu välittömästi. Kun joku pirulainen tuli tuonne mielen takaosaan ja sanoi, että miksi sen muka aina pitää olla minä, joka nousee. Että katsotaan nyt sitten kauanko kestää, jos se en olekaan minä. Meinasi jo oma usko loppua, koska 45 minuuttia kesti, ennen kuin Jiillä meni vihdoin hermo. Pojalla meinasi kyllä mennä vielä aiemmin, se taisi jouduttaa. Minäkin nousin sitten, otin pojan ja menin leikkimatolle sen kanssa, kun  näin peilistä, että sinne se mies kippasi taas uudelleen sänkyyn makuuasentoon. Siinä kohti kimpaannuin ja sanoin, että ei sitä noin vain voi odottaa, että minä tätä aina vahdin. Jii väitti ihan vahingossa nukahtaneensa ja meni keittiöön, keitti mulle puurot ja itselleen aivan sairaan kupin kahvia, ja lähti viemään koiraa. Ja oli siellä ihanassa auringonpaisteessa lataamassa seuraavat kaksi tuntia, kun minä kuuntelin pojan kränäilyä kotona!

Siinä kohti kypsytti aika huolella ja kun miestä ei vieläkään kuulunut kotiin, pakkasin pojan vaunuihin ja lähdin kärryttelemään. Ja pistin WhatsAppin kautta aika jäätävää viestintää miehen suuntaan. Puolet lenkistä meni itkua vääntäen ja viestejä paukutellen, ennen kuin molemmat rauhotuttiin sen verran, että pystyttiin ihan soittamaankin ja puhumaan koko homma läpi. Minä selitin ja selitin miten arvottomaksi ja väsyneeksi koin itseni, mies kertoi omat taustansa päivän tapahtumiin, todettiin yhdessä että pakko alkaa puhumaan arjessa enemmän siitä, mikä päässä pyörii. Ettei ihan pienistä asioista ja tulkinnoista alkaisi muodostua ihan vääränlaista kuvaa siitä, mitä toinen ajattelee.

Pyydettiin anteeksi, halattiin, sovittiin että yritetään ensi kerralla vähän paremmin. Yhden hyvinnukutun yön jälkeen se tuntuu taas aika paljon helpommalta. Tai siis kaikki tuntuu. Ei tunnu heti siltä, että on ihan epäonnistunut vaimo ja äiti kun vaan kiukkuaa kotona kaikesta. Ei kai sitä hyvänen aika kukaan haluakaan olla veepää ihan vapaaehtoisesti ja tuntuu tosi pahalta seurata, miten alhaiseksi sitä omakin käytös menee kun tarpeeksi väsymystä tulee mukaan kuvioon. Mutta kun tämä uniongelma ei nyt pariin kuukauteen ole ehkä vielä ratkaistavissa, pitää senkin kanssa nyt vain jotenkin selvitä niin, että arki kuitenkin rullaa ja parisuhde pysyy lämpimänä.

Plussaahan on se, että yhden kunnon riidan jälkeen on monesti ihan tosi paljon paremmalla tolalla koko suhde, kun saa vähän tuulettaa niitä hampaankoloonkin painuneita juttuja. Kyllä se tästä taas.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Pikku-Ukko 4kk!

Tekisi taas mieli aloittaa sillä, että vitsit kun aika on mennyt nopeasti ja voi miten Pikku-Ukko kasvaa. No niin kasvaakin, yli 8,5 kiloinen jässikkä jo (tarkat mitat vasta myöhemmin tällä viikolla neuvolasta). Alkaa olla vähän vaikea hahmottaa, mitä kaikkea tarkalleen ottaen on juuri viimeisen kuukauden aikana tapahtunut, kun montaa juttua on seurannut pidemmän aikaa ja on hankala sanoa, mikä on alkanut mitenkin. Mutta yritän muistella, onhan näitä toivottavasti hauska lukea myöhemmin ja tajuta, että niin tuotakin tapahtui kun se oli niin pieni.

Eli missä mennään:

  • Yöunet olleet koko kuukauden ihan kaoottisia, päiväunet katosivat samoin
  • Kiihkein kasvuvaihe jo lopuillaan, uusia taitoja putkahtanut koko ajan. Vaatteissa 68 on aika hyvä, osaa 74 vaatteista on jo kaiveltu esille täydentämään
  • Motorinen kehitys keskittynyt varsinkin käsien yhteistoiminnan kehittämiseen
  • Nyt pystytään leikkimään jo hetki mahallaankin maaten ennen kuin hermo menee ja kaikenlaiset lelut kiinnostavat jo ihan uudella tavalla. Rapisevat kirjat ovat IN.
  • Käännytty on molempiin suuntiin pari kertaa, mutta ei nähtävää kiinnostusta toistaa sitä kovinkaan usein
  • Sensijaan kaikki pystyssä ja jaloilla tapahtuvat jutut ovat siistejä, kuten pomppiminen ja makuultaan käsistä auttamalla ensin istumaan ja siitä seisomaan nousu (bravuuri on alkaa jäystää sitä tukevaa kättä heti sen jälkeen jaloilla samaan aikaan vaarallisesti huojuen...)
  • Luultiin kärttyisyydestä, että hampaita olisi tulossa, mutta ei ole kuulunut. Kuolaa sensijaan tulee jatkuvalla syötöllä
  • Niin tulee hymyjä ja nauruakin - eka kunnon nauru saatiin eilen ja se oli sekä kova että ihana!! Sekä aina välillä muistaessaan jotain ääntelyäkin, vaikka tämä selvästi antoi vähän tietä sille motoriselle kehitykselle 
  • Kakka muuttui takaisin normaaliksi, mutta ilmavaivat jäivät
  • Virikkeitä tarvitaan edelleen ihan valtavasti, mutta maailmaan suhtaudutaan jo ihan pienellä varauksella. Esimerkiksi kauppakeskuksessa on välillä kiva laittaa kuomua vähän suojaamaan, ettei ärsykkeitä tulisi ihan joka suunnasta ja uusia ihmisiä vähän katsotaan pidempään, ennen kuin hymyillään
  • Isällä ja äidillä on jo helpompaa tulkita, mistä hädästä on kyse, vaikka temperamentti ei kyllä pojalta ole kadonnut minnekään. Väsyneitä ollaan, mutta ehdottomasti helpompaa yhdessäolo silti on (vaikka kärryttely ja autoilu näemmä saakin aikaan aika grandekriisejä)
Olikohan siinä ainakin jotain muistiin tästä ajasta? Niin no noiden lisäksi tietysti hiukset lähtevät ja posket eivät ole näemmä katoamassa vielä mihinkään, kynnet tuntuvat kasvavan aina yhdessä yössä (ja oikeesti, teroittaako se niitä jossain??) ja reidetkin vain paisuvat. Mutta ihana äidin ja isän oma pullukka tuo on ja ihan mieletöntä seurata kuinka nopeasti taitoja tulee vaan lisää. Tuntuu siltä, että niiden osalta kuukaudessa on tullut ihan huikeaa kehitystä, joten en malta odottaa mitä seuraava kuukausi tuo tullessaan!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Hmmm, miehet...

Tänään todistin, kun meidän Pikku-Ukko, karvan vajaa 4 kk, löysi vehkeensä. Vaipanvaihdon yhteydessä nosteli peffaansa niin, että yhtäkkiä lyhyt käsi yltti kiinni. Ja siellä pysyi, koko vaipanvaihdon, sai oikein taistella, että sai taas vedettyä vaipan päälle. Ja seuraavalla vaipanvaihdolla sama juttu - ja mikä riemu kun taas pääsi vähän kaivelemaan. Ja ylpeä isä hekotti siinä vieressä, että siinä sitten meneekin seuraavat vuosikymmenet samassa hommassa.

No mitään seksuaalissävytteistähän tuossa ei ole (vielä, enkä kyllä kiirehdi yhtään sitä hetkeä kun sitten joskus on sitäkin... Miten niitäkin sitten osaa käsitellä oikein?), mutta ihan selvästi poika oli tyytyväinen löytäessään taas uuden ulottuvuuden itsestään ja jollain tavalla kivaa se nykiminen ja kaivelu selväästi oli. Varmaan vaippakin vähän hiosti ja painoi, niin että oli kivaa tuuletella vähän paikkoja.

En vaan ajatellut, että noin nuorena aloittavat. Aina oppii.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Kantoreppuvaelluksia


Ehkä itselleni yksi yllättävämmistä seikoista äitiysloman vieton suhteen oli se, kun Pikku-Ukkoa voinutkaan tunkea niihin rattaisiin ja lähteä kävelemään aina kun haluaa. Ja minä kun olin ajatellut näyttää pojalle koko maailman sieltä kärryistä käsin. Silloin kun pojan rähjäkohtaukset kärryttelyn suhteen yltyivät jossain kohti tosi pahoiksi ehdin jopa jo ajatella, että näinköhän ikinä pääsen sen kanssa mihinkään kunnolla ulos. Onneksi kantoreppuilun kanssa on meillä ollut pykälää parempi tuuri, ainakin jos reppuilut on onnistunut ajoittamaan päiväuniaikaan ja älynnyt pysyä koko ajan liikkeessä. Näillä ehdoilla olen ehtinyt tehdä jo kolme kahden ja puolen tunnin ihanaa metsävaellusta poika kannossa! Enempää ei meikäläisen kunnolla tuota pojanjässikkää kannetakaan ennen uuvahdusta, joten ihan sopivalta on tuntunut nuo minivaellukset.


Mökin vierestä löytyi ykskaks aivan ihana koski sieltä kaiken metsikön keskeltä. Ja majavien tekemä valtava pato, joka on hukuttanut metsää alleen ihan kunnolla. Kun poika vähän kasvaa tehdään retki padolle uudestaan, varmaan pienemmänkin ihmisen mielestä majavien hampaidenjäljet katkotuissa puunrungoissa ovat yhtä jännittäviä kuin aikuisenkin mielestä.


Koira on toipilaana tämän kuukauden selkäongelmien vuoksi, mutta rauhallista liikuntaa luonnossa sekin saa harrastaa ja nauttii sydämensä pohjasta näistä metsävaelluksista. No saattaa olla, että pehmeät sammaleet ihan vähän vaan houkuttelevat sitä sinkoilemaan ympäriinsä, vaikka ehdottomasti ei saisi, mutta kuitenkin. Olen koittanut sallia sille omia pieniä iloja, kun se tuntuu vähän apealta sairauden myötä.

Eilen oltiin Espoon Pirttimäen ulkoilualueella sienessä. Ihanaa, että lähelläkin on noin kaunista luontoa ja vaikka koivunlehtien kirjomasta maasta oli aika vaikea löytää niitä suppilovahveroita ja kantorepun kanssa en itse pysty poimimaan kuin vain osoittelemaan muulle porukalle, oli reissu hauska (ainakin siihen asti, kunnes Pikku-Ukko suvaitsi herätä ja heittää skitsokohtauksen. Tyyntyi kyllä heti kun pääsi pois Manducasta ;)

Minä katson maisemaa ja mietin, että missä välissä tuli syksy? En ymmärrä, miten nyt ollaan jo lokakuussa, kun omassa mielessäni äitiysloman alun huhtikuu oli tässä ihan vasta hetki sitten. Kai se pitää uskoa, kun lehdet tippuvat puista ja sumu valtaa meidän mökin. Mutta aion (Pikku-Ukon sallimissa rajoissa) jatkaa syksystä ja luonnosta nautiskelua, koska se tekee ihmiselle oikeasti tosi hyvää olla vähän metsässä ja ihan vaan hengittää. Ihanaa, että sinne pääsee!


lauantai 12. lokakuuta 2013

Dude is going bald :)

Minä jo ehdin ajatella (toivoa), ettei meille mitään kaljuuntumista tulisikaan. Pikku-Ukolla oli syntyessään niin ihanat tummat hiukset, joista en millään olisi halunnut luopua. Mutta sitten poika alkoi osoittaa selviä insinööriytymisen merkkejä: ensin vatsanseutu alkoi tukevoitua ja sitten hiusraja kohota. Ja sitten alkoi tämä yöhinkuttelu. Mulla kesti pitkään tajuta miksi ne hiukset nyt yhtäkkiä alkoivat ihan todella kadota, kunnes joku yö herätessäni pojan melskaamiseen tajusin (kun näin tilanteen kerrankin selvästi itse): poika pyörittää ja hinkkaa nuppiaan ihan kunnolla lakanoihin samalla kun kääntyilee ja liikehtii muutenkin punkassaan.

Ja no niin, tulos on sitten tämä. Kaunista, eikö totta?


perjantai 11. lokakuuta 2013

Argh, mä kuolen tähän tilanahtauteen

Tässä viime aikoina on kyllä lievästi sanottuna mennyt hermo siihen, että meillä majailee kaksi aikuista, vauva ja koira reilun 50 neliön kaksiossa, jossa on surkean niukat säilytystilat. Tilanne ei häirinnyt yhtään niin paljon silloin, kun kävin vielä töissä ja tilannetta pääsi pakoon, mutta nyt tuntuu siltä, että kun vielä muutenkin ahtaaseen asuntoon tungettiin nuo Pikku-Ukon kamat, jotka ovat olennaisesti vallanneet koko olohuoneen lattiapinta-alan ja makuuhuoneestakin puolet. Jo ennestään ahtaassa eteisessä nököttää lastenvaunut ja turvakaukaloa yritän piilottaa milloin keittiön pöydän alle, milloin sohvalle ja joka paikassa se on vaan tiellä. Meidän saunasta tuli jo ennen lasta varasto, mutta nyt sinne on ehditty säilöä Pikku-Ukolta pieneksi jääneitä vaatekertoja neljä ja seuraavat koot makaavat laatikoissa odottamassa käyttäjäänsä.

Vaikka olen harrastanut aika rajulla kädellä tehtävääkin karsintaa jo monta vuotta, on tilanne silti vaan edelleen liian kaoottinen toimiakseen. Joka puolella on vaan liikaa tavaraa, ja tuntuu että tänne kertakaikkiaan tukehtuu. Ja pelkään, mitä käy siinä vaiheessa kun poika ottaa jalat alleen ja alkaa mobiilisti tutustua tarkemmin kotiinsa. Ihan sellaisessa turvallisessa baby proof-tilassa ei vielä asuta.

Kohta on pakko alkaa radikaalisti kajota huonekaluihin. Ostin ensimmäiseen kämppääni ihanat nahkasohvat, mutta kun molemmille ei ole tilaa enkä keksi enää sopivaa kaveriakaan, jolle toista lainata kunnes joskus toivottavasti löydämme sen kohtuuhintaisen neliön kunnon pihalla jostain. Mummilta saatu vanha Singer-pöytä taitaa myös joutua lähtemään, vaikka pahalta tuntuukin siitä luopua tunnearvon vuoksi. Tässä välissä ehkä olen jo tajunnut, että vaikka sellainen kai joku sisustustrendi olikin, ihan mun juttu se ei sitten kuitenkaan ollut. Ruokatilaa tällä hetkellä tukkiva piano on myös lahja isoisältä, mutta se on saanut luvan muuttaa mökille, joten ihan kokokonaan ei tarvitse siitä luopua. Samoin ruokapöydän ympärille ei mahdu kuin tuolit minulle ja Jiille, joten ne ja kaikki vauvakama jota ei enää tarvita, rontataan heti kun voidaan mökille tilapäissäilytykseen. Mutta noiden lisäksi vaan ärsyttää, sillä silmä hakee lisää poisheitettävää ja kauheasti muusta taas ei ole mahdollisuutta luopua. Jos olisi rahaa, makuuhuoneen huonot vaatekaapit voisi heittää mäkeen ja laittaa oikeasti toimivat järjestelmät tilalle, mutta kun sitä rahaa ei ole niin eteisessä nököttää kaksi isoa lipastoa, missä Jii ja minä säilytämme vaatteita.

Tajusin juuri, että makuuhuonekin on nykyisin niin täynnä kaikenlaista kamaa, että koira näkyy muuttanen pysyvästi sieltä pois keittiön pöydän alle, reppana. Mutta me ihmisetkin tukehdutaan tänne eriparisten tavaroiden joukkoon, joita on vain tungettu aina siihen mihin mahtuu ilman sen kummempaa estetiikkaa. Pitää siis vaan purra hammasta ja luopua siitä tavarasta lisää, koko ajan. Vaikka tuota vauvankamaa lappaa sisään pelottavaa tahtia (onneksi nyt vähän hidastunut...), niin silti pitäisi muistaa se yksi sisään, kaksi pois -sääntö. Taai edes yksi tavara sisään, yksi pois. Oikea ratkaisu olisi tietysti pykälää tilavampi kämppä, mutta kun ei vaan vielä voi. Joten kärvistellään nyt siihen asti ja opetellaan luopumaan, luopumaan, luopumaan.

torstai 10. lokakuuta 2013

Käännös toisinpäin

Taas äiti opettelee sitä, että kehitys ei ole lineaarista. Kääntyilythän meillä jäivät edellisen kerran jälkeen melkein nolliin, ei edes mitään yrityksenpoikasia tässä välissä. Sitten alettiin pöpöttää minkä suusta kerkisi ja se antoi tilaa käsien hienomotoriikalle - nyt on pari viikkoa harjoiteltu urakalla käsien käyttöä yhteistoiminnassa, mikä tietysti sulki koko pojan puheentuotannon ihan yksittäisiksi äännähdyksiksi.

Toissapäivänä oltiin kaverilla kylässä ja harjoteltiin heidän lapsensa leikkimatolla kaikenlaista toimintaa. Oikein näki, kun Pikku-Ukon päässä kävi hurja raksutus kun hän seurasi kuusi viikkoa vanhemman neitokaisen sujuvaa konttailua. Siitä innostuneena viritin meidän ahtaaseen olkkariin oikein kunnon leikkipisteen eilen pojalle ja ilmeisesti sen kannustamana tuo yhtäkkiä keksi aloittaa kääntelyn uudestaan, nyt vatsalta selälle. Pari kertaa teki putkeen, muttei sitten vieläkään uudestaan selältä takaisin makuulle.

Yöt ovat olleet täynnä ihmeellistä harjoittelua ja tosi huonoa nukkumista - toivon niin, että nyt kun tämä uusi taito on kehitetty, meilläkin saataisiin joskus tässä edes yksi rauhallinen yö ilman 4-5 herätystä... Mutta niin tai näin, jännityksellä jään silti odottamaan, mitä tuo keksii seuraavaksi ottaa harjoittelun alle!

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

85E

Aika järkytys iski viime viikolla. Juu, kyllä olen katsonut, että ovat ne rinnat aika kivasti kasvaneet tässä raskaus-imetys-rumban aikana, mutta silti vähäsen järkytti kun jouduin menemään kauppaan ostamaan rintsikoita ja mukaan osui koko 85E, joka siis oli just sopiva. Ennen raskautta siis olin ihan onnellinen B-kuppi.

Juu, onhan nyt jäljellä vielä se 8 kiloa raskaudentakaiseen menoonkin, mutta silti - aika hyppäys! Ikinä ikinä ikinä en olisi osannut kuvitella itseäni E-kokoisena. Olisi vaan pitänyt tajuta tuo rintaliiviasia vähän aiemmin, vasta nyt juoksuharrastuksen uudelleentulon jälkeen älysin, että ehkä etumus kaipaisi jotain muutakin tukea kuin imetystopin ja villaiset rinnanlämmittimet, joilla olen pian kohta neljä kuukautta painellut. Ei ihme, että sen lisäksi että koko on 85E, löytyy kaikki ainakin 8,5 senttiä alempaa. Ja on jotenkin enemmän verisuonittunutta, plus tietty ne pari raskausarpea, jotka tuli jo yli puoli vuotta sitten. Mihin mun kauniit, tutut rinnat on kadonneet? Kivat nämäkin on varmaan, kun vähän tottuu. Mies ainakin väittää yhä tykkäävänsä. Nyt pitää vaan itse totutella ajatukseen, että onkin aika isorintainen. Siinä sitä ajateltavaa, tälle viikolle.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Raskauskiloprojekti vko 9: no jotain edistystä, vaikkei vielä kiloissa

Eilen vaaka näytti 83,1kg. Se ei ole edistystä oikeastaan, koska jo kuukausi takaperin vaaka näytti samaa, mutta toisaalta vaaka on tässä välissä näyttänyt kyllä enemmänkin, joten hyvä että ollaan edes tuossa luvussa. Ja onhan se edelleen sen 3,5 kiloa vähemmän kun sairaalasta kotiintullessa, vaikka laihalta lohdulta se tuntuukin. Cokista en ole juonut, enkä syönyt suklaata, kesäkuuman jälkeen pääsin eroon jäätelöstäkin. Mutta sitten tuli pähkinät - ja laivalla ihan jäätävät annoskoot. Pöh. Näemmä kun yhdestä epäterveellisestä pääsen eroon, niin keksin jostain heti seuraavan.

Mutta kyllä edistystäkin on tapahtunut. Isäntä sai työpaikan lääkärintarkastuksessa kehotuksen elää kolesterolin suhteen varovaisemmin ja niinpä vaihdoimme maidot ja juustot vähärasvaisiin ja yllätyksekseni Jii jopa itse ehdotti, että voitaisiin olla ilman punaista lihaa lokakuu. Tärkeimpänä kehityksenä kuitenkin pidän sitä, että olen jaksanut liikkua taas enemmän. Vatsatanssin lisäksi olen nyt käynyt ainakin parilla lenkillä viikossa, parina viikonloppuna ollaan käyty Pikku-Ukon kanssa vaeltamassa kantorepun kanssa. Kärryttelyäkin olisi kiva lisätä ohjelmistoon, mutta kun poika ei suostu niissä makaamaan kuin rajallisia pätkiä. Yritys silti jatkuu.

Joten vaikka kilot eivät vielä olekaan karisseet, on olo tosi paljon terveempi ja peilistä kyllä vähän näkyy jo kaventumistakin rintojen alta. Mahamakkara tosi pitää pintaansa, mutta jotenkin jaksan vielä uskoa siihen, että ensi vuonna kyllä sekin on kadotettu. Ensimmäinen välitavoite on joulu, jolloin aion olla alle 80 kiloa. Siihen on 11,5 viikkoa, joten ihan hyvin saavutettavissa pitäisi olla, vaikka kuinka sataisi kinokset enkä pääsisi juoksemaan.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Taitava puutarhuri... not

Pakko esitellä nyt osastoa "kätevä emäntä" vähän laajemmalti ja kun lokakuun tultua satokausi alkaa olla ohi, voin näyttää meidän talouden kesän viljelyn tuloksia. Ei sillä, että olisin ollut ennenkään mikään huikea viherpeukalo, mutta vauvanhoito vei kyllä viimeisetkin yrityksen rippeet. Todisteet ovat murskaavat. Tilanne toukokuun alussa, kun taimet oli innolla istutettu parvekkeelle:


Ja kuva muutaman auringonpaahteisen kuukauden jälkeen heinäkuulta:


I rest my case. Vain thaibasilika sinnittelee (edelleen, en tajua - nythän on lokakuu?!).


Ja mulla kun oli haaveena opettaa poikaa tutustumaan luontoon kasvattamalla esimerkiksi juuri yrttejä ja muuta kivaa ja helppoa kasvista. Toivottavasti ensi kerralla Pikku-Ukon kanssa saan näytettyä parempaa esimerkkiä esimerkiksi kastelun osalta...

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Miten olla kyllin hyvä äiti?

Helkkarin siivous. Helkkarin soseet. Helkkarin kämppä hoitamattomine vaaranpaikkoineen. Helkkarin talvipukeminen ja helkkarin koiranulkoilutus. Helkkarin unikoulut ja päiväunet ja tutit ja perhepedit ja ohjeistukset, joista jokainen neuvoo ihan eri tavalla, usein jopa päinvastoin. Helkkarin läheisvanhemmuuskiintymyssuoritusäitiys, josta ei tavallinen pulliainen ota selvää. Mistä minun pitäisi tietää, olenko nyt kyllin hyvä äiti lapselleni? Mikä on kyllin hyvää? Ja minä kun haluaisin vielä olla täydellinen!

Yritän saada kämppää siivottua niin, ettei lastensuojeluviranomainen saisi kuulla meidän murjusta ja lapsi (jahka oppii liikkumaan) ehtisi käydä nykimässä kaikkea suuhunsa tai niskaansa tai kaatua jotain vasten. Ja silti kaaos ympärillä ei tunnu yhtään hellittävän. Unohdan laittaa pihalle pipon, jossa on korvaläpät ja poika joutuu kestämään joko silmille valuvan tai korvat paljaiksi jättävän mallin. Unohdan, että poika syö tumppujaan jatkuvasti ja että puuvillaiset eivät enää sen jälkeen lämmitä.  Väänsin kolmatta kertaa parsakaalisosetta juuri ennen sitä vauvakinoa, koska eka satsi unohtui jääpalamuoteissa pöydälle ja suli, toiset ostetut parsakaalit unohtuivat jo ennen valmistusta paahtimen taakse ja menivät ihan keltaisiksi. Nämä soseet laitoin parvekkeelle jäähtymään ennen pakkaseen laittamista ja sieltähän, suorasta auringonpaisteesta, ne löysin kuusi tuntia myöhemmin palatessani kotiin. Itku tuli, ja pienimuotoinen skitsokohtaus, jossa läväytin jääpalamuotit soseineen tiskialtaaseen sellaisella voimalla, että ruskeaksi kypsynyt sose vaan lenteli ympäri keittiötä. Itkin uudestaan. Koira puikki kipinkapin isännän jalkoihin vapisemaan, että mitäs se emäntä nyt, seonnut kokonaan.

Lapsi ei siedä lastenvaunuja tai makuuasentoa juuri muutenkaan - pitääkö se vain opettaa siihen, vaikka vähän huutaisikin? Anoppi kauhistelee, miten paljon annan pojan istua sylissä ja kun opetin sitä käsistä tukemalla/vetämällä nousemaan jaloilleen huojumaan. Poika nauroi, mutta taas minua itketti. Taas meni pieleen. Poika on jo pidempään nukkunut öitä vain maksimissaan kolmen tunnin pätkissä, useimmiten vielä lyhyemmissä. Toiset sanovat sen oppineen turhille "välipaloille", jotka pitäisi karsia - toiset taas kieltävät alle puolivuotiaan unikoulun. Poika rauhoittuu vain rinnalle ja kaikki muu nukahtaminen on työn ja tuskan takana. Kaikki kehottavat löytämään ratkaisuja, joita isä tai joku muukin hoitaja voi hyödyntää. Ja että kyllä pitää lapsen oppia rauhoittamaan itse itseään. Mutta kun tuo karjuu kahta kovemmin, jos yrittää tuttia. Ja vaikka silittäisi kuinka otsaa tai juttelisi matalalla äänellä, niin se jaksaa huutaa huutaa huutaa vaan. Toiset kirjat sanovat, että olemme etääntyneet luonnosta ja opetamme lapsemme passiivisiksi, kun väitämme opettavamme itsenäisiksi. Että opetamme vaan, ettei kannatakaan huutaa, kun ei kukaan aikuinen vastaa. Ettei sinun hädälläsi lapsi kuule olekaan väliä. Niin että yritä sitten se mielessä tunkea sitä tuttia kun ei kelpaisi kuin se rinta. Ja jos annat rintaa, niin taas kerran vaan ylläpidät ja vahvistat tilannetta, jossa poika ei opi muuten rauhoittumaan.

Kestovaipat tuijottavat siinä hoitotasolla syyttävästi, mutta yritän vedota siihen että pian pieneksi jäävät kolmosen vaipat pitää nyt ensin käyttää kun on ostettukin, että kokeillaan sitten. Kakka on parin kuukauden viherryksen jälkeen taas normaalia, joten siitä ei tarvitse ottaa pulttia, mutta aina tuota riisuessa bongaa jonkun ihopoimun, joka on edellisellä kerralla jäänyt putsaamatta ja punoittaa nyt niin hemmetisti. Leikkimatto on täynnä koiran karvoja ja aina ei jaksa putsata sitä, vaikka koira kävikin sen päällä makaamassa. Sekin tykkää pehmeistä leluista, kuononalusena, kunhan eivät liikaa vingu. Ja poika tuijottaa usein sylissä telkkaria, jos se on päällä. Sen nyt ainakin täytyy olla ihan kertakaikkisen väärin. Pitäisi keksiä uusia taitoja kehittäviä virikkeitä tai ainakin laulaa ja leikkiä, mutta aina ei jaksa ja vessaankin pitäisi päästä. Ja alkaa olla niin mukavuudenhaluinen äiti, että kiva olisi se aamupalakin jossain välissä syödä. Ja hakata tätä blogia muuten kuin keskellä yötä.

Niin monia kysymyksiä ja valintoja siitä, miten olla hyvä äiti tuolle. Ainakin kyllin hyvä, riittävän hyvä. Toiset sanovat, että lapsella kehittyy vasta nelikuisena kyky prosessoida kärsimäänsä pahaa, että itku näkyy aivoissa "tunteena" vasta sen jälkeen. Toiset taas julistavat juuri varhaislapsuuden merkitystä jatkokehitystä ajatellen ja varoittavat kaiken kaltoinkohtelun, turvattomuuden ja turhautumisen painuvan syvälle tiedostamattomaan, valmiina pulpahtamaan esiin myöhemmin jonakin traumana.

Niin monta asiaa, joita en tiedä. Ne varmaan näkee jälkikäteen sitten. Olen yrittänyt katsoa tuota silmiin ja tulkita, mitä se mistäkin tuumaa. Aina en vaan ihan ymmärrä tai tiedä mikä olisi oikein. Olisi niin helppo valita aina se, mikä itselleen on miellyttävintä. Kyllä minäkin mielelläni nukkuisin tuon kanssa jo koko yön tai heräisin vain yhdelle syötölle. Mutta mitä se sitten Pikku-Ukolle maksaisi, vai maksaisiko mitään? Olisiko sekin onnellisempi, jos se osaisi jo rauhoittaa itsensä ja jatkaa uniaan varmana siitä, että vaikka nyt olisi kiva syödä, niin aamulla kyllä tulee maitoa kunnolla. Vai viettäisikö se yö toisensa jälkeen masentuneena siitä, miten paljon paremmat unet tulisi kun välillä saisi äidin rinnalla syödä?

Kaveri koitti lohduttaa sanomalla että riittää, jos lapsen kanssa ottaa asian käsittelyyn aina kun sen havaitsee, mutta että ennakoimaan tai märehtimään ei kannata ruveta (anteeksi voi toki pyytää, jos liiaksi harmittamaan jää). Insinöörinä inhoan tuollaisia, ettei muka saisi ja voisi suunnitella etukäteen. Tehottomat prosessit! Että pitäisi riittää, jos on läsnä ja yrittää parhaansa, pah. Vaikka kai kaikkien näiden kysymysten keskellä ei sitä muutakaan voi kuin jatkaa juuri niillä eväillä ja vastauksilla, joita siinä hetkessä on. Kovin on vaan heikot ja hämmentyneet eväkset, mutta koitetaan parantaa.

Mutta niitä soseita en kyllä vähään aikaan tee yhtään, hemmetti. Ostetaan sitten sitä purkissa. Kyllä saa sekin olla ihan kyllin hyvää.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Raskauden aikainen stressi -> vaativa vauva?

Luen Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus -kirjaa, josta on löytynyt jo paljon kiinnostavia ajatuksia. Yksi, joka jäi mieleen pyörimään oli vähän niinkuin sivulauseessa mainittu seikka siitä, miten raskauden aikainen stressi vaikuttaa kehittyvään lapseen.

Kirjassa selitettiin, että normaalissa raskaudessa ja imetyksessä esimerkiksi kortisolitasot ovat tavallista alhaisempia. Raskauden aikainen stressi sekoittaa tätä tilaa ja stressihormonit vaikuttavat sikiöön, muuttaen hypotalamus-aivolisäke-adrenaliini -akselin toimintaa lapsella. Kirjoittaja perustelee tätä evolutiivisesti sillä, että vaarallisessa elinympäristössä syntyvän lapsen on ollut edullista vaatia paljon huomiota ja hoitoa. Tällöin ei myöskään kannata uppoutua syvällisesti johonkin, vaan pitää huomioida kaikki ympäristössä tapahtuva.

Nytkun on niin, että ensimmäisen raskauspuolikkaan olin kirjaimellisesti kuolemanpelossa (siis vauvan, en omani) varsinkin niiden verenvuotojen vuoksi ja keväällä stressasin työpaikan yhä ahtaammaksi käyvää tilannetta, niin onkohan niin että tuo kaikki on vaikuttanut Pikku-Ukkoon siten, että esimerkiksi muu kantoväline kuin syli ei käy ja viihdytystä vaaditaan jatkuvasti? O-ou, jos olenkin itse saanut tuon aikaan, edes vähän. Jos niin on, toivotaan, että poika kuitenkin pärjäilee elämässä äidin stressistä huolimatta.

Pitänee varmaan opetella jatkoa ajatellen stressinhallintamenetelmiä, niin itseä kuin poikaakin ajatellen. Tai tulevia raskauksia, ehkä?

Kirja kuitenkin lohduttaa, että kohtuullinen arkipäiväinen stressi ja lapsesta huolehtiminen raskauden aikana voi myös olla lapselle hyväksi kiihdyttäen vauvan kasvua ja kehitystä. Esimerkiksi kuntoilun jatkaminen ja tunneherkkyys tarjoavat lapselle enemmän virikkeitä kehitystä varten.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Tuli se vauvakinokin nyt kokeiltua

Käytiin kaverin kanssa kokeilemassa nyt se paljon mainostettu Vauvakino ja ihan viihdyttävä konseptihan se oli, vaikka leffa (The way way back) olikin aika surkea. Se leffan katsominen ei tuntunut kuitenkaan olevan pääasia, joten tuo ei haitannut juuri ollenkaan. Sen sijaan Pikku-Ukolla oli paljonkin katsottavaa, kun sali oli yllättävänkin täynnä lähinnä äitejä ja lapsia, tosin muutama isäkin oli ilahduttavasti tullut paikalle. Myös salin katon valot olivat Pikku-Ukon mielestä aivan hypnoottiset samoin kun joka puolelta kuuluva surround-ääni. Minua hämmästytti enemmän aaltona salissa nouseva vauvan itku, joka aina jostain päästä lähti nousemaan, tartutti puolet muistakin lapsista (no ei varmastikaan, vaikka siltä tuntui) kunnes (onneksi) hyytyi vain alkaakseen uudestaan toiselta puolen salia (argh)..

Fasiliteetit oli kunnossa vähän vanhempaakin muksua varten, kaveri lämmitti mikrolla sosetta ja syöttötuolejakin olisi löytynyt, samoin kuin erilaisia leluja. Itse olin jännännyt eniten vaipanvaihtomahdollisuuksia, koska ennen niin säännöllinen aamun jättikakka jätti tulematta ensimmäistä kertaa ikinä ja epäilin sen tekevän kunnon selkädamaget turvakaukalossa istuessa. No onneksi tuli vielä ihan maltillinen kakka, jonka pystyi siinä teatterinlavan reunan hoitopisteessä ihan säädyllisesti vaihtamaan ilman, että piti vaatteitakaan alkaa vaihtamaan.

Poika pysyi ihan rauhallisena koko leffan ajan ja jopa hälinästä huolimatta lopulta nukahti, vaikka vähän vaikealta aluksi näyttikin. Leffan aikana kun uskalsi vähän kaverin kanssakin jutella niin kivaa oli, mutta ensi kerralla kyllä pitää olla parempi leffa tarjolla, että jaksaa vaivautua paikalle - sen verran kuormittavaa kymmenien lapsien kanssa elokuvan katselu oli minullekin, että uutuusarvon hävittyä jaksaisi konseptia ihan vaan, jotta pääsisi välillä tuulettumaan pois kotoa.

torstai 3. lokakuuta 2013

Hallelujaa, pitkät päiväunet!

Nyt kahtena päivänä putkeen Pikku-Ukko on ihan itsekseen simahtanut kympin jälkeen ja nukkunut kunnon pitkät päikkärit. Tähän väliin saanee ilmaista syvimmät tuntonsa aiheeseen liittyen: Jeeeessssssssssssssssssssss!

Ihan käsittämätöntä, mitä parin tunnin breikki väsyneelle äidille mahdollistaa. Siinä ehtii katsoaa rauhassa Gleetä Netflixistä, huomioida koiraakin, keittää luumukiisseliä synnäriltä asti mukana kulkeneista jämäpusseista, kuoria porkkanoita vähän terveellisemmäksi naposteluksi, lukea, siivota ja laittaa rauhassa pyykit. Käsittämätöntä, miten paljon minäkin, saamattomuuden huippu, ehdin tehdä  parissa tunnissa ja miten rentouttavaa yhtäkkiä on tehdä rauhassa ihan tavallisia arkisia askareita. Eilen poika tarjosi vielä äidille oikein tuplariemun, kun nukahti vielä neljän aikaan mun viereen sängylle ja molemmat vedettiin sikeitä pari tuntia. Kylläpä teki hyvää!

Mistä nämä päiväunet oikein tulivat, en tiedä. Varmasti tekemistä on ihan sillä, että ulkona on nyt vain muutama plusaste. Mutta poika ei ole pariin kuukauteen tainnut nukahtaa niin syvään päiväunille, että sitä olisi voinut siirtää saati sitten pukea toppapukua päälle ja tunkea kärrykoppaan.

No, lapsen kanssa todella oppii nauttimaan hetkistä. Nyt on näin, huomenna ehkä ei ole. Iloitsen siitä,  mitä tänään on. Tai ainakin yritän yritän yritän.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Pikku-Pavarotti

Tiistait on Pikku-Ukon musiikkipäiviä, kun aamulla on muskari ja illalla ronttaan pojan vielä mukaan mun kuorotreeneihin, jotta Jii pääsisi kahvakuulailemaan aina silloin kun ei satu olemaan töissä. On hauskaa nähdä, miten poika nauttii musiikista ja lauluista (ja leikeistä, tietty!). Kun ne ovat minullekin  tärkeitä, niin tuntuu siltä kuin meillä olisi jo yhteinen harrastus musiikissa. Suloisinta on Pikku-Ukon halu osallistua. Vaikkei vielä varmaan voikaan sanoa mitään pojan oikeista musikaalisista kyvyistä, on laulu tai autossa radion päällelaitto edellen helpoin tapa saada poika osallistumaan (tai hyvälle tuulelle), yleensä mölinä ja hihkunta on silloin taattu. Tosin kerran soittaessani pianoa ja vaihtaessani kappaleen sävellajia olisin voinut vaikka vannoa, että Pikku-Ukon mölinä vaihtoi samalla myös.. Tai ehkä se kaikki oli vain yli-innokkaan äiti-ihmisen päässä. Yhtä kaikki, varmaa on se, että jos ei poika sitten osaisikaan oikeasti laulaan niin isäänsä olisi ainakin tullut, Jii kun laulaa mieluummin kuin hyvin (ja myöntää sen itsekin) ;)

On kiva nähdä, miten poika jää oikein kuuntelemaan uusia ääniä ja kokeilee kaikkea uutta itsekin. Meidän äänenavauksista se on aivan haltioissaan: välillä ihmiset mölisevät matalalta, välillä kirkuvat korkealta. Meidän kuoronjohtaja on oikein semmoinen kunnon syvä oopperabasso ja häntä Pikku-Ukko yleensä tillittää silmät selällään ja ihan hiljaa. Komea ääni se onkin, ja selvästi hyvin erilainen kuin mihin poika normielämässä pääsee törmäämään. Musiikkia tai ei, minusta on kiva ajatella, että poika tutustuu erilaisiin äänimaailmoihin ja uskaltaa toivottavasti jatkossakin ottaa äänen yhdeksi itseilmaisun välineeksi. Ääni kun taipuu moneksi, jo tuon ikäisellä.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Ai tällaistako se vauvan kanssa matkustaminen on?

Kiva matka meillä oli. Ja vieläkin kivempi tulla kotiin. Ja nyt sitä tarvitsisi pari päivää, että toipuisi reissusta... (sitä vaan ei tuo hammaskärtty taida antaa)

Olen tosi iloinen, että mentiin, mutta huhhuijaa - aika rankkaa kyllä oli, vaikka ihan tuommoinen viikonloppuristeily olikin kyseessä. Meillä oli juuri passelisti tavaraa ja vaunut mukana, autolle oli katsottu parkkipaikka jo etukäteen ja laivalle siirtyminen meni kivuttomasti. Kaveripariskunta lapsineen oli mukana, joten apukäsiä oli ja varaukset ruokapaikkoihinkin oli hoidettu etukäteen meidän puolesta. Hytti oli ihana ja ensimmäistä kertaa ikinä meillä oli ikkuna ihan ulos asti, Pikku-Ukko jaksoi tillittää sitä vaikka kuinka kauan, joten rahallinen lisäsatsaus hytin hintaan taisi ajaa asiansa.

Ja silti, rankkaa oli. Ekana iltana oltiin sovittu, että käydään syömässä pariskuntina niin, että toinen aina valvoo lapsia. Ja olikin ihanaa syödä kerrankin rauhassa ihan vain kahden. Ei siitä edes ole niin kauan, kun viimeksi Jiin kanssa ollaan oltu syömässä keskenämme, nelisen kuukautta vain, mutta tuntui kuin henkisesti oltaisiin nyt ihan eri planeetalla kuin silloin (niin kuin tavallaan ollaankin). Ruokakin oli yllättävän hyvää, ainakin verrattuna omiin laivasafkamuistikuviin. Tosin siitä on varmaan kymmenisen vuotta kun ylipäätään olen laivalla ollut, joten moni asia on tietty voinut muuttua.

Vatsat pullollaan otettiin vuorostaan vastaan meidän lapsenvahtivuoro ja vaikka etukäteen oltiin pelätty, että mitenhän selvitään kahdesta alle puolivuotiaasta niin kun lykättiin Pikku-Ukko Manducaan ja kavereiden pikkuneiti rattaisiinsa ja vedettiin laivaa ympäriämpäri niin molemmat pysyivät tyytyväisinä ja simahtivat vihdoin, niin että minä ja Jii ehdittiin lukea ja jutellakin.

Muut lähtivät vielä istumaan lasilliselle ja minäkin olisin halunnut, mutta kun väsy painoi ja tajusin, että Pikku-Ukko aloitti jo ne pitkät yöunensa, niin luovutin ja menin pojan kanssa hyttiin nukkumaan.  Isäntä jaksoi kyllä vielä humpata pari tuntia ja törmäsi sattumalta vielä joihinkin opiskelukavereihinsa ja palasi puolenyön jälkeen vasta nukkumaan. Oli sentään älynnyt siirtyä vesilinjalle melkein kättelyssä, mikä olikin hyvä koska vaikka poika nukkui yllättävän hyvin vaununkopassa, niin kuudelta tuli herätys jonka jälkeen ei enää suostuttukaan nukkumaan ja hytin kokoisessa tilassa kukaan ei kyllä enää sen jälkeen pystynyt myöskään lepäämään.

Koska poika ei nukkunut aamupala-aikaankaan, jouduttiin ottamaan Pikku-Ukko kainaloon ja vuorotellen haettiin ruokaa, syötiin ja viihdytettiin poikaa, joka tosiaan oppi matkan aikana pomppimaan ja olisi pomppinut kaikki valveillaolon hetket. Kesken aamupalan Pikku-Ukko järjesti ihan valtaisan kakkaspektaakkelin (ja nauroi iloisesti päälle). Onneksi Jii oli syönyt kylliksi ja pystyi lähtemään lennosta takaisin hyttiin vaihtamaan poikaa kuiviin. Minä sain ihanan oman aamuhetken, kun ikkunasta paistoi aurinko, teepannussa oli vielä teetä ja vetelin hyvällä halulla viimeisiä meloninpalasia huiviin.

Laivan tultua satamaan lähdettiin Tukholmaan ja siitä alkoikin se matkan horrorein osa, kun poika heräsi nokosiltaan noin vartti satamasta lähdön jälkeen ja selvin huudoin kieltäytyi enää makaamasta rattaissa. Sen jälkeen pari tuntia selvittiin kantorepun avulla ja sitten ei enää käynytkään mikään, ei edes kavereiden matkarattaat, joista näki ulos paremmin. Vain sylissä kantaen poika pysyi rauhallisena, joten siinä sitä sitten Jiin kanssa roudattiin poikaa sylissä kuin kahdeksan kilon kahvakuulaa ja voi pojat miten oli kädet sen jälkeen väsyneet ja hermo kireällä. Oikeasti kävi mielessä, että tekisi mieli unohtaa koko lapsi vaan jonnekin, ihan sama minne. Vaikka syliinhän sitä lasta puristi entistä kovemmin samalla kun kirosi omia my way or the highway-geenejään, jotka selvästi eteenpäin ovat siirtyneet. Kun ei käy niin ei vaan käy, tuttu tunne.

Kuuden tunnin kaupungilla urakoinnin jälkeen laivan hytti tuntui kyllä taas maailman ihanimmalta paikalta ja siellä poikakin turvallisesti suostui taas nukahtamaan niihin rattaisiin sen verran, että päästiin kaikki yhdessä buffettiin. Ja täytyy kyllä sanoa, että laivan buffet tuo risteilyvieraista kaikki kamalimmat piirteet esiin. Kaikilla on joku ihme kiire ja kireys, kuka kiilaa, kuka yrittää napata toisen edestä viimeisen mozzarella-tomaattivartaan (vaikka niitä ihan just on tarjoilija tuomassa lisää) tai kasaa pöytään eteensä kahdeksan kaljatuoppia, ettei vaan pääse loppumaan kesken. Pohdittiin kavereiden kanssa sitä, että onko siinä lapsille minkäänlaista esimerkkiä, jota haluttaisiin näyttää siitä, miten ihmiset matkalla syövät. Saati sitten sitä, että itsekin siellä tuli vedettyä napa aivan ähkyyn asti kaikkea ja lautaset turvokselleen ruokaa. Poika vielä heräsi taas kesken kaiken ja puolet ajasta meni taasen siihen, että yritti syödä ja pitää toisella kädellä samaan aikaan kiinni sylissä pomppivasta Pikku-Ukosta. Aika kuluttavaa.

Mietittiin, että olisi ollut kiva mennä jonnekin vielä istumaan iltaa, mutta kukaan ei kertakaikkiaan jaksanut ja jo seiskan jälkeen siis painuttiin omiin hytteihin. Poika nukahti melkein heti ja ehdittiin taas hetki jutella Jiin kanssa matkasta ja maailmasta ja meidän elämästä. Se oli tosi hyvä hetki, kun siin katsottiin meidän nukkuvaa poikaa ja mietittiin, miten hyvin asiat meillä kuitenkin ovat. Ja että juuri näihin hetkiin kätkeytyy niitä onnen muruja, vaikka rankkaa olisikin.

Poika herätti toisen yön noin puolentoista tunnin välein, mutta simahti onneksi aina helposti syötyään. Kuudelta tuli taas totaaliherätys ja siinä sitten pojan kanssa koitin keksiä jotain hiljaista puuhaa, että edes Jii saisi vähän nukuttua. Minä pakkailin kamoja kasaan ja esittelin kaikkia meidän tavarita Pikku-Ukolle. Sitten olikin enää aamupalabuffet - onneksi ilman kakkaepisodeja tällä kertaa - ja väsyneen joukon marssi laivasta satamaan.

Oli tosi kiva reissu kaikesta huolimatta, mutta kyllä tämä matkustaminen on hyvin erilaista kuin ennen vauvaa. Vaikka yritetään olla pyörittämättä kaikkea Pikku-Ukon ympäri niin pakko on hyväksyä, että kun ei sitä yksinkään voi jättää ja meille ei se kaikkein sopeutuvin lapsi ole tullut, niin vähän eri tavalla pitää asioita miettiä kuin ennen. Harmitti kyllä ihan kympillä se, ettei se niissä rattaissa suostu valveilla juuri olemaan, koska se vaikeuttaa esimerkiksi tuollaisia kaupunkikierroksia aika tavalla. Katsoin vähän kateellisena vieressä, kun kavereiden muksu veti omassa kopassaan sikeitä melkein koko ajan. No, toisaalta kahden melskaavan lapsen kanssa se vasta olisikin viihdyttävää ollut matkustaa. Mutta parin vuoden päästähän tuo jo kävelee toivottavasti sen verran, että ne rattaat ovat joka tapauksessa turhat, joten lyhytaikainen kiusahan tuo on. En vaan etukäteen osannut varautua siihen, vaikka varmaan olisi pitänyt. Sitä pitäisi muistaa muutenkin, että ihan samojen tyyppien kanssa sitä lähtee lomalle kuin mitä kotonakin on, vaikka helposti sitä jotain ideaalireissuja mielessään maalailisikin. Ensi kerralla on realistisempi käsitys siitä, mitä meidän perheen matkailu on. Kyllä se tästä :)

Tammi lähellä satamaa. Ei enää kauheasti naurattanut, kun tässä vaiheessa poikaa oli kannettu se nelisen tuntia ympäri Tukholmaa...