Isän ikävä

Jiin työttömyyden alettua meillä on ollut aika selkeä jako: minä hoidan yöt (koska tällä hetkellä Jiin hoito yöllä saa Pikku-Ukossa aikaan vain tuntikausien huutokohtauksen, eikä suoraan sanottuna meistä kukaan jaksa sitä) ja Jii käytännössä kaiken sen ajan kun ollaan kotona valveilla. Puolustukseksi voin sanoa, että mehän kyllä ollaan tosi paljon ihan kokonaisia päiviä Pikku-Ukon kanssa pois kavereilla, lähdetään muskariin, kauppaan, koiran kanssa kävelemään, muuten ulkoilemaan jne, mutta kyllä silti pojan päiväaikainen hoito on valtaosin Jiin kontolla. Minä nukun tai koomaan, viime aikoina olen myös yrittänyt kirjoittaa (kun se Masterchef Australiakin, jota fanitin, meni loppumaan). Toki minä nyt myös kotona hoidan poikaa, noukin sitä ylös ennen kuin se pääsee viidettä sataa kertaa koiranruokakipolle ja leikin kun siihen tulee hyvä hetki, mutta paljon aikaa menee myös siihen, että ihan vaan annan Jiin ja pojan tehdä mitä tykkäävät ja seuraan mitä tapahtuu.

Jii on ollut kohta kolme kuukautta työtön, mikä on tosi harmi, mutta toisaalta me ei kyllä oltaisi selvitty helmikuusta järjissämme ilman kahden ihmisen vuorotyötä tuon lapsen ja nukkumisten kanssa. Nyt kun molemmat pärjää jo vähän niin kuin paremmin kuin keskivertozombi päivistä, niin on ollut tosi hauska nähdä, miten isä ja poika ovat alkaneet bondata ihan uudella tavalla. Heillä on ihan omat juttunsa jo, sellaiset mihin äiti ei oikein aina edes mahdu mukaan. Tai tajua :) Olen silti ollut vilpittömän iloinen siitä, että kun Jiillä oli kuitenkin niin pomppuinen se alkutaival isäksi, että nyt sitten Pikku-Ukon ollessa vähän vanhempi voivat kumpainenkin oikein käyttää aikaa toisiinsa tutustuakseen. 

Ja vaikka eroahdistus äidistä tosiaan ottaakin vielä öisin koville (oletan, että siitäkin ollaan pääsemässä parin viikon päästä jo uusille vesille, kun on lievenemään päin), niin tässä viikolla nähtiin ensimmäistä kertaa ikinä tilanne, jossa poika on ollut isän kanssa aamun sillä välin kuin minä käyn lenkillä koiran kanssa. Poika on jo vähän väsynyt, joten heti kun tulen kynnyksen yli, alkaa itku ja Jii luovuttaa vähän happamana Pikku-Ukon suoraan mun syliin. Minä istun pojan kanssa ja Jii lähtee keittiöön päin, kun Pikku-Ukko salamana kääntää päänsä, katsoo isän perään ja alkaa huutaa ja protestoida ihan täysillä. Siis ihan täysillä. Jii ei reppana edes tajunnut, mitä se poika alkoi huutaa, ennen kuin pyysin häntä tulemaan takaisin ja huuto loppui välittömästi. Sanoin Jiille, että Pikku-Ukolla ehti vain tulla jo isää ikävä :) Mies oli melkolailla tohkeissaan tästä. 

Tämä sama kuvio on nyt pariin kertaan toistunut ja Pikku-Ukko ihan selvästi osoittaa, että välillä hänestä on vain kivempi kun Jii hoitaa. Ja olen ihan vilpittömän iloinen siitä, että näin on. Yritin tutkailla, josko olisin kuitenkin ollut vähän kateellinenkin, mutta ainakaan vielä sitä tunnetta ei ole tullut. Sen sijaan siinä ensimmäisessä tapauksessa kyllä väläyksen lailla tajusin (ja surin), että tätä luopumista se nyt sitten tämän jälkeen on ja että maailmallehan tuo lapsi on tarkoitettu, eikä minulle. Se on minulle vain lainaksi annettu ja vähä vähältä minun tehtäväni äitinä on saada luotua pojalle usko siihen, että äidistä poispäin kohti omaa elämää on hyvä ja turvallinen, upea juttu. Näin intensiivisessä alussa sen melkein unohtaa (ja joskus ihan tahallaankin), että tämä vauva-aika on kuitenkin vain tosi lyhyt vaihe ja sen jälkeen siirrytään jo uudenlaisiin, isompien poikien vaiheisiin. 

(Juuri nyt tätä kirjoittaessa se ei ehkä sittenkään tunnu niin kamalalta, koska pojalta meni väsymyksestä hermo ja se huutaa sylissä, kun ei mikään muu käy...)

Herra Seikkailija

Tätä Pikku-Ukon tekemisten hehkutusta on nyt ollut pari päivää putkeen, mutta kun se koko ajan yllättää mut nyt.. En tiedä onko nyt tapahtunut joku mieletön kehitysharppaus vai olenko ollut väsymyksen vuoksi koko helmi-maaliskuun niin töttöröö, etten vain ole huomannut kun poika on itsenäistynyt ja tullut omatoimisemmaksi vähitellen? En tiedä, toisaalta aika väsynyt olen edelleen ja silti nuo pistää silmään..

Yö meni taas vähän pyllylleen, poika on nyt viikon verran ollut ihan ihmeellisessä taudissa, jossa ilmeisesti limaa kertyy vähän keuhkoon ja ääni on käpeä, ilmeisesti myös kurkku on kipeä. Kuumetta ei ole, päivisin poika on pirteä ja mitään räkää ei näy, kunhan parin tunnin välein tuo joutuu yskimään limaa jostain keuhkosta asti, kun hengitys muuten rohisee. Yöksi ollaan välillä annettu kipulääkettä (hurraa, Pamol  F, se menee (ainoana) alas edelleen!), tänään annoin heti aamustakin kun Pikku-Ukko ei herännyt iloisena itsenään vaan käheä-äänisenä känkkäränkkänä.

Kun kipulääke alkoi vaikuttaa, mietin että äitikin olisi tarvinut jonkin piristysruiskeen, koska pojan vahtimisessa oli jo aikamoinen homma - heti kun silmä vältti, Pikku-Ukko hiipi ensin makuuhuoneeseen, jossa oli jo kohottamassa huulilleen mun yöpöydällä ollutta vesilasia (ollaan ahkerasti harjoiteltu hörpyttelyä, mutta näemmä tuo osaa jo auttavasti itsekin), seuraavaksi keittiöstä tullessani löydän lapsen koskettelemassa olkkarin ikkunalaudalla olevan pienen kasvihuoneen luukusta ruohosipulinvarsia ja sitten ykskaks se jo tyhjentää seisten isänsä lipastonlaatikosta sujuvasti sukkia ja alkkareita eteisen lattialle. Siis missä välissä poika oppi kaiken tämän?

Liikuttavaa myöskin, kun kaiken tämän jälkeen pikku VäsyVästäräkki oikein tunkee syliin ja nauttii lähelläolosta. Katsoin kellosta, että heijasin poikaa reilun vartin tuntia hyräillen Tuu Tuu Tupakkarullaa ja silittäen päätä ja selkää. Sitten tutkimusmatka jatkui uudella innolla.

Joko saa sanoa, että tää 9-10 kk ikä on ehkä parasta ikinä??

EDIT. Nyt se jahtasi tyhjää colapulloa sängyn alle. Meinasi nousta kylmä hiki, koska minä en todellakaan mahdu sinne. Onneksi löysi tiensä myös itse sujuvasti sieltä pois, colapullo mukana :)        

Oma tahto

Jäin miettimään eilisen postauksen jälkeen sitä, että huumorintajun lisäksi Pikku-Ukolla on tässä jossain lähiaikoina ihan selvästi kehittynyt myös oma tahto. Ennenkin toki on mielenilmauksia ja tarpeita melko kovaankin ääneen ilmaistu (huutaen ja itkien), mutta miten tuntuukin siltä, että nyt siihen on tosiaan tullut myös se oman tahdon ilmaiseminen ihan kunnolla? Esimerkiksi poika istuu lattialla ja kurottelee mun kädessäni olevaa puhelinta. Laitan puhelimen pois ja äsken kiinnostusta täynnä ollut katse kääntyy pettyneenä minuun ja sitten tulee se ihan selvä kehoite äidille: uusi, merkitsevä kädenojennus puhelimen suuntaan ja jos ei äiti älyä silläkään antaa, niin huuli mutristuu ja tulee hirveä huuto. Tai jos laulan Pikku-Ukon lempilaulua ja kehtaan lopettaa, niin sama huuto tulee uudelleen.

Se, että voi omaa tahtoa ilmaista, pitää kai liittyä jotenkin se, että ymmärtää että on olemassa vaihtoehtoja (laulu loppuu - laulu jatkuu jne.), joista jokin on mieluisin. Kun sitä alkaa ihan toden teolla miettiä, niin onhan se aivojen kehitys ihan huikaisevaa, että tuollaistakin pystyy prosessoimaan.  Ja miten nopeasti se sitten kuitenkin tuli. No, sen verran päättäväiseltä tuo poika vaikuttaa joissain asioissa, että luultavasti päästään Jiin kanssa tähän omaan tahtoon tutustumaan jatkossakin ;) Onneksi on muuten semmoinen peruslunki poika, niin pääsevät vanhemmatkin jossain välissä aina hengittelemään..

Taputaputap

Mä olen todistettavasti parempi vauvankouluttaja kuin koiran... Luumunpaloilla sheippaamalla sain pojan käsienhuitomisesta taputtamaan sujuvasti, mutta koiratreenit menee ihan persiilleen koko ajan, taitaa jäädä haaveeksi se kesän BH-koe. Se saa ahdistuspahdistusta aikaiseksi mussa kun kaksi vastasynnyttänyttä kaveria tahkoaa mm. tokotuloksia ihan linjalta. Mulla ei riitä vaan kaista tai taidot siihen juuri nyt(kään).

Mutta ihania yhteisiä hetkiä on taas Pikku-Ukon kanssa ollut. On mieletöntä, että se persoona siellä kasvaa ja kehittyy, että innostuksesta osataan jo taputtaa ja että tutkimusretket talossa pitävät äidin ja isän varpaillaan. Ei ehdi kuin ihan vähän kääntää selkäänsä niin poika on änkenyt itsensä nojatuolin taakse ja kurottelee (pyörivään) kirjahyllyyn tai aukoo metallista koiranruokasäiliötä. Ja kun sitä saa Pikku-Ukon kiinni itse teosta, niin alkaa kuulua sellainen kiherrys, että ihan varmasti poika itsekin on ymmärtänyt, että siellä ei pitäisi olla ja kohta se äiti taas nykäisee mut pois täältä mutta vielä hetken voin kauhoa näitä nappuloita täältä...

En olisi uskonut, miten pienestä huumorintaju jo kehittyy, sellainen arkinen tilannekomiikka. Nyt tuo osaa siis vielä taputtaa siihen päälle, minun silmissä se kruunaa monen tilanteen :)

Melko väsynyttä riitelyä

En yhtään ihmettele enää, miksi niin moni pari eroaa lasten ollessa pieniä. Meillä kestosuosikkiriidan (miksi me ollaan niin s****nan saamattomia, ettei yhtä kaksiota saada raivattua) tällä viikolla ollaan ehditty riidellä esim. kadonneesta deodoranttipullosta ja siitä, että mies kerää Pilttipurkit kansi päällä pöydälle ennen kierrätykseen vientiä, kun minä haluaisin, että ne ovat kannet yhdessä pinossa ja lasipurkit toisessa. Lopputulos siis molemmissa sama, kannet ja purkit ovat eri kierrätyskipoissa ja koko riita siis ihan absurdi.

Tänään herättiin ihan hyvillä mielin, vaikka yö oli Pikku-Ukolla vaikea, Jii oli suoritetusta itsepuolustustasokokeesta niin mehuissaan ettei ollut saanut unta ja minä valvoin migreeniä. Lähdin viemään koiraa lenkille ja Jii hoiti poikaa sillä välin, tarkoituksena että lähdetään sitten Pikku-Ukon kanssa suoraan muskariin. Joo. No, puuronsyönti oli venynyt ja kamat ei olleet kasassa. Vedin hirveät kilarit, ilmeisesti lähinnä siksi, että olisin halunnut nauttia kivasta kevätaamusta ja kävellä sinne muskariin kaikessa rauhassa ja nyt se(kin) riistettiin multa. Aivo jumitti väsymyksen vuoksi niin, etten vaan pystynyt keräämään tarvittavia kamoja (ollaan päivä muualla kaverin kanssa ja illalla se kuoro vielä, joten vaati vähän enemmän miettimistä). Heitin lapsellista kiukkua täynnä päällysvaatteet olkkarin lattialla ja kieltäydyin lähtemästä. Jii suuttui ja ilmoitti menevänsä itse.

Nyt keräilen täällä yksinäisessä olohuoneessa itseäni ja ylpeydenrippeitäni. Harmittaa, etten päässyt muskariin, kiukuttaa että kivasta aamusta tuli tällainen fiasko ja turhauttaa, etten osaa hallita vieläkään otseäni tämän paremmin. Tosi kypsää käytöstä. Ja samalla tekisi mieli vaan jatkaa tätä murjotusta maailman tappiin, kun voimat on taas ihan loppu. Tai lähteä lähikuppilaan teelle ja "unohtaa" kännykkä äänettömälle vähäksi aikaa. Saaterin saateri. Kasvaiskohan sitä itse joskus aikuiseksi?

Eka puraisu

On meillä jäystetty kurkkua ja omenaa ennenkin, uusilla hienoilla hampailla tietenkin, mutta eilen ensimmäistä kertaan homma kohdistui meikäläisen rintaan. A-au! Se oli selvästi joku testi, koska Pikku-Ukko ihan selvästi tuijotti mua siinä samalla, kun vähän kiireessä aloin lounaan päälle vielä imettämään. Ja ihan pokkana otti oikein kunnon haukkaisun ja venytti päälle. Meikä kirkaisi, iski lapsen ei niin hellästi lattialle ja toruin kovasti. Koska oltiin lähdössä pitkälle ajomatkalle päätin yrittää vielä kerran, ja vaika syke oli melko korkealla, niin nostin pojan uudelleen syliin ja yritin.

Ja eikö se pirulainen tehnyt sen samointein uudestaan, nauroi vielä päälle?! Siinä kohti jo sitten huusin niin kovasti ja laitoin Pikku-Ukon lattialle, että pojalla itku pääsi yllättämään. Minä siinä mietin, että mitenkäs nyt, tähänkö loppui koko imetys (koska oikeasti ilman niitä ylähampaitakin sattui ihan sikana). Pienen itkun jälkeen nostin kuitenkin vielä uudelleen syliin ja sitten homma toimikin taas ilman mitään puruyrityksiä. Niitä ei kuulunut myöskään eilisillan eikä tämän aamun imetyksissä, joten toivon (kop kop kop), että tämä purujuttu kokeiltiin nyt tässä ja poika sai kyllin vahvan reaktion multa, ettei enää haluakaan yrittää.

Mun äiti lopettin pikkuveljen imetyksen vähän kesken juuri tuon puremisen vuoksi. Siitä on itselle vaan jäänyt semmoinen fiilis, että voi kun tuo älyäisi olla purematta. Toivotaan siis, että nämä yritykset oli tässä. Kaverille oli neuvolassa joku (mun mielestä aika ajattelematon) neuvolantäti sanonut, että joku vauva oli äidiltään purrut koko nännin irti. WTF, babies?!

Seisoo!

Pikku-Ukko viettää nyt leijonanosan päivästään kiskoen itseään ylös ja seisomajarjoituksissa erilaisten tukien kanssa. Taisin jossain kohti mainitakin, että kovasti on parina viime viikkona harjoiteltu myös irti päästämistä tuesta, mikä on ennen tätä poikkeuksetta johtanut myös pyllähdykseen. Mutta eilen tuli ensimmäiset yritykset, jolloin pysyttiin kunnolla pystyssä. Vielä ennen nukkumaanmenoa poika kurotti olohuoneen senkin päältä kaukosäätimen ja seisoi hyvän tovin ihan ilman tukea, ihan vain sitä säädintä nypläillen. Eikä ollenkaan hiffannut, miksi äiti ja isä siinä vieressä hihkuivat innoissaan.

Se tuntui vaan jotenkin nyt Semmoiselta Hetkeltä Isoilla Kirjaimilla. Seisoo jo, meidän pieni. Kohta kävelee ja sitten meneekin jo armeijaan ;)

Karkumatkalla

Semmoinen päivä sitten eilen, vieläkin hengästyttää. Oli tällä kertaa tuo perheemme karvaisin yksilö, joka keksi sulostuttaa päivää totaalisella katoamistempulla. Siis meidän pullahanhi-arkajalka, joka ei ole ikipäivänä edes mökin pihan portista uskaltanut yksin ulos. Siis tätä ennen.

Siinä sen näkee kuitenkin, että koirat ovat koiria ja oikealla motivaatiolla saa ihmeitä aikaiseksi. Oltiin nimittäin päätetty jäädä mökille vielä päiväksi, ottaa hidas lähtö kotiin ja nauttia kunnon päivälenkillä auringosta, valosta ja ihanan lumisesta kevätsäästä. Tehtiin parin tunnin lenkki koko perhe, Pikku-Ukko nukkui rattaissa ja me käveltiin. Koiralla oli selvästi kivaa, muttei jäänyt mitään erityisesti haistelemaan tai muuten, että siis olisi vieläkään selkeänä mielessä miksi se lähti. Tultiin takaisin mökille, poika jäi vielä pihalle nukkumaan ja ajattelin, että voi se koirakin tähän jäädä ulos pyörimään, niin kuin sata kertaa aiemminkin. Jii jäi vielä kuistille nauttimaan kahvihetkestä, eikä hänkään huomannut missä kohti tapahtui, mutta yhtäkkiä huomataan, ettei koiraa näy missään. Eikä se tule millään huutamisella takaisin.

Kesti hetki tajuta, että nyt se on sitten oikeasti kadonnut. Vieläkään en keksi mistään sen aiemmasta käytöksestä, miksi juuri eilen se päätti lähteä, meidän ennen kovin laumaviettinen paimenkoira. Neljä tuntia kuljettiin ympäri lähiteitä, Jii autolla kaikki ikkunat auki, naapureita jututtaen ja koiraa viheltäen, minä pojan kanssa väliin rattailla ja väliin Manducalla, väliin huolesta sykkyrällä mökillä poikaa syöttäen, leikittäen tai nukuttaen. Ei ole koskaan ollut ihan niin vaikea pitää pää kasassa ja ääni normaalina, ettei päivän draama välittyisi ainakaan liian isona lapseen.

Karkurit.fi ja paikallinen löytöeläintalo olivat sitten lopulta ne kriittiset menestystekijät, mutta kiitimme suklaalla myös sitä naapuria joka meidän avuksi kiikaroi koko järven jään ja lähipellot, ja sitä koululaista, joka älysi ja viitsi tulla kertomaan, että oli nähnyt kuvaukseen sopivan koiran hipsivän muina koirina meidän lenkin mukaiseen suuntaan. Saatiin ainakin käsitys, mistä etsiä lisää. Suurin kiitos ihanalle koiranomistajalle, joka poimi luokseen pyrkineen koiran talteen ja piti väliajan niin hyvää huolta, että stressiherkkä koira pääsi vihdoin kotiin melko normaalin oloisena.

Neljä tuntia se oli kateissa ja oli kyllä pisimmät neljä tuntia vähään aikaan. Kuusi kilsaa koira on ainakin jolkotellut itsekseen, mukaanluettuna yksi vilkkaan leveäkaistatien ylitys, joten onni on kyllä satakertaisesti ollut mukana, että tuossa se vielä meidän kanssa on, eikä jauhelihana tienvarressa. Mutta löytyi kuitenkin, mikä riemu ja helpotus!

Viime yönä uni maittoikin sitten koko perheelle melko kivasti. Nyt rauhaksiin tavarat kasaan ja sitten voidaan jättää taakse kokonaan tämä vähän tavallista elämysrikkaampi mökkireissu. Muskarikin olisi ollut tänä aamuna, mutta ei sen niin väliä. Yhden muskarin missaus tuntuu melko pieneltä verrattuna siihen, mitä olisi voinut olla.

Ilman iPadia.

Menin rikkomaan eilen rakkaan iPadini, ainoan yhteyteni ulkomaailmaan (on mulla puhelin juu, mutta sen pikkiriikkiseltä näytöltä ei jaksa kuin lukea pääuutiset. Eikä esim mitenkään järjellisesti päivittää blogia). Sinne se kopahti, kylpyhuoneen kaakelille ja 7kk sitten kulmasta säröillyt mutta kontaktimuovilla kiltisti koossa pysynyt kosketusnäyttö meni vihdoin niin tuhannenpäreiksi, ettei sitä erkkikään voi enää käyttää, ainakaan jos ei halua sormenpäitään verille.

Olin niin lamassa, että Jii pelastavana enkelinä joutui hoitamaan keskustelut vakuutusyhtiön kanssa. Kotivakuutuksesta saadaan onneksi jotain roposia takaisin ja joskus siis vielä saan uuden. Nyt pidän rangaistuslomaa iPadista ja yritän keskittyä vaihteen vuoksi perheeseen Masterchef Australian sijaan. Katsotaan kauanko kestän, ennen kuin haen sen korvaavan. Varmaan odotan, että muistaahan se työnantaja maksaa mun lomapalkat ennen kuin menen tuhlaamaan loppukuun ruokarahat elektroniikkaan.

Oon kyllä ollut tuon rikkomisen jälkeen myös vähän sitä mieltä, että mun käsiin ei saa enää uskoa yhtään mitään. Ihan käsittämättömiä huolimattomuuslapsuksia multa taas. Ja oikeasti nyt ei olisi varaa. Muutenkin rahankäyttö taas lipsunut sen jälkeen kun päätin, että menen kuitenkin syksyllä töihin. Yritän sanoa, että siksihän menen, että saisin rahaa säästöön, en siksi että tuhlaan sitä kaikkeen jonninjoutavaan. Ei mene jakeluun.

Ilman iPadia en kylläkään oikeasti enää osaa olla. Lopetettiin se laajakaistaliittymäkin, joten oikeasti ainoa kunnon netti on tabletissa. Siellä on blogiluettelot, kuntosaliohjelma, Pikku-Ukon kuvat ja se telkkari (=Netflix, Ruutu, Katsomo ja Areena). Mutta hetken voi pitää paussia kaikesta tästä, jos ei muuten niin muistuttaakseen, että aika moinen 1st world problem tämäkin. Voi nyyhky kun ipadi hajosi.

Jyrsijä :)

Toinenkin hammas on vihdoin ulkoistunut! Nyt täällä asuu pienen pieni jyrsijä, josta mikään ei ole ihanampaa kuin kokeilla uutta purukalustoa tuolin jalkaan, omenalohkoon, lasinreunaan jne. Se, joka väitti, ettei ne alaetuhampaat vielä kauheasti imetystä häiritse oli väärässä, koska minä kyllä tunnen ne nysät melko ikävästi ihan tavallisessa imussakin, saati sitten kun lähdetään oikein venyttelemään sitä rintaa kun yhtäkkiä ei ihan huvitakaan enää syödä. Aaau. Tuttikin kelpaa taas, tosin siitä purraan pehmeitä ja kovia osia vuorotellen.

Olen silti tosi iloinen pojan uusista hampaista ja niin on hän itsekin. Hymyilee, tunnustelee kielellään hampaidenkärkiä ja nauraa vähän lisää. Yllättävän kovaa tahtia muuten tulevat sieltä, nyt kun vihdoin se toinenkin tuli ikenestä läpi. Vasen hammas johtaa vielä millillä, mutta toinen piikkipää kirii jo kovasti. Pari viikkoa ja ovat varmaan melkein saman korkuiset.

Saas nähdä onko seuraavia luvassa kuinka piakkoin, nyt Pikku-Ukko nimittäin jo kaivelee yläientä siihen malliin, että varmaan kutittaa sitäkin. Mutta kestihän se näiden ensimmäistenkin tulo kuukausia ensikutituksista, eikä ienkään vielä ole turvonnut. Nautitaan nyt ensin näistä. Ja koitetaan muistaa suojata kaikki johdot ja muu särkyvä, ennen kuin jyrsijä ehtii niihin..

9kk - yhtä kauan sisällä ja ulkona

Paljon onnea, Pikku-Ukko! Tänään on mittarissa tasan 9kk ja vasta nyt oikeasti tajuan, miten pitkä aika on kantaa täysaikaista (saati vähän yliaikaista lasta..) - poika on nyt ollut suurinpiirtein yhtä kauan ollut sekä vatsan sisä- kuin ulkopuolellakin ja tuntuu kyllä jo siltä, että ainahan meillä on tuo lapsi ollut. Ja samaan aikaan, että vitsi, miten nopeasti se kehittyy.

Matka kahdeksannesta yhdeksäänteen kuukauteen ei ehkä ollut ihan niin rankka kuin se edellinen, mutta aika rankka kuitenkin. Mutta on tämä meno muuttunut palkitsevammaksikin nyt, kun poika liikkuu, seisoo (ja yrittää päästää irti, toistaiseksi vähän huonolla menestyksellä), pöpöttää ä-lyt-tö-mäs-ti ja oikein hakee sitä kontaktia ympäristöönsä, usealla eri tavalla. Omaa tahtoakin on selvästi tullut ja se ei aina kyllä pelkästään helpota asioita, mutta ihan selvästi tuntuu myös siltä, että on tuo lapsi nyt taas merkittävästi enemmän oma persoonansa kuin ennen (tai ainakin nyt sen äitikin erottaa jo). Olisi ilahduttavaa voida kertoa, että vatsaprobleemit ovat takanapäin ja meillä nukutaan yöt, valitettavasti niin ei ole. Mutta siihenkin on alkanut jotenkin sopeutua, että näin meillä nyt vaan tällä hetkellä on. Ja unettomuuteen on löytynyt ratkaisu siitä, että Stephen Fry kertoo Harry Potteria mun korvaani joka yö. Kyllä se nukahtaminen välillä ottaa oman aikansa, mutta se ei tunnu niin pahalta äänikirjan kanssa. Ja Jii auttaa siinä vieressä, joten päivistä ei tarvitse selvitä yksin ja päiväunille pääsee kyllä kun ihan kamalaksi menee (mä en tykkää päikkäreistä, joten mieluummin en nuku kun ei ole ihan pakko).

Arki on siis helpottanut, tai jotenkin tavallistunut. Ei enää jaksa ihan jokaisesta päivästä ottaa kierroksia, valitettavasti myöskään ei jaksa ihan jokaisesta pojan jutusta olla enää niin hengästyneen riemastunut. Pitää välillä muistutella itselleen, että huomasitkos tuon hymyn tai uuden leikin, aika ihanaa. Ehkä hormonit tasaantuvat, mutta se tietty kyllä helpottaakin kun monen asian on jo nähnyt - ei skitsoa ihan joka yskästä ja oksennuksesta tai syömättömästä ruoasta. Vaikka on haikea luopua siitä kaikennielevästä äitimeiningistä(?), jossa elää ja hengittää vain pelkkiä vauvajuttuja, niin väitän, että kaikkien meidän kannalta on parempi, että näin on tapahtunut. Olen paljon tasapainoisempi nyt kuin kuukausi takaperin, koirakin alkaa taas luottaa, että emäntä ei ota ja flippaa ihan joka vastoinkäymisestä.

Olen silti iloinen, että näitä yhteisen arjen päiviä on jäljellä vielä muutama. Virallisestihan olen jo lomalla töistä, äitiysloma loppui viime viikolla. Taisin ajatella, että elämä mullistuu ihan kamalasti lapsen saatua. Niin se mullistuikin, mutta minä taidan olla aika sama siellä sisällä edelleen. Tässä on vaan nyt 9kk+9kk kaikenlaista hyvin erilaista tapahtumaa koettuna siihen lisäksi.

Lapsen uni

On ihan käsittämätöntä, miten nuo pienet nukkuvat. Otapa päiväuninukutus: poikaa saa yrittää kärrätä vaunuilla vaikka kuinka ja se herää ensimmäiseen ohiajavaan autoon heti kun pysähdyt. Tai vessanpöntön kannen kolahdukseen, jos kehtasit nousta päikkäreillä vierestä pois tekemään omia hommia. Tai puhelimen värinähälytykseen. Naapurin lapsiin. Pihalla haukkuvaan koiraan. Tuulenpuuskaan. Jne, jne, jne.

Ja sitten: juuri kun et haluaisi, että lapsi nukuu (esimerkiksi vaikka iltakahdeksan aikaan tullessasi kuorosta kotiin), niin eikös ne silmät painu kiinni ihan väkisin ja voit vaikka räjäyttellä pommeja tai käyttää katuporaa siinä vieressä nykien samalla hihasta ja mitään ei tapahdu. Uni vain jatkuu. Kunnes tulee se Herääminen, jonka jälkeen Ei Vaan Nukuta. Huoh.

Tiedän, etten ole rytmityksen maailmanmestari, mutta kyllä silti syö naista valvoa yömyöhään, kun vikat päikkärit otetaan tuntia ennen nukkumaanmenoa ilman äidin suostumusta. Myönnetään kyllä, että on se poika vaan söpö, kun se olkkarin lattialla sirkuttaa ja selittää menemään. Siinä vähän taas naapureille miettimistä, mitä ääniä meiltä kuuluukaan..

Ai imettäjä saisikin laihduttaa?

Katselin (siinä herkkuja syödessäni, kuinkas muuten) vähän Jutta ja puolen vuoden superdieetit -ohjelmaa - tätä jaksoa. Ja siinähän sanottiin sitten, että parin viime vuoden tutkimusten mukaan se kovakaan laihdutus ei toisi niitä liikkeelle lähteviä kuona-aineita maitoon, vaan ainoa vaara piilee siinä, että maidon määrä ja laatu voivat kärsiä. Tuon jakson laihduttaja aloitti siis projektin, kun neljäs lapsensa oli nelikuinen ja pystyi seuraavien kuuden kuukauden aikana pudottamaan yli 28 kiloa - ilman, että imetystä piti lopettaa. Siinä sitten mietittävää meikäläiselle, jonka paino on jäänyt junnaamaan siihen 78 kiloon... Ei kauheasti tekosyyt nyt auta. Menin ohjelman katsottuani kiltisti koiran kanssa 6km juoksulenkille ihanaan kevätaurinkoon ja vähän pirteämpi olokin tuli, vaikka yö Pikku-Ukon kanssa oli taas jotenkin hankala (toka hammas ei vieläkään ole tullut limakalvon läpi ja kiusaa selvästi).

Nyt sitten vain oma tavoite paperille. Jos en raskaudu tässä välissä, niin töihin mennessä haluaisin, että multa olisi tippunut pois 10 kiloa. Siihen on viisi kuukautta, tai vähän vajaat, joten aika lailla puoli kiloa viikossa -tahtia voi sitten jatkaa tästä eteenkinpäin. Mutta nyt ei tarvitse ainakaan tuon imetyksen vuoksi jarrutella ja pelätä, että mitähän roskaa syydän pojan elimistöön, jos treenaan kunnolla. Niin että nyt se on sitten sanottu. Elokuussa mä painan 68 kiloa ja mahdun taas 38 koon housuihin. It's a promise.

Koska minä niin haluan

Viime kuukausien väsymys on paljastanut musta melko ikäviä piirteitä. Ne ovat varmaan (varmasti) olleet siellä ennenkin, muttei vaan ole tarvinut ihan koko aikaa noteerata niitä, kun elämänpiiri oli laajempi ja kun pirteämpänä ei arki iske ihan niin kovasti naamalle kuin nyt. Sillä nyt tuntuu siltä, että meikäläisen tasalukuneuroosi, kontrollintarve ja pirttihirmuus lyövät läpi ihan jatkuvasti. Väsyn, suutun, kiljun maailmalle tahtoni, tajuan tilanteen (miksei koskaan edes viittä sekuntia aiemmin?), pyydän anteeksi, ja väsyn taas uudelleen. Olen tunnehallintavammainen ja puran omaa pahaa oloa ympäristööni. Tosi kypsää. Kaiken pitäisi tapahtua juuri niin kuin minä haluan. Eikä silloinkaan asiat ole niin kuin pitäisi.

Olen ihan kuin isäni.

Ja niin kuin minä väitin, että olisin sitten isona - ja varsinkin sitten äitinä - jotain ihan muuta. Jii parka. Ja Pikku-Ukko parka. Ja koiraparka. Suljettuna meidän vajaaseen 54 neliöön tällaisen hapannaaman kanssa. Ehkä kaikista eniten silti suren itseäni, etten tämän paremmin osaa vieläkään. Koska joka toisto tekee vaikeammaksi rikkoa kuvion. Väsymystähän tämä pääasiassa on, sillä paremmin nukutut päivät ovat täynnä ihania hetkiä - ja sitä tosiaan jaksaa jopa siivota ja jättää nalkuttamatta monista asioista. Täytyy sanoa, että Jii on ollut ihan mahtava. Edelleenkään en voi sanoa, ettenkö haluaisi, että hänkin löytää kunnon työtä, mutta varsinkin näillä väsyneensekaisilla tunnelmilla, joissa helmikuusta on meillä eletty, on ollut ihan korvaamatonta, että edes toinen meistä on täysipäinen ja pystyväinen toimimaan. Vaikka kontrollifriikki minussa on tietysti jatkuvasti sitä mieltä, että väärin tulevat asiat jonkun muun tekemänä tehtyä. Että melkein parempi olisi, kun jäisivät sitten kokonaan tekemättä. Vaikka tajuan minäkin, että se vain on tyhmää ja että se, että tiskikone pyörii on parempi kuin se, että lusikat ovat oikeinpäin mutta kone jää muiden projektien viedessä puolityhjäksi ja unohdetaan laittaa päälle.

Insinööri mussa sanoo, että tähänkin on joku looginen ratkaisu. Ja että minäkin pystyn vielä tästä kehittymään. Se humanistipuoli väittää, ettei tämä hoidu pelkällä to do -listalla. Miksi muutos on niin vaikeaa, silloinkin kun sitä niin kipeästi haluaisi? Huomaan väsyneissä päiväunissani kaipaavani takaisin sinkkuaikoihin, jolloin sai hillua mukavuusalueellaan koko ajan, mikään tai kukaan ei pakottanut muutokseen. Ehkä sainkin olla siellä liian kauan ja siksi tämä on nyt niin vaikeaa? Mutta tavalla tai toisella nyt vain pitää muuttua, sillä suoraan sanottuna tässä suhteessa en kyllä enää jaksa itseäni. Ihan typerää. Kun saisi vain vähän enemmän unta, niin jaksaisi miettiä kunnon ratkaisuvaihtoehtoja. Tai jaksaisi miettiä ylipäätään.

Univelka on kyllä ahterista. Ja se väsymys tunkeutuu syvemmälle kuin luulisi. Pikku-Ukko tekee toista hammastaan. Haluan uskoa, että jahka se on saatu limakalvosta läpi, meillä vähäksi aikaa helpottaisi ja pääsisin jotenkin taas tilanteen tasalle. Ilman pakonomaista tarvetta kontrolloida sitä, siis.

Minne tie vie

Olen miettinyt aika paljon elämää viime aikoina. Niin moni asia on auki. Jii on edelleen työtön ja omakin ura on mietinnässä, vaikka päätinkin palata töihin elokuussa. Saadaanpa ainakin rahaa perheen pyörittämiseen. Puhuttiin nyt, että Jii voi etsiä myös muista kaupungeista hommia. Ensi viikolla kuullaan Itä-Suomesta. Siinä vasta olisikin muutos. Pitäisi miettiä omatkin kuviot uusiksi, ehkä.

Päivät tuntuvat pojan kanssa kotona ollessa kuluvan niin sukkelaan. Sellaista tasaista virtaa, mikä tuntuu oikeastaan hyvältäkin. Ei deadlinejä, enemmänkin sellaista pojan kehityksen ja omien mietteiden rytmittämää elämää. En yhtään ihmettele, että toiset hyppäävät kokonaan irti oravanpyörästä ja hidastavat. Mietin, että uskaltaisikohan sitä joskus itsekin. Mutta kun en tiedä mitä sitten, mihin päästää irti.

Yritän ajatella, että yksi soljuva päivä kerrallaan. Ja että ehkä joskus opin vielä nauttimaan siitä, ettei ihan tarkalleen tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Vaikealta kyllä tuntuu, tällaiselle kontrollifriikille.

Tässä on silti hyvä nyt, kunhan muistuttelee itselleen, ettei oikeasti ole puute mistään, vaikka kaikkea kauheasti haluaisikin. Ja saahan sitä halutakin. Outoja perjantaimietteitä tänään, parempi ehkä ruveta vain hommiin.

Uusi kestovaippakokeilu ja ehkä nopein laksatiivi ikinä..

Mikä siinä on, että nykyisin aina jos uskaltaudun kokeilemaan niitä kestovaippoja, ei mene kuin hetki ja se on töräytetty täyteen tahnaa? Murphyn laki?

Nyt kun meillä (muka) on taas Pikku-Ukon vatsan toiminta normalisoitunut sen verran, että ummetusta ei enää ole (jee!), niin ajattelin taas kokeilla niitä kestovaippoja. Jo senkin vuoksi haluaisin ne mukaan kuvioon, että oikeasti nuo kertakäyttövaipat tuntuvat imevän ja imevän ja kohtahan sitä pitää alkaa miettiä jo tuota potattamisen alkeita, niin tuntuisi järkevältä alkaa jo nyt saada lapselle ymmärrystä siitä, että kun pissaa tulee märkä olo. Toki siten, että vanhemmat vaihtavat sen kyllä, mutta että siis sen lapsikin tuntisi ja hoksaisi.

Pikku-Ukko teki kunnon kakat vaippaan ja ajattelin, että nyt on meidän sauma kokeilla. Ehdin taas yrittää sen kaksi vaippaa ja pidin huolta, että vaihtoväli oli huomattavasti tiheämpi kuin mitä kertseillä, jotta pojan olisi kuitenkin mukava olla. Tuon aamukakan jälkeen oltiin syöty välipalaksi sosetta ja pakastepuolukoita, ajattelin että kun ikenet ovat kipeät niin niitä jäisiä marjoja olisi kiva pyöritellä suussa. Niin kuin olikin, poika oli ihan liekeissä. Vaan niillä oli myös yllättävä sivuvaikutus. Meni kaksi ja puoli tuntia, ja suoli tyhjeni uudelleen. Olisinpa tiennyt jäisten puolukoiden laksatiivisista ominaisuuksista silloin kun tuolla vielä oli sitä ummetusta, silloin oltaisiin varmaan itketty ilosta! Nyt kun sitä shaibaa oli taas vaatteet, poika ja vaipan kaikki kerrokset täynnä, niin itku kyllä tuli, muttei ihan ilosta. Varsinkin, kun Pikku-Ukko länttäsi itsensä pylly edellä lattiaan siinä tohinassa...

Jahka saatiin kriisi selätettyä ja vaipat pestyä olen ottanut niitä kestovaippoja kuitenkin mukaan meidän arkeen. Yritän uskoa siihen, että jokainen kertsi, jonka jätän käyttämättä pelastaa vähän edes maailmaa ja että siitä on hyötyä. Ja pojan peffan ihokin on nyt pysynyt vielä hyvänä, ainakin silloin kun tulee pelkkiä pisuvaippoja ja älyän vaihtaa tosi tiheään. Ehkä meistäkin vielä tulee ainakin valtaosin kestoilijoita joku päivä? Otamme kuitenkin nyt vielä yhden vaipan kerrallaan. Vielä kun muistaisi näitä kriisejä ajatellen laittaa sen riisipaperin sinne väliin, ehkä se kakkakin olisi vielä ok hoitaa..

Isi osaa.. koko Lorutoukan ulkoa

Huomasinpa vaan eilen, että kun ei kirjaa löytynyt, Jii veti lonkalta pojalle koko Lorutoukka-kirjan lorut, suomeksi ja ruotsiksi. Aika vaikuttavaa.

Tämäkin kansanperinne taitaa jäädä nyt tähän, olin ainakin katsovinani, että uudessä äitiyspakkauksessa oli joku uusi kirja. Sen sijaan melkein kaikkien kavereitteni lasten äitiyspakkauksiin on tuo kirja kuulunut ja ne sen lorut osataan eri perheissä, niissäkin joissa lapset lähenevät jo kouluikää - käsittääkseni vuoden 2008 äitiyspakkauksesta asti tuo kirja on ollut mukana.

Ja minä kun äitiyspakkauksen tultua ajattelin, että aha, mikäs tää on. Ja että näitä loruja vaan en tajua. Mutta se poljento löytyi kyllä heti kun vaan alkoi lukea. Ja isällä tosiaan kaikki onkin jo päässä, sen verran sujuvaa menoa on ollut :)

Missä on koon 80 bodyt?

Jännä juttu. Mehän ollaan saatu melkein kaikki vauvanvaatteet kavereilta käytettyinä. Huomasinpa vaan, kun aloin etsiä vähän isompaa vaatetta (eli kokoa 80, kun tuo alkaa vähitellen olla noista 74-kokoisista kasvamassa ulos), että meillä ei ole enää kuin ihan muutama hassu koon 80 body, muuten kaikki ovat mallia paita ja housu. Eli ainakin neljät kaveriperheet ovat tässä kohdin ilmeisesti siirtyneet bodyistä paidanäkäyttäjiksi (tai sitten ne on olleet niin soseissa, etteivät vain ole meille siirtyneet).

Yritin nyt pari päivää itsekin käyttää noita paitoja, mutta ainakin näin talviaikaan täytyy sanoa, että kun tuota poikaa pitää edelleen nostella aika kovin, on minusta kovasti epäkäytännöllistä kun se selkä ja maha jää niissä paidoissa koko ajan paljaaksi ja palelemaan. Jotta hankintalistalle meni sitten koon 80 bodyjä kuitenkin, saanpahan syyn käydä kirppiksillä taas.

Mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun huomaan, että lasten kasvu on yksilöllistä ja sitä myöden myös fiksuimmat vaatevalinnat. Kummipoika oli 80-senttisenä jo melkein yksivuotias ja kuulemma ainakin heillä siirryttiin paitoihin ihan siksi, että potattaminen oli helpompaa paidan kanssa. Ihan jees, mutta meillä ei kyllä ole pottailu vielä ihan ajankohtaista. Ja tosiaan haluan saada ainakin vielä pariksi kuukaudeksi tuolta navan kunnolla piiloon.

Kaikki muut on raskaana

Käly on raskaana, sehän tiedettiin jo syksyllä. Serkkupoikaa odotamme siis ensi kesälle. Mutta nyt sen jälkeen kun jätin ne minipillerit pois tuntuu siltä, kun kaikki kaverini olisivat yhtäkkiä taas raskaana. Viikon välein aina joku uusi ilmoittautuu. Ja niin, minulla ei vieläkään kuulu niitä menkkoja, outoa valkovuotoa ja migreeniä vain, enkä jaksa enää ajatella, että oltaisiin yhtään lähempänä sitä kuukautisten alkamista kuin ennenkään. Olen nähnyt jo painajaisen, missä mun menkat alkoivat vasta vuoden Pikku-Ukon imetyksen loppumisesta. Siihen samaan painajaiseen liittyy työpainajainen, jossa saan kaikki firman ikävimmät työtehtävät hoitaakseni ja uuvun niin perusteellisesti, etten jaksa mitään lapsia enää ikinä hommatakaan. Eikö kuulostakin kivalta?

Tuntuu siis siltä, että mun pääni on täynnä katkeruutta - ei onneksi niitä onnellisia raskautuneita kohtaan vaan lähinnä mun kroppaani, joka ei älyä edes tarjota sitä pienenpientä mahdollista raskautumiseen. Ja juu, varmaan se suhtautuu mun raskaustoiveisiin ihan yhtä suurella nyrpeydellä, kun koko helmikuu mentiin näiden nukkumisten kanssa ihan survival -moodissa. Kanna siinä sitten uutta elämää.

Ja tiedän olevani ihan epäreilu, sillä vaikka siltä tuntuukin, niin kaikki eivät ole raskaana. Ainakin kaksi ystävää, joilla jo ensimmäisen saaminen vaati vuosien odotuksen tai hedelmöityshoidot, ovat yrittäneet toista jo hyvän aikaa. Ja ei se niin auvoista ole niillä raskaina olevillakaan, helmikuussa kolme ystävää sai sydämentykytyksiä raskaudenaikaisten verenvuotojen vuoksi. Onneksi kaikilla raskaus jatkuu yhä hyvin.

Tänään on silti ihan hirveän itsekäs olo. Huolimatta siitä, mitä muilla on tai ei ole, minä haluaisin ihan todella olla raskaana taas juuri nyt. Tai oikeastaan haluaisin jo saada pitää sylissäni niitä kaikkia kolmea lasta, jotka tunkeutuvat jatkuvasti toiveisiini. En edes tiedä missä vaiheessa aloin unelmoimaan kolmesta lapsesta, minä joka jossain vaiheessa ihan oikeasti mietin, olisiko lapsettomuus kuitenkin oikeampi vaihtoehto.

Tai sitten mulla on taas vaan liian kiire jonnekin muualle kuin tähän hetkeen. Mun pitäisi aina vaan päästä perille, ilman sitä matkantekovaihetta (tai siitä nauttimista) välissä.

Meilläkin vihdoin piikkejä!

En saa katsoa Pikku-Ukon suuhun, kukaan ei saa, mutta eilen alettiin epäillä, että kyllä siellä varmaan nyt (vihdoin!) on se eka hammas vähän niinkuin ulkoilman puolella. Jii hörpytti anoppilassa poikaa lasista (snapsilasista, kröhöm, mutta kun se on just hyvän kokoinen..) ja kuului pientä kilinää. Minä väitin eilen illalla vielä sitkeästi, ettei siellä mitään näy. No, ei oikeastaan näe vieläkään, paitsi ihan pikkuruiset valkoiset piikit, mutta jos saa laittaa sormen tuon suuhun, niin tuntee kyllä. Jes, eka hammas! On sitä odotettukin, ekasta epäilystä on siis melkein päivälleen tasan 5 kuukautta ;) 

Lieköhän tässä syy, miksi poika on syönyt pari päivää niin huonosti ja miksi isä ei yhtäkkiä meinannut käydäkään öisin, vaikka aiemmin kävi? 

Joka tapauksessa toivon kivutonta hampaankasvua ja sen toisenkin sujuvaa ulostuloa. Toivon, että biologia olisi sen verran fiksua, että kun nisäkäs vihdoin saa hampaita, sen suolistokin oppisi prosessoimaan sitä ruokaa, jota niillä hampailla on tarkoituskin syödä.