Paljon onnea, Pikku-Ukko! Tänään on mittarissa tasan 9kk ja vasta nyt oikeasti tajuan, miten pitkä aika on kantaa täysaikaista (saati vähän yliaikaista lasta..) - poika on nyt ollut suurinpiirtein yhtä kauan ollut sekä vatsan sisä- kuin ulkopuolellakin ja tuntuu kyllä jo siltä, että ainahan meillä on tuo lapsi ollut. Ja samaan aikaan, että vitsi, miten nopeasti se kehittyy.
Matka kahdeksannesta yhdeksäänteen kuukauteen ei ehkä ollut ihan niin rankka kuin se edellinen, mutta aika rankka kuitenkin. Mutta on tämä meno muuttunut palkitsevammaksikin nyt, kun poika liikkuu, seisoo (ja yrittää päästää irti, toistaiseksi vähän huonolla menestyksellä), pöpöttää ä-lyt-tö-mäs-ti ja oikein hakee sitä kontaktia ympäristöönsä, usealla eri tavalla. Omaa tahtoakin on selvästi tullut ja se ei aina kyllä pelkästään helpota asioita, mutta ihan selvästi tuntuu myös siltä, että on tuo lapsi nyt taas merkittävästi enemmän oma persoonansa kuin ennen (tai ainakin nyt sen äitikin erottaa jo). Olisi ilahduttavaa voida kertoa, että vatsaprobleemit ovat takanapäin ja meillä nukutaan yöt, valitettavasti niin ei ole. Mutta siihenkin on alkanut jotenkin sopeutua, että näin meillä nyt vaan tällä hetkellä on. Ja unettomuuteen on löytynyt ratkaisu siitä, että Stephen Fry kertoo Harry Potteria mun korvaani joka yö. Kyllä se nukahtaminen välillä ottaa oman aikansa, mutta se ei tunnu niin pahalta äänikirjan kanssa. Ja Jii auttaa siinä vieressä, joten päivistä ei tarvitse selvitä yksin ja päiväunille pääsee kyllä kun ihan kamalaksi menee (mä en tykkää päikkäreistä, joten mieluummin en nuku kun ei ole ihan pakko).
Arki on siis helpottanut, tai jotenkin tavallistunut. Ei enää jaksa ihan jokaisesta päivästä ottaa kierroksia, valitettavasti myöskään ei jaksa ihan jokaisesta pojan jutusta olla enää niin hengästyneen riemastunut. Pitää välillä muistutella itselleen, että huomasitkos tuon hymyn tai uuden leikin, aika ihanaa. Ehkä hormonit tasaantuvat, mutta se tietty kyllä helpottaakin kun monen asian on jo nähnyt - ei skitsoa ihan joka yskästä ja oksennuksesta tai syömättömästä ruoasta. Vaikka on haikea luopua siitä kaikennielevästä äitimeiningistä(?), jossa elää ja hengittää vain pelkkiä vauvajuttuja, niin väitän, että kaikkien meidän kannalta on parempi, että näin on tapahtunut. Olen paljon tasapainoisempi nyt kuin kuukausi takaperin, koirakin alkaa taas luottaa, että emäntä ei ota ja flippaa ihan joka vastoinkäymisestä.
Olen silti iloinen, että näitä yhteisen arjen päiviä on jäljellä vielä muutama. Virallisestihan olen jo lomalla töistä, äitiysloma loppui viime viikolla. Taisin ajatella, että elämä mullistuu ihan kamalasti lapsen saatua. Niin se mullistuikin, mutta minä taidan olla aika sama siellä sisällä edelleen. Tässä on vaan nyt 9kk+9kk kaikenlaista hyvin erilaista tapahtumaa koettuna siihen lisäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti