Viime kuukausien väsymys on paljastanut musta melko ikäviä piirteitä. Ne ovat varmaan (varmasti) olleet siellä ennenkin, muttei vaan ole tarvinut ihan koko aikaa noteerata niitä, kun elämänpiiri oli laajempi ja kun pirteämpänä ei arki iske ihan niin kovasti naamalle kuin nyt. Sillä nyt tuntuu siltä, että meikäläisen tasalukuneuroosi, kontrollintarve ja pirttihirmuus lyövät läpi ihan jatkuvasti. Väsyn, suutun, kiljun maailmalle tahtoni, tajuan tilanteen (miksei koskaan edes viittä sekuntia aiemmin?), pyydän anteeksi, ja väsyn taas uudelleen. Olen tunnehallintavammainen ja puran omaa pahaa oloa ympäristööni. Tosi kypsää. Kaiken pitäisi tapahtua juuri niin kuin minä haluan. Eikä silloinkaan asiat ole niin kuin pitäisi.
Olen ihan kuin isäni.
Ja niin kuin minä väitin, että olisin sitten isona - ja varsinkin sitten äitinä - jotain ihan muuta. Jii parka. Ja Pikku-Ukko parka. Ja koiraparka. Suljettuna meidän vajaaseen 54 neliöön tällaisen hapannaaman kanssa. Ehkä kaikista eniten silti suren itseäni, etten tämän paremmin osaa vieläkään. Koska joka toisto tekee vaikeammaksi rikkoa kuvion. Väsymystähän tämä pääasiassa on, sillä paremmin nukutut päivät ovat täynnä ihania hetkiä - ja sitä tosiaan jaksaa jopa siivota ja jättää nalkuttamatta monista asioista. Täytyy sanoa, että Jii on ollut ihan mahtava. Edelleenkään en voi sanoa, ettenkö haluaisi, että hänkin löytää kunnon työtä, mutta varsinkin näillä väsyneensekaisilla tunnelmilla, joissa helmikuusta on meillä eletty, on ollut ihan korvaamatonta, että edes toinen meistä on täysipäinen ja pystyväinen toimimaan. Vaikka kontrollifriikki minussa on tietysti jatkuvasti sitä mieltä, että väärin tulevat asiat jonkun muun tekemänä tehtyä. Että melkein parempi olisi, kun jäisivät sitten kokonaan tekemättä. Vaikka tajuan minäkin, että se vain on tyhmää ja että se, että tiskikone pyörii on parempi kuin se, että lusikat ovat oikeinpäin mutta kone jää muiden projektien viedessä puolityhjäksi ja unohdetaan laittaa päälle.
Insinööri mussa sanoo, että tähänkin on joku looginen ratkaisu. Ja että minäkin pystyn vielä tästä kehittymään. Se humanistipuoli väittää, ettei tämä hoidu pelkällä to do -listalla. Miksi muutos on niin vaikeaa, silloinkin kun sitä niin kipeästi haluaisi? Huomaan väsyneissä päiväunissani kaipaavani takaisin sinkkuaikoihin, jolloin sai hillua mukavuusalueellaan koko ajan, mikään tai kukaan ei pakottanut muutokseen. Ehkä sainkin olla siellä liian kauan ja siksi tämä on nyt niin vaikeaa? Mutta tavalla tai toisella nyt vain pitää muuttua, sillä suoraan sanottuna tässä suhteessa en kyllä enää jaksa itseäni. Ihan typerää. Kun saisi vain vähän enemmän unta, niin jaksaisi miettiä kunnon ratkaisuvaihtoehtoja. Tai jaksaisi miettiä ylipäätään.
Univelka on kyllä ahterista. Ja se väsymys tunkeutuu syvemmälle kuin luulisi. Pikku-Ukko tekee toista hammastaan. Haluan uskoa, että jahka se on saatu limakalvosta läpi, meillä vähäksi aikaa helpottaisi ja pääsisin jotenkin taas tilanteen tasalle. Ilman pakonomaista tarvetta kontrolloida sitä, siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti