Tässä kaiken unettomuuden keskellä on hiljaa kypsynyt päätös, tajusin sen tässä viime yön tunteina. Vaikka olen moneen kertaan jo miettinyt, etten mene töihin ikinäkoskaan, niin meidän perheen rahatilanteen (ja mun eläkkeiden) vuoksi se taitaa olla pakko. Eli menen. Ainakin, jos saadaan jotenkin kikkailtua niin, että Pikku-Ukko voi jäädä luottokaverille hoitoon siksi aikaa. Onhan siitä puhuttu, mutta kysyin nyt sitten ihan oikeasti, olisiko kaveri valmis sitoutumaan pojalle hoitajaksi ainakin siihen asti, että Pikku-Ukko täyttää kaksi. Tai minä pääsen uudelleen äitiyslomalle, mutta koska menkkoja ei vain kuulu, niin oletan, että pojan kaksivuotispäivä ehtii tulla ensin. Niin, tai siis tietenkin hoitokuviota varten myös Jiin pitäisi päästä töihin, muuten toki lapsi jää isän hoitoon.
On siinä se hyöty, että kun tällä viikolla menen tapaamaan uutta esimiestä, niin voin ainakin rehellisesti sanoa, että elokuussa olen tulossa takaisin. Mietin vielä, että menenkö 100% vai 80% työajalla, käytännössä jos Jiillä on esim. vain määräaikainen työsuhde tai ei työtä ollenkaan niin taitaa olla myös pakko olla täysiaikaisena.
Itkettää jo valmiiksi. Miten minä voin tuon jättää jollekulle hoitoon, tekee jo valmiiksi pahaa? Vaikka kuinka tietäisin, että lapsi voi hyvin, on tutussa ympäristössä ja sellaisten ihmisten keskellä, jotka tykkäävät ja joista tykkää, niin ihan puhtaasti itsekkäistä syistä tuntuu ihan kamalan pahalta, että joku muu saa olla koko päivän mun lapseni kanssa. Menen ottamaan ne toiset itkut. Tässä on vielä 5,5 kuukautta aikaa töihin, veikkaan ettei nämäkään jää viimeisiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti