Käytiin eilen katsomassa Jiin kaverin vastasyntynyttä. Tai siis kaksiviikkoista poikaa. Toinen oli suurinpiirtein saman kokoinen kuin Pikku-Ukko syntyessään. Katsoin ihan mykistyneenä, että voi herranjestas, onpas se pieni (mutta ihana!). Mutta tuntui vaan niin valtavan oudolta ajatella, että oma lapsi on ollut joskus noin pieni. Pikku-Ukko pisti nimittäin menemään koko vierailun ajan ja oli aivan selvää, mikä on pojan suosikkitaito - kiipeily ja seisomaannousu. Siinä kun katsoi sitä pientä ihanaa babyä, joka aina nälän, väsyn (tai pierun) tullen ähisi vain hennosti ja muuttui punaiseksi ja siinä se sitten oikeastaan olikin, on seitsemän kuukautta muuttanut meidän pikkuvauvan tuollaiseksi kiipeileväksi hirmuksi, joka kiljuu ja huutaa ja mekastaa ja oikein paistattelee päivää toisten huomiossa. Yritti reppana esitellä isäntäväelle kaikkia mukaantuotuja leluja vuorotellen ja heilutti käsiään niin tomerasti, että huhhuijaa. Isäntäväki tuntui olevan kylläkin enemmän oman vauvansa lumoissa, mutta se kaikille tuoreille vanhemmille suotakoon ;) Mutta pienestä se lähtee se ihmiselämä, se edelleen jaksaa ihmetyttää mua. Ja se, miten huiman nopeaa se kehitys sitten kuitenkin on, kun on alkuun päästy.
Todisteen tästä Pikku-Ukko antoi eilen illalla nukutuksen yhteydessä. Nousi kehveli seisomaan pinnasängyssään pinnoja vasten kiiveten. Pitää laskea se pohja alimmalle tasolle asap. On se iso poika jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti