Väsyneitä ajatuksia - ajatuksia väsymyksestä

Jaksaa. Ei jaksa. Jaksaa. Ei jaksa. Jaksaa. Ei jaksa. Jaksaa.

Yösydämellä käyty jaakobinpaini itseni ja maailman kanssa jatkuu yö toisensa jälkeen, kuluttavana. Väsymys kääntää ihmisen sisäänpäin, tekee itsekkääksi ja äkkipikaiseksi, masentuneeksikin. Tai yhdenkin vähän paremman yön jälkeen maailmassa on taas värejä ja sitä jaksaa tehdä pojan kanssa kaikkea kivaa. Yleensä vähän liikaakin, kunnes sitten taas voimat loppuvat ja sitä käpertyy vähän enemmän taas sisäänpäin. Hajoilee kämpän katastrofikunnosta, puurosta joka unohtuu liedelle, väärin pestystä pyykistä tai siitä kertakaikkisesta tyytymättömyydestä itseäni kohtaan, kun tietää että käyttäytyy jo ihan naurettavasti ja että sen sijaan, että velloo vain itsesäälissä voisi käyttää senkin energian johonkin rakentavaan. Muttei vaan enää pysty ja osaa.

Pikku-Ukon vatsavaivat jatkuvat ja meillä heräillään siis edelleen läpi yön. Pojalla myös on jonkin sortin eroahdistus lyönyt päälle ja yöllä saa raivarit, jos isä yrittää lohduttaa. Jostakusta olisi ehkä liikuttavaakin, että vain äiti käy, minusta tällä hetkellä se on vain ahdistavaa, koska se pitää minut ja pojan kiinni tässä helvetin luupissa. Olen edelleen sitä mieltä, että kipeää poikaa ei voi jättää hoitamatta ja yrittää unikouluttaa, mutta alan kohta olla sitä mieltä, että Jiin on nyt vain pakko alkaa käydä öisinkin, koska ei tämä ihan näinkään voi jatkua. Sanoin toissayönä Jiille hillittömän itkukohtauksen jälkeen, että tarvitsen nyt oikeasti apua. Jii alkoi höpöttää siitä neuvolan perheosastosta, jolloin meinasin saada raivarit. Siinä yöllä selitin sitten juurta jaksaen, että ihan ensi alkuun tarvitsen nimenomaan lastenhoitoapua ja juurikin häneltä. Mietitään sitten ne ulkopuoliset hoitajat. Myönnän tässäkin, että olen liian pitkään yrittänyt itse hoitaa ja mennyt pojankin mielen mukaan, jos vain äiti on käynyt hoitajaksi niin äiti on hoitanut. Ymmärrän, että tuntuu pahalta, jos poika kieltäytyy rauhoittumasta syliin, mutta ehkä parempi on nyt niin, että ei anna kummallekaan, pojalle tai isälle, nyt muuta vaihtoehtoa kuin opetella pärjäämään myös kaksin.

Onnistuin vielä kaiken huipuksi eilen saamaan tiehyttukoksen, joka ei tunnu lähtevän ja varmaan kypsyy tässä täysimittaiseksi rintatulehdukseksi. Olo on väsymyksen lisäksi myös kuin joku olisi vetänyt lihamyllystä. Onneksi hoitolaukussa on kulkenut yksi antibiootti, joka joskus syksyllä määrättiin rintatulehdukseen, joka hoituikin sitten saunalla ja lämpimällä suihkulla. Nyt en ole ihan varma kuinka käy, toivoisin Pikku-Ukon suoliston vuoksi, että tästäkin selvittäisi ilman sitä kuuria. Mutta se hyvä puoli totaaliväsymyksessä on, että se ei jätä itselle enää vaihtoehtoja. Nyt olen sairas, eikä enää ole sitä mahdollisuutta, että hoitaisin poikaa. Se jääköön Jiille ja appivanhemmille, minä vain imettelen ja koitan nukkua. Tai unenpuutteessa ainakin muuten levätä.

Väsymys menee luihin ja ajatuksienkin ytimiin. Aivo pyörii ympyrää ja mitään fiksua ei saa aikaiseksi. Mietin, että vaikka kaikki sanovat lapsiperhearjen olevan rankkaa, niin en todellakaan osannut kuvitella tätä. Ja että olen varmaan tärähtänyt, koska silti ja edelleen koen eläväni elämäni merkityksellisintä aikaa. Rankkaa, mutta merkityksellistä. Olen ihan hirveästi oppinut itsestäni näinä viikkoina ja pitkälti vielä niinä yön tuskallisina tunteina, kun makaan sängyssä ja odotan unta saapuvaksi, ja mietin. Jotain hyvää kypsyy kaiken tämän alla, vaikka akuutti väsymys estääkin sen näkymisen juuri nyt. Elämä juuri nyt tuntuu karhealta, ristiriitaiselta ja käsittämättömän turhauttavalta. Herätessäni toivon aina, että voimat kantavat koko päivän. Paitsi tänään aion vain levätä, muut saavat hoitaa. Ehkä huomisenkin. Ja sitä seuraavan päivän. Tai koko viikon?