Lapsiperheen koira, koiraperheen lapsi

Tajuan vasta nyt, mikä säkä meillä on käynyt. Meille sattui jostain ihmeen tuurista juuri yksi niitä koiria, jotka istuvat lapsiperheeseen helposti. Ja hyvä niin. Mietin, miten monta kertaa olen harrastuksissa kuitenkin vähän toivonut, että voi kun olisi vähän vietikkäämpi ja vähän terävämpi koira, ettei ihan noin pehmeä ja valmis alistumaan mihin vaan. Vähän luonteikkaampi ja luovempi. Olen pyytänyt koiralta anteeksi näitä toiveitani jo moneen kertaan tässä kolmen kuukauden aikana, nyt kun on käynyt hyvin selkeäksi se, mikä valtava etu on siinä, että koira ei hypi tai riehu kotona, ei hauku pojan päiväuniaikaan (tai juuri muulloinkaan), ei lähde lintujen ja oravien perään tai yritä syödä muita koiria tai ihmisiä kun kärryttelen pojan ja sen kanssa ulkona, jaksaa odottaa (vähän liiankin kiltisti) omaa vuoroaan ulkoilutuksen osalta, ei syö pojan leluja lattialta tai sen tarvikkeita muualtakaan eikä yritä muuta kuin vähän pusutella poikaa, eikä esimerkiksi viedä kasvatusvastuuta minulta ja Jiiltä. Silti koskaan en luota koiraan niin paljon, että poistuisin kuvan kaltaisista tilanteista ja jättäisin nuo kahdestaan. Tiedän, että meidän koiran suvussa ei ole aggressioita, luonnetestienkin mukaan puolustusviettiä edes oman itsen puolustamiseen ei juuri ole. Mutta kyllä tuo silti painetta kerää, jos ei pääse välillä itsekseen rauhoittumaan ja käytös yllättävissä tilanteissa voi millä tahansa koiralla olla, paremman sanan puutteessa, yllättävää. Ja meidän perhe on nyt jo vuoden elänyt koko ajan koiran näkökulmasta muutoksessa, joten kestämistä sillä on ollut senkin osalta ja pitää itse muistaa, että se vaikuttaa siellä alla.

Olen edelleen hämmästynyt siitä, että koira ylipäätään voi ymmärtää laumansa ihmisen olevan raskaana - ja miten aikaisin! Väitän edelleen, että meidän koira tajusi jo useampi viikko ennen meitä, että jotain on nyt siellä mahassa kasvamassa. Kun siinä vaiheessa treenattiin koiran kanssa noin kuusi kertaa viikossa vähän kaikkea, hämmästyin ja vähän loukkaannuinkin, kun koira yhtäkkiä ilmoitti käytöksellään, että sun kanssa kyllä en enää tee. Ja kotona hakeutui yhtäkkiä Jiin läheisyyteen (siellä se kuppaa muuten edelleenkin). Kyllä se itseä helpotti, kun vihdoin tajusi, mistä oli kyse ja miksi se reagoi niin kuin reagoi, koki varmaan itsekin että emäntä oli nyt vähän pettänyt suhteessa siihen, kun meni hommaamaan itsensä raskaaksi. Uusi pettymys koiralle tuli siinä vaiheessa kun minulla loppui yhdellä iskulla kaikki treenaaminen ja myös lenkitys kun piti olla rauhaksiin istukan verenvuotojen vuoksi. Se oli koiralle vielä kovempi isku, mutta hitsasi toisaalta isäntää ja koiraa vahvemmin yhteen - se taas kantaa nyt, kun Jii on voinut relata lähtemällä lapsiperhekaaoksesta pitkälle lenkille koiran kanssa. Mekin päästiin vuodenvaihteen jälkeen taas koiran kanssa treenikentille uudella innolla, mutta selvästi huomasi, että suhteessa on sellaista monimutkaisuutta, jota siinä ennen ei ollut. Pojan syntymän jälkeen ymmärsin hyvin, miksi yksi ohjaaja kehotti joskus surressani koiran motivoinnin vaikeutta (kun se ei ole yhtään ahne vaan älyttömän nirso), että ottakaa toinen koira, koulutat sitten laumavietillä kun sitä tuntuu riittävän. Ihan hirveästi en kuitenkaan uskalla koiran ja pojan välille kasata treenienkään vuoksi jännitteitä, ainakaan enempää kuin niitä joka tapauksessa siinä on. Mutta totta on, että kun koiraan ei kotona kerta kaikkiaan ehdi kiinnittää juurikaan huomiota, on se verrattoman onnellinen kun päästään joskus tekemään jotain ihan vaan kaksin.

Kaikesta tästä luopumisesta huolimatta, mitä koira on joutunut kokemaan, se tervehti poikaa silti ensimmäisen kerrran lempeällä nuuhkinnalla ja pusulla korvaan ja on siitä lähtien suhtautunut varovaisella hyväksynnällä. Kertaakaan ei ole täytynyt sille teroittaa, että poika tulee ensin, se ymmärsi sen meidän käytöksestä ihan itse ja on siihenkin alistunut ilman mutinoita. Vähän ääniherkkänä joutuu kaikki ääntelevät lelut totuttamaan koiralle erikseen, tai ainakin jokaisesta uudesta se on aina hyvin kiinnostunut, ennen kuin turtuu. Jonkun verran olen joutunut sitä myös käskemään kauemmas kun poika puuhaa sitterissä tai leikkimatolla - siinä kun oma mukaavuusetäisyys koiralle ja sen ulottuvilla olevalle pojalle on hiukkasen kauempi, kuin mitä koira luonnostaan ottaisi. Kerran käänsin selkäni ja koira meni ihan sitteriin kiinni makoilemaan ja katsoi minua ikään kuin sillä tavoin, että jos et sinä vahdi tätä lasta niin minä kyllä vahdin. Paimenkoirana se kyllä muutenkin pitää todella tarkasti huolta, ettei mikään uhkaa poikaa ja ettei kukaan unohda vaan poikaa kyydistä. Se huolestuu vähän myös joka kerran, kun uusi ihminen ottaa pojan hoitoonsa ja seurailee aikansa, että kaikki menee hyvin. Lenkeillä koira, joka ikinä ei ole jäänyt mitään kyttäilemään, suhtautuu kärrylenkillä epäluuloisesti tyhjäkäynnillä oleviin autoihin ja humalaisiin ihmisiin ja katselee minua, että ymmärränhän nyt olla varovainen. Rakastan sitä ihan mielettömästi näidenkin vuoksi ja mietin, miten ihmeellistä on että koira noin pitää huolta ihan toisen lajin pienokaisesta, ihan selvästi tajuten sen tarvitsevan erityistä huolenpitoa.

Siitä huolimatta jos nyt tietäisin, minkälaista sumplimista koiran hoito pikkuvauvan kanssa on, en olisi ottanut koiraa silloin kun otimme vaan olisin odottanut siihen, että kaikki lapset ovat vähän vanhempia. Silti nyt kun se kerran on, pitää vaan saada arki järjestymään - ja tässä on kyllä lähipiiri ollut suurena apuna. Isoimmat ongelmat ovat olleet koiran äkillinen sairastuminen yöllä, jolloin Jii oli työvuorossa - mihin minä olisin huutavan lapsen kanssa irronnut, joten appivanhemmat hätyytettiin paikalle noukkimaan koira ja viemään se aamusta eläinlääkäriin (ihanat vielä tulivat ja kehuivat, miten kiva auringonnousu oli ollut, eivätkä yhtään nurkuneet, että herätettiin). Lisäksi ollaan vedetty koira ja minä korvat luimussa lenkkiä kun poika huutaa vaunuissa, jossa sitä ei ollenkaan huvita olla. Koiraparka ei yhdessä vaiheessa edes uskaltanut pissiä, kun poika huusi vaan jäi pidättelemään kun pelkäsi, että joku hätätila on käsillä. Sittemmin on onneksi oppinut, mutta stressaa selvästi silti siitä.

Uskon kuitenkin, että vauva-ajasta selvitään kyllä. Seuraava mietinnän kohde onkin se, mitä tapahtuu, kun tuo pieni alkaa liikkua ja kiinnostua koirasta. Toki pojalle pitää teroittaa, että koiran annetaan olla rauhassa ja hännästä ei vedetä eikä mihinkään tökitä tai selässä ratsasteta (kuten tuttavaperheen esikoistyttö yritti, argh). Mutta ennen kuin tuolla järki alkaa leikata niin koiraa on vaan pakko suojella pieneltä, kun tilanne menee liian rajuksi. Siksi yksi ensimmäisiä ostoksia meille olikin koiraportti - ei niinkään sen vuoksi, että uskoisimme pojan tarvitsevan turvaa koiralta, vaan jotta koiralle pystyttäisiin rajaamaan omaa, turvallista tilaa rauhoittua. Lisäksi ajatuksissa on virittää meidän iso kevythäkki ruokapöydän alle (ahtaan kodin iloja...), siellä koira tykkää olla ja siitä tehdään ehdoton rauhan paikka, jossa kukaan ei sitä saa häiritä.

Varotoimia ja jouston paikkoja on siis jouduttu jo miettimään ja varmasti jatkossakin. On silti valtava helpotus ja ilo, että kaikki arjessa pääosin toimii ja että perheen lemmikin avulla voidaan tutustuttaa poikaa luontoon ja opettaa, miten eläinten kanssa toimitaan. Se on meidän mielestä tosi tärkeää oppia lapselle ja ylipäätään ihmiselle, joka urbaanissa ympäristössä nykyään vähän liian helposti etääntyy luonnosta. Ja tietysti itse toivon, että kun erilaisissa koiraharrastuksissa on viihtynyt niin hyvin, niin poikakin löytäisi pienenä iloa vaikkapa agilityohjauksesta tai erilaisten temppujen opettamisesta koiralle. Se voisi olla kivaa äidin ja pojan yhteistä touhuilua ehkä?