Ihan käsittämätöntä, että poika on jo 3 kuukautta, mihin tämä kesä oikein vilahti? Ensin odotettiin sitä lapsen ulostuloa vaikka kuinka ja kauan ja nyt aika vaan häviää johonkin, kun tuo on jo neljännesvuoden! Joku on joskus sanonut, että vanhemmuus on sitä, kun päivät tuntuvat kestävän ikuisuuden, mutta vuodet vaan kiitävät ohi. Alan ymmärtää pointin.
Kuukausi takaperin kirjoittelin senhetkisiä mietteitä ja näemmä aika samankaltaisia ajatuksia pienen kasvun seuraaminen herätti silloinkin. Miten ihanaa, että tuo kasvaa niin hyvin (nyt jo kolmisen kiloa enemmän kuin syntyessä, sentit saadaan tietoon vasta ensi viikon neuvolassa. Iso se on joka tapauksessa, koskapa reisien ympärysmitan vuoksi meidän täytyi jo upgreidata vaipat neloskokoon...), ei ole ensimmäisen neuvolan jälkeen täytynyt jännäillä neuvolaan menoa, kun omatkin silmät rekisteröivät kasvun. Veikkaan silti, että meidän superkasvu päättyi jo pari viikkoa sitten, silloin kun tuo lakkasi keskittymästä syömiseen, päivisin pitää siis ruoka-aikoihin seurustella ja yksi yösyöttökin on jäänyt väliin. Olen silti kiitollinen niistä lisäunista.
Sen lisäksi on helppo huomata, että Pikku-Ukko ei enää ole ollenkaan samanlainen vauva kuin vielä kuukausi takaperin - vaikka se on alusta lähtien ollut jäntevä poika, voi nyt jo poikaa lennättää ja heilutella eri suuntiin, koska enää ei tarvitse pelätä niskanseutua. Poika pönkii jo istumaan vaikkei ihan vielä jaksakaan kannatella itseään, toisella kädellä täytyy edelleen tukea, mutta vaikuttaa onnellisemmalta kun jo itsekin pystyy vaikuttamaan vähän missä asennossa on. Makuullaan poika ei vieläkään halua olla, mutta edistysaskeleita on otettu kuukaudessa, kun nyt jo vähän paremmin saadaan hartianseutuakin irti maasta myös mahallaan ja siten ärsytys ei iske enää ihan salamannopeasti. Joskus maltetaan jopa hetki tuijottaa leluja ihan mahallaankin ja tällä viikolla poika tosiaan aloitti kääntymisharjoittelut, vaikka vieläkään kovalla alustalla ei siis tuo suju ilman kannustamista ja pientä kädestä auttoa.
Hauskaa on myös se, että oikean käden hahmotuksen lisäksi nyt on löytynyt se vasenkin käsi ja myös se, että kädet saa yhteen (ja suuhun, huokaus..). Poika tarttuu jo nohevasti erilaisiin esineisiin ja grippi on hurja, meikäläisen hiuksia on lähtenyt jo tukoittain kun tuo imettäessä saa niistä kunnon otteen. Esineitä viedään jo lähelle suuta, mutta toistaiseksi omat sormet ovat siis ainoat, jotka oikeasti viedään suuhun asti, muu ei ehkä ole vielä tarpeeksi houkuttelevaa tai poissylkyrefleksi on liian vahva. Kuukausi takaperinkin Pikku-Ukko tykkäsi jo heilutella sitterissä käsillään kohti lelukaaren leluja, mutta kuukaudessa on tullut tosi paljon tarkkuutta ja nyt enemmänkin otetaan kiinni leluista ja roikutaan niissä. Tai koitetaan irrottaa koko lelukaarta punkemalla sitä ylös. Oma kiva on omaa kivaa..
Motorisella puolella tapahtunut kehitys on kuitenkin jäänyt ihan selvästi puhtaan hahmotuskyvyn ja ilmeikkyyden kehityksen. Kun silmiin katsoo, niin siellä tuntuu jo rattaat hurisevan ihan eri tavalla kuin ennen. Vaikka kuukausi takaperinkin Pikku-Ukko jutteli jo vähän, hymyili ja nauroi, nyt se hakee kontaktia hurjan paljon enemmän ja tuntuu siltä, että melkein imee kaikkia juttuja. Se tarkkailee muiden tekemisiä jo tosi tarkkaan ja on esimerkiksi kiinnostunut kun joku syö. Pojasta on ihanaa kun sille jutellaan pitkiä pätkiä ja kaikesta laulamisesta se on innoissaan. Kokeilin eilen laulaa ihan maailman tylsimpiä äänenavausskaaloja ja tein sellaisia kaikuja, että ensin lauloin saman kovalla äänellä ja sitten ihan hiljaa ja poika jaksoi seurata sitä vartin putkeen ihan hellittämättä. Juttelu on myöskin nykyisin ihan jokapäiväistä, samoin erilaiset laulelut ja vieraillekin poika uskaltaa nauraen äännellä omiaan. Ilmeitä on tullut ihan hurjasti lisää ja kyky lukea vanhempia on parantunut, suomeksi: ennen riitti puolittainenkin huomio, nyt halutaan vanhemmat ihan kokonaan. Lähinnä siis Hänen Majesteettinsa henkilökohtaiseksi viihdykeeksi. Onneksi kehityksen myötä poikaa voi jo viihdyttää antamalla käsiin leluja tai kutittamalla tai asentoa vaihtamalla, koska muuten alkaisi omat ideat nopeasti loppua. Tai loppuvat ne nytkin, mutta sitten voi aloittaa saman laululeikin uudestaan ja uppoaa kuin häkä.
Onnellinen pitää olla, että terveenä ollaan pysytty, vaikka tämä viimeisin kuukausi onkin tuntunut kaikista raskaimmalle. Syöttöväli on ollut ihan luvattoman lyhyt ja väsymyksessä en ole jaksanut juuri tehdä sille mitään, antanut vain rintaa aina kun en ole muutakaan keksinyt. Onpahan ainakin saanut ruokaa sitten, vaikka ilman rintaa nukahtaminen aiheuttaa edelleen hirveät kilarit. ja moni yö on tuntunut jatkuvista keskeytyksistä johtuen tosi raskaallekin. Vatsaongelmatkin ovat jotenkin kehittyneet, kakka on edelleen aamun normaalihkon jättikakan jälkeen aina vihreää, mutten ole keksinyt mikä syömisistä siihen vaikuttaa. Selittämättömiä itkuja on kuitenkin aika paljon vähemmän kuin ennen ja luulen, että me voitaisiin alkaa kokeilla vessahätäviestien tarkempaa lukemista ja niihin reagoimista, koska kaikki yllättävät huudot tuntuvat melkein poikkeuksetta olevan ilmaa, röyhtäisemättömiä röyhyjä tai jompaakumpaa vessahätää. Sen verran väsyneitä ollaan kuitenkin oltu, ettei ole ihan loppuun asti jaksettu selvittää mitä mikin on.
Silti jotenkin on semmoinen olo, että antoisampaan suuntaan ollaan vaan menossa. Pikku-Ukosta on koko ajan tulossa helpommin tulkittavampi ja enemmän "oma". Jo nyt tuntuu, että se on tosi iso poika, vaikka ihan juniorihan se kuitenkin on. Odotan silti malttamattomana, mitä seuraava kuukausi (ja vuosi ja vuosikymmen ja ja ja ...) tuo tullessaan. On valtava ihme ja rikkaus päästä seuraamaan uutta elämää näin läheltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti