Ero ottaa nyt tosi koville

Pikku-Ukko on ollut nyt kaksi päivää hoidossa, sen viimeviikkoisen oopperapäivän ja eilisen. Ja hoitoharjoittelu jatkuu vielä nämä pari viikkoa ennen mun töihinmenoa ja hyvä onkin, että harjoitellaan - ottaa nyt pojalla ihan tosi koville. Ja niin ottaa minullakin, jos ihan totta puhutaan.

Molempina hoitopäivinä hoitovanhemmat ovat vieneet poikaa katsomaan nähtävyyksiä, Sea Lifeen ja Korkeasaareen. Ja itse hoitopäivän Pikku-Ukko onkin pärjännyt tosi hyvin, jossain siinä neljän tunnin kohdalla (=päikkäreiltä herättyään) on vaan kuulemma alkanut vähän kuikuilla, että jos äiti tai isä olisivat maagisesti ilmestyneet paikalle jo.

Ongelma ei olekaan (ainakaan vielä) siis ollut hoitoon menemisessä, sinne jäämisessä tai siellä olemisessa, vaan siinä mikä tapahtuu hoidon jälkeen: meidän koti-illoissa. Meidän ennen niin itsenäinen ja puuhakas lapsi roikkuu nyt koko ajan hihassa, haluaa olla lähellä ja sylissä, saa itkukohtauksia kun puen päälleni (ilmeisesti luulee, että lähden) tai jos huomio ei ole koko aikaa hänessä. Olin varautunutkin tiettyyn pisteeseen tähän, mutta kun Pikku-Ukko kuitenkin on ollut niin lunki ja joustava tätä ennen, olen hiukan yllättynyt reaktion vahvuudesta.

Mutta siltähän meistä tuntuu kuin tuntuu ja se on pienellekin sallittava. Ollaan nyt sitten oltu tosi lähellä, raivattu illoista ylimääräinen pois, yritetty tehdä kivoja yhteisiä juttuja koko perhe ja huomioitu pojan tarpeita erityishyvin. Väsynyt tuo on, joten päikkäreitä ollaan otettu nyt vielä illallakin, vaikka muuten jäivät pois jo ennen kesää (hengähdystauko tietty meillekin). Eilen aamulla köllittiin ennen hoitoon lähtöä 40 minuuttia sängyssä, naurettiin ja tuijotettiin kattoon, höpötettiin omiamme, tutkittiin molempien navat.

Omakin olo on surkea ja taas kerran kyseenalaistan koko päätöksen mennä jo töihin. Mutta katsotaan nyt kuinka tämä tästä lähtee jatkumaan ja mietitään sitten lisää. Nyt keskitytään tekemään tilanteesta mahdollisimman helppo pojalle.