Kesä. Mökki. Pikku-Ukon voi päästää ovesta suoraan pihalle melkein pukematta ja poika painaa pitkin nurtsia ja hiekkaa ja raksan soraa kuin höyryveturi. Ei tarvitse leikittää, riittää kun kulkee vierellä ja antaa sanoja kaikelle, mitä poika osoittaa, katsoo tai ihmettelee. Ja tsemppaa nousemaan ylös, kun pyllähdetään. Tosi pitkään tuo jo jaksaakin, ennen kuin kuukahtaa ja sitten voidaan ottaa yhdessä päikkärit. Jossain välissä syödään, noin kolmen - nelinkertaisia annoksia entiseen verrattuna ja mennään uudestaan pihalle nauttimaan lämpimästä säästä ja siitä, että virikkeitä on kylliksi. Eilen poika pääsi isovanhempien pyöräretkelle mukaan ja tuli takaisin naama loistaen. Suusta kuuluu koko ajan hirveää päpätystä ja nyt osataan jo oikeasti vilkuttaa, kun joku sanoo heihei, halata ja pusia jos sitä pyydetään, tuoda esineitä pyynnöstä (ja jalkapallomeiningillä myös filmata itkua jos harmittaa esim. kun olisi halunnut jo jatkaa leikkiä ja äiti olisi halunnut vielä pari lusikallista syöttää). Kaikenkaikkiaan poika vain tekee ja on juuri nyt niin paljon ja kehittyy, niin että sen huminan melkein kuulee. Ja rakastan sitä omaksi itsekseen kehittyvää tyyppiä koko ajan vain enemmän (vaikkei se vanhempiaan tule helpolla jatkossakaan päästämään, sen näkee jo nyt..)
Elämä on ihan parasta just nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti