Erossa!

Tajuan taas kipeästi äitiyden ja luopumisen yhteenkietoutuneen luonteen. Eilen oli pisin aika erossa pojasta, melkein jo vuorokausi. Vein lapsen aamulla hoitoon - samaan missä aloitamme maanantaina myös varsinaisen "hoitoharjoittelun" ja suuntasin itse Savonlinnan oopperajuhlia kohti. Ja vaikka meillä molemmilla oli oikein ihana päivä tiedossa, minulla siis Taikahuilun (hyvä oli!) ja Pikku-Ukolla hoitovanhempien kekseliäällä avustuksella päivä Sea Lifessa erilaisia mereneläviä katsellen ja sitten loppuilta isänsä hellässä hoivassa, niin raastoi kyllä sydäntä lähteä. Ei ollenkaan siksi, etten olisi uskonut pojan pärjäävän vaan no, lähinnä siksi että taas tajusin, että yhden ikä- ja elämänvaiheen päättyminen on ihan nurkan takana. En yritäkään huijata itseäni ajattelemalla, etteikö olisi valtava muutos koko perheelle kun alan käymään taas töissä ja poika menee päiväksi hoitoon. Reilut kaksi viikkoa enää, vai pitäisikö laskea vain viikonloppu, kun maanantaina kumminkin aloitamme pehmeän laskun kohti hoitokuvioita?

Siinä junan puksuttaessa koko ajan kauemmas ehdin miettiä monen montaa juttua. Siitä, miten kiitollinen tästä reilusta vuodesta olen, vaikka väsymys onkin ihan valtava edelleen. Pikkuveljen tyttöystävä on ranskalainen ja hänen tarinoistaan päätellen saadaan kyllä olla tosi iloisia siitä, että juuri Suomen yhteiskunnan kansalaisia ollaan - on merkittävä satsaus perheille, että tämän verran saa yhteiskunnan tukemana olla lapsen kanssa kotona.

Kävin pojan hoitoonviennin jälkeen myymässä vanhalle opiskelukaverille turhat rattaat. Ehdittiin samalla hetki jutella. Hän oli neljättä vuotta kotona kahden lapsensa kanssa, kysyi miten hennon jo nyt mennä töihin. Melkein alkoi itkettää, kun sanoin etten oikein hennoisikaan. Kotiinpäin ajellessa kävi mielessä, että ollaankohan tässä nyt kuitenkaan niin köyhiä, etten olisi voinut kuitenkin jäädä kotiin. Valinnoistahan tässä on kyse. Haluan pitää perheen elintason tietyllä tasolla, siksi menen töihin. Nipistämällä monesta ja miettimällä lainanlyhennyksiä olisin varmasti voinut olla vielä pidempään kotona. Kaikesta huolimatta päätin kuitenkin mennä sinne töihin, jollain tavalla odotankin sitä, vaikka kyllä se jännittääkin - ja hiukan ahdistaa myös. Ehkä jos suunnittelisimme Pikku-Ukon jäävän ainokaiseksi lapseksi olisin tehnyt eri tavalla. Nyt, kun ainakin toista ja ehkä kolmattakin silti toivotaan, mietin että on hyvä jos äidillä on työtä, uraa ja rahaa on jäljellä vielä heillekin. Enkä tiedä jaksaisinko esimerkiksi yli viittä vuotta kotona kuitenkaan, putkeen ainakaan.

Pikku-Ukolla oli joka tapauksessa ollut hyvä päivä, sain junamatkalle kuvia nauravasta pojasta akvaariokalojen vieressä. Isänsä laittoi myös säännöllisesti tiedotteita siitä, että ilta sujui hyvin ja mökkimatkakin hienosti. Meillä oli kivaa oopperassa ja oli virkistävää olla hetki ilman, että piti miettiä mihin olikaan lapsen jättänyt ja mitähän se nyt oli keksinyt. Niinkuin joskus silloin ennen :)

Paluumatkalla, kun edellisestä imetyksestä oli 15 tuntia, huomasin ABC:llä vessassa käydessä, että siinä missä muu osa minusta vielä tsemppasi, alkoi rinnoilla mennä jo vähän kireästi. Silti mökille miehen ja pojan luo päästessä vastustin halua mennä heti imettämään, poikahan nukkui ja kaikki oli hyvin. Sillä seurauksella, että vaikka poika sitten jossain kohti yöllä heräsikin ja pääsin imettämään, on näemmä joku oikean rinnan tiehyistä mennyt ihan tukkoon taas. Pääsen siis tänään saunomaan. Mutta muuten selvittiin aika vähin vaivoin tuosta erosta, mitä nyt poika on tykännyt kelliä sylissä tai ihan lähellä koko aamun. En valita, ikävähän oli minullakin ;)