Kaverin kanssa juteltiin lapsista ylipäätään ja siitä, toivoisimmeko joskus lisää lapsia. Kaveri, joka sai oman esikoisensa pari kuukautta ennen meitä, tokaisi yksikantaan: olisihan se kiva, mutta rehellisesti ajateltuna ei taida olla mahdollista kun verkostot puuttuvat. Heillä mies käy töissä ja vaimoke on kotona, lapsi on tosi vaativa ja molempien perheet ovat liian kaukana, jotta hoitoapua saisi helposti. Ystäviltä, joita voisi ajatella on juuri nyt samaan aikaan omat pienet lapset ja kädet täynnä töitä tai sitten ei vielä mitään kokemusta lapsista.Tuntui tosi pahalta heidän puolestaan, koska naamasta näki, että apu olisi ilman pikkukakkostakin tarpeen jo nyt.
Meillä on ollut omat ongelmat molempien jaksamisen kanssa tässä viime aikoina, mutta ainakin apua on ollut saatavilla kun sitä on tarvittu. Sekä minun että Jiin vanhemmille Pikku-Ukko on ensimmäinen lapsenlapsi ja molemmissa mummiloissa on ilolla tervehditty mahdollisuutta ottaa poika hoitoon - niissä rajoissa toki, mitä nyt on eli käytännössä imetysvälin osalta. Omat vanhemmat ovat kesäisin tunnin ja talvisin kahden tunnin ajomatkan päässä, mutta ovat tarvittaessa aina myös liikkuneet tännepäin. Jiin vanhemmat asuvat lähempänä ja siellä käydään vähintään kerran pariin viikkoon ihan reilusti syömässä, tapa joka oli meikäläiselle alkuun hyvin vaikea tottua, tuntui hyväksikäytöltä ryövätä toisten jääkaappia niin tiuhaan. Tällä hetkellä kuitenkin arvostan näin konkreettista apua ihan yli kaiken. Anoppi lähettelee usein Jiin mukana ruokaa meille ja sieltä soitetaan usein myös, voisiko meidän koira tulla kylään - eläkeläiset kun mieluusti tuota meidän nokkaeläintä kuskaavat koirapuistoon ja lenkille, sanovat sen piristävän päiviä. Se piristää kyllä meidänkin päiviä ;) Koira oli pojan syntymän molemmin puolin melkein kuukauden myös minun vanhemmillani ja juoksenteli vapaana mökillä ja kävi isän seurana lenkillä. Mietin, että sen on tällä hetkellä varmaan melkein kivempaa olla näissä varakodeissaan, mutta silti on kiva saada se meidänkin arkeen.
Ja jos vanhemmat tarjoavat sitä konkreettista tukea, niin sekä Jiin että minun onni noin niinkuin henkiseltä puolelta on ehdottomasti jo raskausaikana ollut vertaistuki. Seitsemän ystävääni sai tässä puolen vuoden sisään lapsen, moni vielä esikoisen, joten keskusteluapua ja neuvoja on ollut saatavilla yllin kyllin. Varsinkin raskausvaivojen kanssa ja Pikku-Ukon ensimmäisen kuukauden karjumisten kanssa se kyllä olikin tarpeen, pienen itkun ja perspektiivitsekin jälkeen sitä taas jaksaa omaa arkea. Parin kaverin kanssa meillä on aktiiviset WhatsApp-keskustelut käynnissä öisinkin. Jos yöimetyksellä tulee mieleen jotain, voi aina naputella toiselle viestin (se kun on siis ilmaista...) ja viimeistään seuraavaan imetykseen mennessä toinen onkin jo vastannut. Siinä on ihmetelty ne kakan värit, järkyttävät selkäkakat, katoavat sukat, väärin mitoitetut lastenvaatteet, idiootit miehet, urpot toiset äidit (koska itsehän ei koskaan ole), neuvolatraumat ja -jännitykset. Tekee hyvää olla hautomatta niitäkään juttuja yksin liian pitkään, kun tukea ja korvia on saatavilla. Ystävät repivät myös ulos talosta kun ei itse tulisi lähdettyä tai tarjoavat seuraansa kun on yksinäinen tai seinät kaatuu päälle.
Hämmästyn itsekin, miten paljon olen ollut valmis ottamaan vastaan apua. Ei siitä ole kuin pari vuotta, kun olin ihan uupunut ihmisraato, jonka mielestä kaikki piti aina pystyä tekemään itse, yksin, omin voimin. Ja jos ei voimat nyt ihan riittäneetkään, niin toisille ei ainakaan siitä kerrottu, purtiin huulta vaan ja hymyiltiin. Koskaan en ole mitenkään supersosiaaliseksi itseäni mieltänyt, mutta hyviä ystäviäkin löytyy ja kaukaisempiakin tuttavuuksia yhdistää nykyinen elämäntilanne. Mutta aika pitkä matka on pitänyt kulkea, jotta tässä ollaan ja pystyn istumaan siinä anopin ruokapöydässä ja syömään vatsani täyteen eikä vain vähäsen näön vuoksi, etten vaan jäisi tästäkin kiitollisuudenvelkaan. Tai myöntämään ystävälle, miten ulalla olen vaikkapa äitiyden suhteen ja pyytämään neuvoja, miten suhtautua vaikkapa puolen tunnin itkuraivareihin kärryttelyn keskellä. Mutta mikä ilo, että kun vihdoin olen tässä, on myöskin verkostoa sen verran, että ei tarvitse jäädä yksin asioiden kanssa, että koira saadaan jotenkin eläinlääkäriin kun tarvitaan, että minä saan hetken hengähdystauon kun joku toinen tekee ruokaa tai me voidaan flunssaisinakin lähettää Jii pitkäksi viikonlopuksi itsekseen mökille kokoamaan itseään, koska mun vanhemmat katsovat, että me pojan kanssa pärjäillään sillä välillä. Pitäisi muistaa olla oikeasti kiitollinen kaikesta tästä, koska kaverin kanssa keskusteltuani vasta tajusin, ettei se todellakaan ole itsestäänselvyys. Meillä ei ehkä ole ihan valtavasti rahaa, mutta käytännössä meidän arkea ei myöskään rajaa pelkästään meidän kahden aika- tai jaksamisresurssit, vaan monia asioita voidaan sumplia kuntoon yhdessä isommalla porukalla.
Haluan myös ajatella, että Pikku-Ukko hyötyy tästä muutenkin kuin saamalla vanhemmat, jotka jaksavat vähän paremmin. Se, että käydään usein isovanhemmilla tutustuttaa pojan myös sukulaisiinsa ja antaa näille mahdollisuuden antaa tälle kaikkea sitä, mistä mekin ollaan Jiin kanssa nautittu. Pappa opettaa ehkä pelaamaan tennistä ja arvostamaan terveyttä, Mamma puhumaan tunteistaan, Mummi kertoo parhaat sadut (tai kirjoittaa ne itse) ja Vaari näyttää miten kaikki maailman vimpaimet toimivat. Toivottavasti ainakin. Ja ystäväpiirissäkin on niin paljon ihania ihmisiä, joilla olisi vaikka mitä hyvää näytettävää pienelle.
Toisen kaverin veljeltä löydettiin vakava syöpä. Meidän ikäinen, tajusin, ja pelko hiipi mieleen. Jos tästä itse kuolisi tai Jiille kävisi jotain, niin miten minun pienelle, rakkaalle pojalleni käy? Helpotti vähäsen, kun tajusin, ettei lapsen kasvatustakaan tarvitse täällä tehdä yksin. Vaikka haluan minä silti kulkea pojan rinnalla mahdollisimman pitkään :) Vanha minäni ei todellakaan olisi sanonut, että rakkauden teko voi olla myös antaa lapselleen niitä verkostoja, koska ennen en ymmärtänyt niiden todellista arvoa. Mutta nyt alkaa jo nähdä mikä rikkaus on siinä, että päästää muita elämäänsä - myös silloin kun kaikki ei ole niin siloista ja ihanaa vaan ihan tavallista, tylsää ja vähän kaoottista arkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti