Hei mä nukuin!

Kaksi ihanaa, ihanaa yötä! Tai varmaan pikkulapsetonta elämää viettävä olisi kutsunut niitäkin karseiksi, mutta minä kutsun ihaniksi. Jii nousi edellisen yökeskustelun jälkeen tilanteen tasalle, latasi mulle iPodiinsa Harry Potter-äänikirjoja (koska ovat niin tuttuja, ettei niitä jää kuuntelemaan ja Stephen Fry lukijana taas on kuitenkin niin ihana, että jos ei uni tule, ei haittaa jäädä kuuntelemaan. Niin, ja kestävät koko yön!). Ja niin olen sitten jatkuva selostus korvassa nukkunut yöt, heräillyt toki välillä imettämään (koska se vasen rinta on edelleen kipeä) mutta noin niinkuin pääsääntöisesti olen nukkunut.

Eka yö meni ihan koomassa ja aluksi häiriinnyin pojan huudosta (herätyksiä Jiii laski 10), mutta sitten jotenkin luovutin sen suhteen, että voisin nyt juuri jaksaa tehdä asialle mitään (kosken enää jaksa) ja sitten uni tulikin helpommin. Ja poikakin tottui isän hoitoon, loppuyö meni jo tosi paljon paremmin. Viime yö taas meni kaikenkaikkiaan paremmin (vain 6 herätystä!) ja vaikka jokaisen havahtumisen jälkeen mun oli vähän vaikeampi saada unta, rauhoitti se äänikirja siellä taustalla kuitenkin niin hyvin, ettei ahdistusta tullut ja nukahdin kuitenkin uudestaan järkevässä ajassa.

Voi kun voisin kertoa, miten hyvin jaksan taas ja niinpäinpois. No, migreeniä on nyt sitten lykkinyt oikein urakalla ja nyt vielä aamustakin tuntuu juilivan. Mutta uskon silti, että lepo on ollut tosi tarpeen ja olen melkein liikuttavan kiitollinen Jiille, että on nyt kokonaan yöt hoitanut. Lupasi vielä yhden yön putkeen, sitten menee yhdeksi yöksi itse anoppilaan nukkumaan, että pääsee itsekin välillä huilaamaan.

Mutta parasta on se tunne, etten ole näiden öiden kanssa yksin enää. Että tästä tunnelista on tie ulos, vaikka se vähän järjestelyjä vaatiikin.