Pikku-Ukko täyttää tänään 8 kk, aika mieletöntä. Taas on yksi kuukausi kulunut, epäilemättä ainakin äitiyteni ellei sitten melkein koko elämäni rankimpiin kuuluva yövalvomisineen ja vatsavaivoineen. Samalla myös antoisimpia, ottihan poika nyt selkeitä kehitysaskeleita liikkumisen osalta ja onkin yhtäkkiä alati kiipeilevä, konttaava ja seisomaan yrittävä ihana poika, joka ottaa kontaktia, pärisyttelee menemään ja jonka kanssa voi jo jotain kunnolla leikkiäkin. Siis yhdessä.
Mutta rankkaa on ollut. Huolta pojan vatsasta. Joku toiminnallinen ongelma meillä nyt on, kun koko ajan on ilmavaivoja ja yöt menevät itkiessä. Mikseivät ne neuvolassa sano siitäkin, että allergioiden lisäksi olisi hyvä tarkkailla myös, jos joku ruoka-aine tekee ihan hirveästi ilmaa - sen sijaan, että saan sanotaan ilmavaivojen olevan ihan tavallisia vauva-ajan ongelmia. No meillä jos poika nukkuu väärää ainetta syötyään vartin pätkissä yöt, niin minusta ihan hirveästi ei kannattaisi sitä ainetta syöttää, vaikka kuinka "oikeaa allergiaa" ei olisikaan. Ainakaan yhdistettynä niihin sataan muuhun aineeseen, jotka joko ummettavat koko vatsan tai tekevät lisää sitä ilmaa sinne. Tällä hetkellä uskallan syöttää tasan bataattia, kesäkurpitsaa, kauraa ja kanaa, vähän perunaa ja avokadoa, aprikoosi on nyt kokeilussa. Aloitin ruokapäiväkirjankin, koska itse on niin väsynyt, etten välttämättä osaa yhdistää mikä aine mitäkin tekee. Ensi viikolla on neuvolalääkäri, jos ei sitä kautta saada apua niin sitten yksityiselle, mun sydän ei vaan enää kestä katsoa pienen pojan naamassa niin tummia silmäpusseja. Rasittaahan se pientäkin, kun ei saa nukuttua.
Siinä missä elämä on öisin yhtä ilmavaivaa ja unenyritystä, päivällä odotellaan sitä kakkaa. Mutta ehditään muutakin. Hyvinä päivinä nautitaan siitä, että poika keksii koko ajan uusia leikkejä ja tapoja käyttää leluja ja muuta kodin irtaimistoa viihdykkeenään, halaa ihanasti molemmilla käsillään ja taputtaa innoissaan käsiään. Seisomiseen on tullut ihan uudenlaista varmuutta ja poika uskaltaa liikkua huonekalujen välillä vaihtaen sitä, mistä pitää tukea. Välillä muksahdetaankin, mutta yllättävän varovainen tuo on. Ja samalla rohkea, ei jätä kokeilematta, mutta jää sitten tuumaamaan hetkeksi, jos tulee tenkkapoo. Ei ole holtiton, mutta oman väsymyksen tunnistaminen on vähän vaikeaa, kun on kyllin pitkään taiteillut jalkojen päällä tulee usein pientä haveria sitten. Useimmista muksahduksista ja kopsahduksista selvitään kuitenkin ihan ilman itkuja, poika vaan toteaa, että jaa näin nyt kävi ja jatkaa menoa sitten. Ei siis mitenkään erityisen herkkä tässäkään, pikemminkin aika rela kaveri. Ja utelias, kaikki kiinnostaisi edelleen.
Vanhemmuus on paradoksaalista. Koen edelleen eläväni Pikku-Ukon kanssa elämäni huikeinta aikaa, kaikista näistä ongelmista huolimatta (ja siitä, että 4-5 tuntia on nyt vakiintunut oman nukkumisen pituudeksi). Silti, tässä on mun elämä juuri hyvässä vaiheessa. Vähän kun vielä tuunataan noita ruokia ja saadaan toivottavasti apuja hitaaseen suoleen, niin kyllä se taas tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti