Tiistait on Pikku-Ukon musiikkipäiviä, kun aamulla on muskari ja illalla ronttaan pojan vielä mukaan mun kuorotreeneihin, jotta Jii pääsisi kahvakuulailemaan aina silloin kun ei satu olemaan töissä. On hauskaa nähdä, miten poika nauttii musiikista ja lauluista (ja leikeistä, tietty!). Kun ne ovat minullekin tärkeitä, niin tuntuu siltä kuin meillä olisi jo yhteinen harrastus musiikissa. Suloisinta on Pikku-Ukon halu osallistua. Vaikkei vielä varmaan voikaan sanoa mitään pojan oikeista musikaalisista kyvyistä, on laulu tai autossa radion päällelaitto edellen helpoin tapa saada poika osallistumaan (tai hyvälle tuulelle), yleensä mölinä ja hihkunta on silloin taattu. Tosin kerran soittaessani pianoa ja vaihtaessani kappaleen sävellajia olisin voinut vaikka vannoa, että Pikku-Ukon mölinä vaihtoi samalla myös.. Tai ehkä se kaikki oli vain yli-innokkaan äiti-ihmisen päässä. Yhtä kaikki, varmaa on se, että jos ei poika sitten osaisikaan oikeasti laulaan niin isäänsä olisi ainakin tullut, Jii kun laulaa mieluummin kuin hyvin (ja myöntää sen itsekin) ;)
On kiva nähdä, miten poika jää oikein kuuntelemaan uusia ääniä ja kokeilee kaikkea uutta itsekin. Meidän äänenavauksista se on aivan haltioissaan: välillä ihmiset mölisevät matalalta, välillä kirkuvat korkealta. Meidän kuoronjohtaja on oikein semmoinen kunnon syvä oopperabasso ja häntä Pikku-Ukko yleensä tillittää silmät selällään ja ihan hiljaa. Komea ääni se onkin, ja selvästi hyvin erilainen kuin mihin poika normielämässä pääsee törmäämään. Musiikkia tai ei, minusta on kiva ajatella, että poika tutustuu erilaisiin äänimaailmoihin ja uskaltaa toivottavasti jatkossakin ottaa äänen yhdeksi itseilmaisun välineeksi. Ääni kun taipuu moneksi, jo tuon ikäisellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti