Tässä viime aikoina on kyllä lievästi sanottuna mennyt hermo siihen, että meillä majailee kaksi aikuista, vauva ja koira reilun 50 neliön kaksiossa, jossa on surkean niukat säilytystilat. Tilanne ei häirinnyt yhtään niin paljon silloin, kun kävin vielä töissä ja tilannetta pääsi pakoon, mutta nyt tuntuu siltä, että kun vielä muutenkin ahtaaseen asuntoon tungettiin nuo Pikku-Ukon kamat, jotka ovat olennaisesti vallanneet koko olohuoneen lattiapinta-alan ja makuuhuoneestakin puolet. Jo ennestään ahtaassa eteisessä nököttää lastenvaunut ja turvakaukaloa yritän piilottaa milloin keittiön pöydän alle, milloin sohvalle ja joka paikassa se on vaan tiellä. Meidän saunasta tuli jo ennen lasta varasto, mutta nyt sinne on ehditty säilöä Pikku-Ukolta pieneksi jääneitä vaatekertoja neljä ja seuraavat koot makaavat laatikoissa odottamassa käyttäjäänsä.
Vaikka olen harrastanut aika rajulla kädellä tehtävääkin karsintaa jo monta vuotta, on tilanne silti vaan edelleen liian kaoottinen toimiakseen. Joka puolella on vaan liikaa tavaraa, ja tuntuu että tänne kertakaikkiaan tukehtuu. Ja pelkään, mitä käy siinä vaiheessa kun poika ottaa jalat alleen ja alkaa mobiilisti tutustua tarkemmin kotiinsa. Ihan sellaisessa turvallisessa baby proof-tilassa ei vielä asuta.
Kohta on pakko alkaa radikaalisti kajota huonekaluihin. Ostin ensimmäiseen kämppääni ihanat nahkasohvat, mutta kun molemmille ei ole tilaa enkä keksi enää sopivaa kaveriakaan, jolle toista lainata kunnes joskus toivottavasti löydämme sen kohtuuhintaisen neliön kunnon pihalla jostain. Mummilta saatu vanha Singer-pöytä taitaa myös joutua lähtemään, vaikka pahalta tuntuukin siitä luopua tunnearvon vuoksi. Tässä välissä ehkä olen jo tajunnut, että vaikka sellainen kai joku sisustustrendi olikin, ihan mun juttu se ei sitten kuitenkaan ollut. Ruokatilaa tällä hetkellä tukkiva piano on myös lahja isoisältä, mutta se on saanut luvan muuttaa mökille, joten ihan kokokonaan ei tarvitse siitä luopua. Samoin ruokapöydän ympärille ei mahdu kuin tuolit minulle ja Jiille, joten ne ja kaikki vauvakama jota ei enää tarvita, rontataan heti kun voidaan mökille tilapäissäilytykseen. Mutta noiden lisäksi vaan ärsyttää, sillä silmä hakee lisää poisheitettävää ja kauheasti muusta taas ei ole mahdollisuutta luopua. Jos olisi rahaa, makuuhuoneen huonot vaatekaapit voisi heittää mäkeen ja laittaa oikeasti toimivat järjestelmät tilalle, mutta kun sitä rahaa ei ole niin eteisessä nököttää kaksi isoa lipastoa, missä Jii ja minä säilytämme vaatteita.
Tajusin juuri, että makuuhuonekin on nykyisin niin täynnä kaikenlaista kamaa, että koira näkyy muuttanen pysyvästi sieltä pois keittiön pöydän alle, reppana. Mutta me ihmisetkin tukehdutaan tänne eriparisten tavaroiden joukkoon, joita on vain tungettu aina siihen mihin mahtuu ilman sen kummempaa estetiikkaa. Pitää siis vaan purra hammasta ja luopua siitä tavarasta lisää, koko ajan. Vaikka tuota vauvankamaa lappaa sisään pelottavaa tahtia (onneksi nyt vähän hidastunut...), niin silti pitäisi muistaa se yksi sisään, kaksi pois -sääntö. Taai edes yksi tavara sisään, yksi pois. Oikea ratkaisu olisi tietysti pykälää tilavampi kämppä, mutta kun ei vaan vielä voi. Joten kärvistellään nyt siihen asti ja opetellaan luopumaan, luopumaan, luopumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti