Helkkarin siivous. Helkkarin soseet. Helkkarin kämppä hoitamattomine vaaranpaikkoineen. Helkkarin talvipukeminen ja helkkarin koiranulkoilutus. Helkkarin unikoulut ja päiväunet ja tutit ja perhepedit ja ohjeistukset, joista jokainen neuvoo ihan eri tavalla, usein jopa päinvastoin. Helkkarin läheisvanhemmuuskiintymyssuoritusäitiys, josta ei tavallinen pulliainen ota selvää. Mistä minun pitäisi tietää, olenko nyt kyllin hyvä äiti lapselleni? Mikä on kyllin hyvää? Ja minä kun haluaisin vielä olla täydellinen!
Yritän saada kämppää siivottua niin, ettei lastensuojeluviranomainen saisi kuulla meidän murjusta ja lapsi (jahka oppii liikkumaan) ehtisi käydä nykimässä kaikkea suuhunsa tai niskaansa tai kaatua jotain vasten. Ja silti kaaos ympärillä ei tunnu yhtään hellittävän. Unohdan laittaa pihalle pipon, jossa on korvaläpät ja poika joutuu kestämään joko silmille valuvan tai korvat paljaiksi jättävän mallin. Unohdan, että poika syö tumppujaan jatkuvasti ja että puuvillaiset eivät enää sen jälkeen lämmitä. Väänsin kolmatta kertaa parsakaalisosetta juuri ennen sitä vauvakinoa, koska eka satsi unohtui jääpalamuoteissa pöydälle ja suli, toiset ostetut parsakaalit unohtuivat jo ennen valmistusta paahtimen taakse ja menivät ihan keltaisiksi. Nämä soseet laitoin parvekkeelle jäähtymään ennen pakkaseen laittamista ja sieltähän, suorasta auringonpaisteesta, ne löysin kuusi tuntia myöhemmin palatessani kotiin. Itku tuli, ja pienimuotoinen skitsokohtaus, jossa läväytin jääpalamuotit soseineen tiskialtaaseen sellaisella voimalla, että ruskeaksi kypsynyt sose vaan lenteli ympäri keittiötä. Itkin uudestaan. Koira puikki kipinkapin isännän jalkoihin vapisemaan, että mitäs se emäntä nyt, seonnut kokonaan.
Lapsi ei siedä lastenvaunuja tai makuuasentoa juuri muutenkaan - pitääkö se vain opettaa siihen, vaikka vähän huutaisikin? Anoppi kauhistelee, miten paljon annan pojan istua sylissä ja kun opetin sitä käsistä tukemalla/vetämällä nousemaan jaloilleen huojumaan. Poika nauroi, mutta taas minua itketti. Taas meni pieleen. Poika on jo pidempään nukkunut öitä vain maksimissaan kolmen tunnin pätkissä, useimmiten vielä lyhyemmissä. Toiset sanovat sen oppineen turhille "välipaloille", jotka pitäisi karsia - toiset taas kieltävät alle puolivuotiaan unikoulun. Poika rauhoittuu vain rinnalle ja kaikki muu nukahtaminen on työn ja tuskan takana. Kaikki kehottavat löytämään ratkaisuja, joita isä tai joku muukin hoitaja voi hyödyntää. Ja että kyllä pitää lapsen oppia rauhoittamaan itse itseään. Mutta kun tuo karjuu kahta kovemmin, jos yrittää tuttia. Ja vaikka silittäisi kuinka otsaa tai juttelisi matalalla äänellä, niin se jaksaa huutaa huutaa huutaa vaan. Toiset kirjat sanovat, että olemme etääntyneet luonnosta ja opetamme lapsemme passiivisiksi, kun väitämme opettavamme itsenäisiksi. Että opetamme vaan, ettei kannatakaan huutaa, kun ei kukaan aikuinen vastaa. Ettei sinun hädälläsi lapsi kuule olekaan väliä. Niin että yritä sitten se mielessä tunkea sitä tuttia kun ei kelpaisi kuin se rinta. Ja jos annat rintaa, niin taas kerran vaan ylläpidät ja vahvistat tilannetta, jossa poika ei opi muuten rauhoittumaan.
Kestovaipat tuijottavat siinä hoitotasolla syyttävästi, mutta yritän vedota siihen että pian pieneksi jäävät kolmosen vaipat pitää nyt ensin käyttää kun on ostettukin, että kokeillaan sitten. Kakka on parin kuukauden viherryksen jälkeen taas normaalia, joten siitä ei tarvitse ottaa pulttia, mutta aina tuota riisuessa bongaa jonkun ihopoimun, joka on edellisellä kerralla jäänyt putsaamatta ja punoittaa nyt niin hemmetisti. Leikkimatto on täynnä koiran karvoja ja aina ei jaksa putsata sitä, vaikka koira kävikin sen päällä makaamassa. Sekin tykkää pehmeistä leluista, kuononalusena, kunhan eivät liikaa vingu. Ja poika tuijottaa usein sylissä telkkaria, jos se on päällä. Sen nyt ainakin täytyy olla ihan kertakaikkisen väärin. Pitäisi keksiä uusia taitoja kehittäviä virikkeitä tai ainakin laulaa ja leikkiä, mutta aina ei jaksa ja vessaankin pitäisi päästä. Ja alkaa olla niin mukavuudenhaluinen äiti, että kiva olisi se aamupalakin jossain välissä syödä. Ja hakata tätä blogia muuten kuin keskellä yötä.
Niin monia kysymyksiä ja valintoja siitä, miten olla hyvä äiti tuolle. Ainakin kyllin hyvä, riittävän hyvä. Toiset sanovat, että lapsella kehittyy vasta nelikuisena kyky prosessoida kärsimäänsä pahaa, että itku näkyy aivoissa "tunteena" vasta sen jälkeen. Toiset taas julistavat juuri varhaislapsuuden merkitystä jatkokehitystä ajatellen ja varoittavat kaiken kaltoinkohtelun, turvattomuuden ja turhautumisen painuvan syvälle tiedostamattomaan, valmiina pulpahtamaan esiin myöhemmin jonakin traumana.
Niin monta asiaa, joita en tiedä. Ne varmaan näkee jälkikäteen sitten. Olen yrittänyt katsoa tuota silmiin ja tulkita, mitä se mistäkin tuumaa. Aina en vaan ihan ymmärrä tai tiedä mikä olisi oikein. Olisi niin helppo valita aina se, mikä itselleen on miellyttävintä. Kyllä minäkin mielelläni nukkuisin tuon kanssa jo koko yön tai heräisin vain yhdelle syötölle. Mutta mitä se sitten Pikku-Ukolle maksaisi, vai maksaisiko mitään? Olisiko sekin onnellisempi, jos se osaisi jo rauhoittaa itsensä ja jatkaa uniaan varmana siitä, että vaikka nyt olisi kiva syödä, niin aamulla kyllä tulee maitoa kunnolla. Vai viettäisikö se yö toisensa jälkeen masentuneena siitä, miten paljon paremmat unet tulisi kun välillä saisi äidin rinnalla syödä?
Kaveri koitti lohduttaa sanomalla että riittää, jos lapsen kanssa ottaa asian käsittelyyn aina kun sen havaitsee, mutta että ennakoimaan tai märehtimään ei kannata ruveta (anteeksi voi toki pyytää, jos liiaksi harmittamaan jää). Insinöörinä inhoan tuollaisia, ettei muka saisi ja voisi suunnitella etukäteen. Tehottomat prosessit! Että pitäisi riittää, jos on läsnä ja yrittää parhaansa, pah. Vaikka kai kaikkien näiden kysymysten keskellä ei sitä muutakaan voi kuin jatkaa juuri niillä eväillä ja vastauksilla, joita siinä hetkessä on. Kovin on vaan heikot ja hämmentyneet eväkset, mutta koitetaan parantaa.
Mutta niitä soseita en kyllä vähään aikaan tee yhtään, hemmetti. Ostetaan sitten sitä purkissa. Kyllä saa sekin olla ihan kyllin hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti