Olen tosi iloinen, että mentiin, mutta huhhuijaa - aika rankkaa kyllä oli, vaikka ihan tuommoinen viikonloppuristeily olikin kyseessä. Meillä oli juuri passelisti tavaraa ja vaunut mukana, autolle oli katsottu parkkipaikka jo etukäteen ja laivalle siirtyminen meni kivuttomasti. Kaveripariskunta lapsineen oli mukana, joten apukäsiä oli ja varaukset ruokapaikkoihinkin oli hoidettu etukäteen meidän puolesta. Hytti oli ihana ja ensimmäistä kertaa ikinä meillä oli ikkuna ihan ulos asti, Pikku-Ukko jaksoi tillittää sitä vaikka kuinka kauan, joten rahallinen lisäsatsaus hytin hintaan taisi ajaa asiansa.
Ja silti, rankkaa oli. Ekana iltana oltiin sovittu, että käydään syömässä pariskuntina niin, että toinen aina valvoo lapsia. Ja olikin ihanaa syödä kerrankin rauhassa ihan vain kahden. Ei siitä edes ole niin kauan, kun viimeksi Jiin kanssa ollaan oltu syömässä keskenämme, nelisen kuukautta vain, mutta tuntui kuin henkisesti oltaisiin nyt ihan eri planeetalla kuin silloin (niin kuin tavallaan ollaankin). Ruokakin oli yllättävän hyvää, ainakin verrattuna omiin laivasafkamuistikuviin. Tosin siitä on varmaan kymmenisen vuotta kun ylipäätään olen laivalla ollut, joten moni asia on tietty voinut muuttua.
Vatsat pullollaan otettiin vuorostaan vastaan meidän lapsenvahtivuoro ja vaikka etukäteen oltiin pelätty, että mitenhän selvitään kahdesta alle puolivuotiaasta niin kun lykättiin Pikku-Ukko Manducaan ja kavereiden pikkuneiti rattaisiinsa ja vedettiin laivaa ympäriämpäri niin molemmat pysyivät tyytyväisinä ja simahtivat vihdoin, niin että minä ja Jii ehdittiin lukea ja jutellakin.
Muut lähtivät vielä istumaan lasilliselle ja minäkin olisin halunnut, mutta kun väsy painoi ja tajusin, että Pikku-Ukko aloitti jo ne pitkät yöunensa, niin luovutin ja menin pojan kanssa hyttiin nukkumaan. Isäntä jaksoi kyllä vielä humpata pari tuntia ja törmäsi sattumalta vielä joihinkin opiskelukavereihinsa ja palasi puolenyön jälkeen vasta nukkumaan. Oli sentään älynnyt siirtyä vesilinjalle melkein kättelyssä, mikä olikin hyvä koska vaikka poika nukkui yllättävän hyvin vaununkopassa, niin kuudelta tuli herätys jonka jälkeen ei enää suostuttukaan nukkumaan ja hytin kokoisessa tilassa kukaan ei kyllä enää sen jälkeen pystynyt myöskään lepäämään.
Koska poika ei nukkunut aamupala-aikaankaan, jouduttiin ottamaan Pikku-Ukko kainaloon ja vuorotellen haettiin ruokaa, syötiin ja viihdytettiin poikaa, joka tosiaan oppi matkan aikana pomppimaan ja olisi pomppinut kaikki valveillaolon hetket. Kesken aamupalan Pikku-Ukko järjesti ihan valtaisan kakkaspektaakkelin (ja nauroi iloisesti päälle). Onneksi Jii oli syönyt kylliksi ja pystyi lähtemään lennosta takaisin hyttiin vaihtamaan poikaa kuiviin. Minä sain ihanan oman aamuhetken, kun ikkunasta paistoi aurinko, teepannussa oli vielä teetä ja vetelin hyvällä halulla viimeisiä meloninpalasia huiviin.
Laivan tultua satamaan lähdettiin Tukholmaan ja siitä alkoikin se matkan horrorein osa, kun poika heräsi nokosiltaan noin vartti satamasta lähdön jälkeen ja selvin huudoin kieltäytyi enää makaamasta rattaissa. Sen jälkeen pari tuntia selvittiin kantorepun avulla ja sitten ei enää käynytkään mikään, ei edes kavereiden matkarattaat, joista näki ulos paremmin. Vain sylissä kantaen poika pysyi rauhallisena, joten siinä sitä sitten Jiin kanssa roudattiin poikaa sylissä kuin kahdeksan kilon kahvakuulaa ja voi pojat miten oli kädet sen jälkeen väsyneet ja hermo kireällä. Oikeasti kävi mielessä, että tekisi mieli unohtaa koko lapsi vaan jonnekin, ihan sama minne. Vaikka syliinhän sitä lasta puristi entistä kovemmin samalla kun kirosi omia my way or the highway-geenejään, jotka selvästi eteenpäin ovat siirtyneet. Kun ei käy niin ei vaan käy, tuttu tunne.
Kuuden tunnin kaupungilla urakoinnin jälkeen laivan hytti tuntui kyllä taas maailman ihanimmalta paikalta ja siellä poikakin turvallisesti suostui taas nukahtamaan niihin rattaisiin sen verran, että päästiin kaikki yhdessä buffettiin. Ja täytyy kyllä sanoa, että laivan buffet tuo risteilyvieraista kaikki kamalimmat piirteet esiin. Kaikilla on joku ihme kiire ja kireys, kuka kiilaa, kuka yrittää napata toisen edestä viimeisen mozzarella-tomaattivartaan (vaikka niitä ihan just on tarjoilija tuomassa lisää) tai kasaa pöytään eteensä kahdeksan kaljatuoppia, ettei vaan pääse loppumaan kesken. Pohdittiin kavereiden kanssa sitä, että onko siinä lapsille minkäänlaista esimerkkiä, jota haluttaisiin näyttää siitä, miten ihmiset matkalla syövät. Saati sitten sitä, että itsekin siellä tuli vedettyä napa aivan ähkyyn asti kaikkea ja lautaset turvokselleen ruokaa. Poika vielä heräsi taas kesken kaiken ja puolet ajasta meni taasen siihen, että yritti syödä ja pitää toisella kädellä samaan aikaan kiinni sylissä pomppivasta Pikku-Ukosta. Aika kuluttavaa.
Mietittiin, että olisi ollut kiva mennä jonnekin vielä istumaan iltaa, mutta kukaan ei kertakaikkiaan jaksanut ja jo seiskan jälkeen siis painuttiin omiin hytteihin. Poika nukahti melkein heti ja ehdittiin taas hetki jutella Jiin kanssa matkasta ja maailmasta ja meidän elämästä. Se oli tosi hyvä hetki, kun siin katsottiin meidän nukkuvaa poikaa ja mietittiin, miten hyvin asiat meillä kuitenkin ovat. Ja että juuri näihin hetkiin kätkeytyy niitä onnen muruja, vaikka rankkaa olisikin.
Poika herätti toisen yön noin puolentoista tunnin välein, mutta simahti onneksi aina helposti syötyään. Kuudelta tuli taas totaaliherätys ja siinä sitten pojan kanssa koitin keksiä jotain hiljaista puuhaa, että edes Jii saisi vähän nukuttua. Minä pakkailin kamoja kasaan ja esittelin kaikkia meidän tavarita Pikku-Ukolle. Sitten olikin enää aamupalabuffet - onneksi ilman kakkaepisodeja tällä kertaa - ja väsyneen joukon marssi laivasta satamaan.
Oli tosi kiva reissu kaikesta huolimatta, mutta kyllä tämä matkustaminen on hyvin erilaista kuin ennen vauvaa. Vaikka yritetään olla pyörittämättä kaikkea Pikku-Ukon ympäri niin pakko on hyväksyä, että kun ei sitä yksinkään voi jättää ja meille ei se kaikkein sopeutuvin lapsi ole tullut, niin vähän eri tavalla pitää asioita miettiä kuin ennen. Harmitti kyllä ihan kympillä se, ettei se niissä rattaissa suostu valveilla juuri olemaan, koska se vaikeuttaa esimerkiksi tuollaisia kaupunkikierroksia aika tavalla. Katsoin vähän kateellisena vieressä, kun kavereiden muksu veti omassa kopassaan sikeitä melkein koko ajan. No, toisaalta kahden melskaavan lapsen kanssa se vasta olisikin viihdyttävää ollut matkustaa. Mutta parin vuoden päästähän tuo jo kävelee toivottavasti sen verran, että ne rattaat ovat joka tapauksessa turhat, joten lyhytaikainen kiusahan tuo on. En vaan etukäteen osannut varautua siihen, vaikka varmaan olisi pitänyt. Sitä pitäisi muistaa muutenkin, että ihan samojen tyyppien kanssa sitä lähtee lomalle kuin mitä kotonakin on, vaikka helposti sitä jotain ideaalireissuja mielessään maalailisikin. Ensi kerralla on realistisempi käsitys siitä, mitä meidän perheen matkailu on. Kyllä se tästä :)
 |
| Tammi lähellä satamaa. Ei enää kauheasti naurattanut, kun tässä vaiheessa poikaa oli kannettu se nelisen tuntia ympäri Tukholmaa... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti