Vähän rauhallisempaa vuotorintamalla, on jopa muutama ihan vuodoton päivä ollut, valitettavasti sen kavereina päiviä, jolloin tulee tuoretta vereslimaista vuotoa vessakäynnin yhteydessä. Virtsa- ja emätintestien tulokset olivat ihanan epäselviä - ei bakteeritulehdusta ainakaan, mutta virtsassa verta ja leukosyyttejä silti. Voi olla, että ihan vaan verivuodosta, jota näytepäivänä oli vaikka yritinkin pestä. Sukupuolitestien tuloksia yhä odotellaan, mutta olisin kyllä hämmästynyt, jos niissä tulisi jotain.
Pääsin silti neuvolaan juttelemaan oman tädin kanssa eilen ja kuunneltiin sydänäänet. Löytyivät, hyvät oli. Huojensi, koska parina yönä on taas supistanut niin, että herään. Ihan yksittäisiä kertoja kuitenkin. Muutenkin unen laatu on nyt yhtäkkiä romahtanut, saatan herätä ja vaan valvoa vaikkei olisi mitään erityistä mielessäkään. Taitaa olla alkuraskauden pahimmat väsymykset takana, kun joutuu taas unen kanssa tappelemaan. Ihan hyvä kuitenkin, että kaikesta huolesta huolimatta olen nukkunut edes tähän asti, viime raskaudesta huoli vei yöunetkin ja ne yösydäntunnit on kyllä tosi pitkiä ja ahdistavia, olen kiitollinen, ettei niitä ole samalla tavalla ollut.
Iloista on se, että kolmisen viikkoa tuntemani pienet vatsan liikehdinnät muuttuvat koko ajan selvemmiksi ja säännöllisemmiksi. Niistä saa jo aika kivasti turvaa ja sitä ensimmäistä, hapuilevaa yhteyden kokemistakin. Tietystikin kohtu on hiljainen aina, kun vessareissun tuloksena on verta ja huolta, eli niin paljon apua siitä ei vielä saa, ettäkö voisi kuitata huolet niiden avulla. Mutta on se ihanaa, tunnustella niitä pieniä muljahduksia ja miettiä, että kaikesta huolimatta se pieni sissi siellä kovasti kasvaa ja kehittyy.
Sitten viimeisen viikon aikana tullut ei-niin-kiva lisäoire on liitoskivut. Tuntuu kun vapun tiimoilla (ja ehkä sen reippaasta kävelystä johtuen) koko lantionalueen luusto olisi keksinyt lähteä omille teilleen. Istuinluiden väli on varmasti kasvanut ja nivusia vihloo kävellessä. Eilen oli jo aika tukalaa, tietysti samana päivänä Pikku-Ukon päiväkodin Äitienpäivän temppurata. Se oli kyllä tosi kiva muuten ja onneksi siellä oli penkkejä, joille istua lepuuttamaan... Mutta mitään tällaista mulla ei ollut edellisessä raskaudessa ja sen vuoksi yllätti, ai näin kipeitä ja näin aikaisin raskaudessa? Pieni googletus tosin kertoi, että monilla muillakin on juuri tässä kohdun villin kasvukauden aikana ollut näitä jo.
Tuntuukin, että viimeisen kahden viikon aikana vatsa on yhtäkkiä plopsahtanut näkyviin ja eilen töissä tuli ensimmäiset onnittelut mahasta. En oikein tilanteen vuoksi osaa ottaa niitä vielä vastaan, sanon että onnitella saa sitten lokakuussa jos edelleen on aihetta.
Ja sitten vielä loppuun osasto ällö: ummetus palasi vatsan kasvun myötä. Valitettavasti niin teki myös pukama, joka älysi sentään puolitoista vuotta pysyä aisoissa. Lisää hyviä syitä, miksi kammota vessakäyntejä. Vaikka sinällään ihan oma syy, mitäs jätin sen kuitulisän pois alkuraskaudesta, se vaan tuntui niin kovasti silloin turvottavan. No, nyt sitä syödään taas kiltisti aamuisin. Huokaus. Milloinkohan sitä oppisi, että kannattaa pitää itsestään jo ennaltaehkäisevästi...
Hei!
VastaaPoistaLueskelin juuri blogiasi ja tutultahan asiat kuulostavat. Minulla toinen raskaus oli hyvin vaikea myös. Istukka oli kohdunsuun reunalla ja 11+ viikolla tuli runsas sekä kivualias vuoto. Pääsin muutama päivä myöhemmin ultraan ja istukan reuna oli vuotanut sekä kohtuun oli jäänyt suurehko hematooma, joka sitten vuosi useita viikkoja. Viikolta 24+ alkoi supistelut, jos tein yhtään mitään ja siitä alkoi myös 3 kuukautta pitkä makuujakso osittain kotona ja suurelta osin sairaalassa. Oma neuvoni onkin, että hakeudu herkästi lääkäriin, jos alkaa supistella. Minulla siis supistukset olivat onnettomia, mutta avasivat koko ajan kohdunsuuta. Makasin lopulta viikolle 35+0 ja lapsi syntyi 36+0. Onnellinen loppu, vaikka olihan siinä matkalla usea kohta, jossa olisi voinut käydä huonosti. Lääkäreitä on hyvin monenlaisia ja osa ottaa asian enemmän tosissaan kuin toiset. Itselläni lääkäreiden mielipiteet vaihtelivat kohdunsuun tukiompeleista täyteen vuodelepoon ja yksi oli sitä mieltä, että puolimaratonille voi mennä, mutta kokonaista ei kannata (en pystynyt kävelemään muutamaa sataa metriä kivutta). Luota omiin tuntemuksiin siis!
Luotan itseeni kyllä, mutta en yhtään siihen, että ketään ennen viikkoa 22 kiinnostaa oikeasti jatkuuko raskaus vai ei. Ei ole ketään, jonka puoleen kääntyä, oikeasti, jos jotain kunnolla alkaa tapahtua. Toki järki päässä itsellä, maratoni (puolikaskin) kuulostaa käsittämättömältä idiotismilta... Kävelin tänään ehkä 5km yhteensä ja selkä huutaa hoosiannaa. Mutta yritän nyt vaan selvitä sen pari viikkoa omin neuvoin, että tilee 22 viikkoa täyteen ja saan sen raskaustodistuksrn ja sitten kyllä oikeasti aion vaatia hoitoa, jos oireet jatkuvat.
PoistaMinulla oli ihana terveydenhoitaja, joka laittoi minut suoraan tk:n gynelle, kun soitin vuodosta. Kun soitin vuodon hetkellä sairaalaan, niin vastaanotto oli juuri tuo "ei meitä kiinnosta ja meneehän niitä kesken ja jos et kuole kipuun tai vuotoon, niin ei tarvitse tulla". Onneksi sain kuitenkin tuon gynen kautta tukea asiaann, mutta onhan se myös surullista ja jopa pelottavaa, ettei oikeastaan mitään ole tehtävissä, jos lapsi päättää syntyä.
VastaaPoistaOlen edelleen sitä mieltä, että vaikka mitään ei sikiölle voisikaan tehdä, niin edes se, että leikitään hoitavansa sitä äitiä (=päästetään sinne ultraan vähän tiheämmin), katsotaan kohdunsuun tilanne (minulla esim. kokoajan napakasti kiinni ja pitkä) ja selvitetään mistä vuoto tulee (emättimen limakalvot, kohdunsuun ärtymys, istukka suoraan tai hematooman kautta). Kaikkea tuota kyllä sieltä halutessaan näkisi ja siinä hädän hetkellä jo sekin voisi lohduttaa että ainakaan vielä ei ole käynnistynyt. Ja äitiä ei myöskään jätettäisi yksin. Mutta tämä turhauma siis kohdistuu lähinnä Espoon/HUS:n käytäntöihin, tiedän että Suomessa on ihan paikkakunta/sairaala/kätilö/terveydenhoitajakohtaista, pääseekö näille käynneille vai ei. Juuri on tullut kuitenkin tosi paljon tutkimustietoa siitä, miten äidin yksinjättäminen ja mielenterveys raskauden aikana vaikuttaa sikiön ja sittemmin lapsen tulevaan kasvuun ja oloihin, joten siksi minusta noin tyly kohtelu on kyseenalaista. Kun käsittääkseni melko hyvä osa niistä vuotavistakin raskauksista silti jatkuu. Tuntuu siltä, että siinä todella unohtuu se, että äiti on ihminen eikä pelkkä kantoväline ja kasvatusalusta ;) No juu, mutta mulla on siis enää 1 viikko kärsittävänä ennen kuin pääsen äitipolin puolelle ja koska tämä saa luvan jäädä vihoviimeiseksi raskaudeksi, niin sen yhden viikon kyllä kestää. Onneksi tuo pikkuveli on aktiivista sorttia ja ilmoittelee kyllä säännölliseen tahtiin itsestään, niin ei ole enää niin epätietoinen olo itsellä.
Poista