Vaikka hoitoonmeno ihan selvästi hidasti Pikku-Ukon kehitystä vähäsen (enkä ihmettele, mulla ei riitä iltaisin enää kaistaa mihinkään, miksi pojalla olisi sitten yhtään paremmin...), on meillä puhutun ymmärtäminen nyt viime viikkoina ottanut valtaisia harppauksia eteenpäin. Koske nenään, laita pipo päähän, ota kengät pois (vielä ei saada takaisin jalkaan, käskystä tai ilman, mutta pois otto sujuu vähän liiankin kevyesti). Laita paikoilleen, haluatko syödä itse, oletko kylläinen, otatko vettä, otetaan Herra Hakkaraispastilli. Tuleeko kakka? Älä kiusaa koiraa, tule tänne, lähdetään ulos, haluatko keinua? Isä tulee, soitetaan mummille, äiti rakastaa Pikku-Ukkoa (tähän liittyy halaukset/pusut, joihin poika vastaa anteliaasti takaisin).
Ja yhtäkkiä meidän maailma on täynnä sellaista ymmärtämisen tapailua ja niitä hetkiä, jolloin sitä tyrmistyneenä tajuaa, että sitä on pöpöttänyt lapselle niin kuin ennenkin, ja että se pieni on tajunnut, mitä sanoit. Aika huikeaa. Sanoja. Ei vain toistettuja äänteitä vaan ihan kunnollista, kontekstuaalista, ymmärtämistä. Mä olen nyt vuorostani sanaton..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti