Blogihiljaisuutta ylläpiti aivan jäätäväksi yltynyt poskiontelontulehdus, joka kiskoi mehut irti meikäläisestä koko uudeksi vuodeksi. Rakettien pauketta kuunneltiin siis pojan kanssa ihan kuumeisena hirveässä Panadol-tokkurassa ja hoiputtiin takaisin petiin (jossa uni ei päänsäryn vuoksi tullut, mutta kumminkin). Lapsen kanssa sairastaminen on näemmä ihan kokonaan oma juttunsa, mutta siitä lisää vaikka ihan omassa postauksessa joskus.
Sen sijaan oli aikaa miettiä kulunutta vuotta ja suunnata katse toivorikkaasti tähän uuteen, jossa kaikki on paremmin. Mennyt vuosi oli niin suuria mullistuksia täynnä, ettei siinä ehtinyt kuin noteerata, että aha äitiysloma, jaaajaa katos nyt meillä on lapsi ja sitten oho, nyt ollaankin naimisissa. Sitten loppuvuosi menikin tajutessa, että ihan sama ihminen täällä edelleen kuitenkin on, olosuhteet vain ovat muuttuneet. Edelleen mulla ei ole mitään käryä, mitä haluaisin isona tehdä (ja silti etsin). Äitiys ehdottomasti on mun juttuni ja näytin siitä täysin rinnoin (pun intended) - mutta valitettavasti juuri ne piirteet, joiden toivoin sen myötä itsestäni katoavan (kärsimättömyys, armottomuus, laiskuus ja ylpeys) istuvat minussa sitkeästi kuin tatti, enkä useinmiten muistuta vähääkään sitä unelmieni ehtiväistä, aina lempeää runo- ja leikkitätiä. Päinvastoin, mitä väsyneemmäksi tulen, sen enemmän huomaan vikojeni oikein korostuvan ja kiukuttelen mielessäni, kun pitää ehtiä laittaa Pikku-Ukolle ateria, jonka se sitten kieltäytyy syömästä tai sylkee suustaan ulos. Missä on luova ongelmanratkaisu silloin?
Samoin suhteessa Jiihin olen käynyt jotenkin ahtaaksi. Mies on itsekin ollut koulun ja työttömyyden vuoksi stressistä soikeana ja sitten meillä kotona kaksi väsynyttä näkättää alvariinsa toisilleen, mikä ei edesauta yhtään mitään. Meillä taitaa olla kaiken jäkätyksen lisäksi aika paljon sanomatontakin, sen verran tiuhaan tulee riitoja ihan mikroskooppisista syistä. Sovittiin niistä, että hoidetaan Jiin loppuduunit ensin alta pois, katsotaan mikä meidän oikea tilanne on, annetaan kummallekin pari nukkumispäivää ja käydään sitten asian kimppuun kunnolla keskustellen. Helpottavaa on tietää, että kaikesta huolimatta rakkaus on siellä alla edelleen, onneksi, mutta se on vain tässä vauva-arjessa ja aikuisten ongelmien keskellä vähän peittynyt sinne kaiken alle.
Muutenkin uusi vuosi tarjoaa ratkottavia ongelmia. Ainakin osan aikaa Jii on siis työtön ja minä hoitovapaalla, joten rahaa ei nyt oikeasti ole. Vararahat menevät asuntoon, joka on Pikku-Ukon liikkumisen myötä todella käymässä hirvittävän pieneksi. Toisaalta tavaroiden osto on todella helppo pitää minimissä, ei tarvitse kuin kuvitella kaiken arkistointiongelmaa ja ostohalut kaikkoavat toooodella kauas. Tämän vuoden aikana pitää myös ratkoa se, menenkö takaisin töihin vai jäänkö kuitenkin poikaa hoitamaan ja olisi se uusi raskauskin kiva saada käyntiin. Mutta sitä viimeistä ei voi aikatauluttaa, sitä voi vain toivoa. Sen sijaan terveys tuntuu näin rapeassa 32 vuoden iässä olevan sellainen tekijä, jonka eteen pitäisi alkaa nähdä muutakin vaivaa kuin kantaa apteekista kotiin niitä iänikuisia vitamiineja, koskapa tälläkin hetkellä juilii selkä ja takareidet ovat aivan jäykkinä, vatsa ei toimi ja päänsärky on hormonitoiminnan startattua ollut taas vähän liian tuttu kaveri. Ja se paino on edelleen ihan liian korkea.
Ja silti tästä kaikesta huolimatta suhtaudun uuteen vuoteen ihan toiveikkaasti. Ongelmat on tehty ratkottavaksi. Ja ei, en osaa formuloida mitään hienoja, konkreettisia päätöksiä, vaikka niin halusin. Mutta tuntuu siltä, että kehityskohteet pysyvät kyllä tällä hetkellä ilman niitäkin kirkkaana muistissa, joten samapa tuo. Lupaan järjestää asiat niin, että nukun vähän enemmän. Eiköhän sillä pääse jo aika pitkälle. Ja lupaan yrittää ratkoa niitä muitakin asioita parhaani mukaan. Muistaa, että elämä on tässä ja nyt. Hyvä tästä vielä tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti