Joo-o, Pikku-Ukkohan nukkui kaksi yötä osittain ja yhden yön kokonaan meidän välissä sängyssä taas, kun tuntui siltä ettei kuume ja vatsavaivat meinanneet helpottaa ollenkaan ja minä olin jo niin huolissani, etten varmaan olisi nukkunut vaan koko ajan tarkistellut pojan sängyn luota että kuuluihan sieltä vielä se tuhina jos oltaisiin yritetty jatkaa vain omassa sängyssä. Siispä poika pääsi takaisin sänkyyn ja nukahti jonkinlaiseen rinnallenukutuksen ja silittelyn sekamelskaan. Yöimetykset otettiin myös mukaan siksi, että poika oli haluton syömään yhtään mitään kiinteitä ja eli siis koko taudin pelkällä vedellä ja rintamaidolla.
Olisi varmaan pitänyt arvata, että ensimmäinen yö omassa sängyssä ei ehkä menisi ihan niin kivuttomasti, mutta en kyllä ollut varautunut siihen 40 minuutin huutoshowhun mikä seurasi. Mietin jo, että pitäisi lopettaa ja ottaa vaan taas sänkyyn, mutta siihen mennessä lapsikin oli huutanut jo niin pitkään, että kaikki sekin olisi mennyt ihan hukkaan. Ja nukahtihan poika lopulta, mutta vähän kyllä sydämestä otti se nukutus. Huomasi, että poika väliin jopa haki ihan hyvin sitä unta, mutta kun päivällä oltiin nukuttu päikkäreitä melkein viisi tuntia, niin ei varmaan ihan heti tullut uni silmään ja siitä seurasi sellainen turhautuminen, että huhhuijaa.
Eniten syvältä näissä tilanteissa on se, kun ei tiedä, tekeekö nyt lapselleen oikein vai väärin. Yksi kaveri juuri hurskasteli mulle ihan pokkana, että hän ainakin unikouluttaa lapsensa vasta kun sille voi selittää, miksi ollaan tätä tekemässä. No hyvä heille. Mutta minä en edelleenkään jaksa, jos poika on vieressä, pyörii ja hamuaa unissaan koko ajan sitä rintaa - yleensä juuri silloin kun olisin pitkän odottelun jälkeen vihdoin itse ollut valmis nukahtamaan. Siispä meillä treenataan tätä jo nyt, siinä toivossa että äidistäkin on vielä jotain jäljellä kun poika alkaa ymmärtää kunnolla puhetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti