Väsynyt äiti täällä hei! Poika keksi (juuri niin kuin kaikissa lippulappusissa kyllä luvataankin) saada sen tiheän imun kauden, jota nyt kohta viikon päivät on eletty. Meinaa sitä, että yölläkään ei nukuta pitkään ja päivällä roikutaan rinnassa kiinni lähes jatkuvalla syötöllä. No, pari päivää sitten tilanne alkoi helpottaa eikä enää täydy imeä ihan niin tiuhaan. Vaan mitä keksii meidän pieni? No tietysti alkaa nukkua päiväsaikaan noita pidempiä unosia, jee!
Ja sitähän ei saa hereille iskuporakoneellakaan, kun unenpäästä on kunnolla saatu kiinni. Jos työntää rintaa suuhun, niin joku refleksi saa kyllä imemään, mutta silmät ei värähdäkään auki ja unet vaan jatkuu. Vaan sitten yöllä onkin hyvää aikaa seurustella ja ollaan niin pirun kiukkuisia, jos joku mäntti laittaa esimerkiksi valot pois tai yrittää vaikka sulkea omat silmät hetkeksi. Ei, herra vaatii arvolleen soveltuvaa viihdykettä koko rahan edestä. Ja jos yrittää ylisyöttää niin kyllä tuon maitokoomaan saa, joka on muuten kiva, paitsi että juuri kun saa oman pään tyynyyn imetyksen jälkeen alkaa vierestä kuulua vienoa ääntelyä, joka paisuu aika vikkelään helkkarinmoiseksi huutokonsertiksi jos yrittää olla reagoimatta tai vaan tunkea tuttia kitaan.
Meillä siis valvotaan yöt ja äiti alkaa olla aivopuolesta jo aika sekaisin. Tänään onnistuin mälläämään autonkulmaa parkkipaikan betoniporsaaseen, jonka olemassaoloa en kertakaikkiaan noteerannut, ennen kuin kuului komea kriiks. Onneksi sentään en töhminyt muiden autojen saati jalankulkijoiden suhteen, ja omakin auto kärsi vaurioita vain puskurin muoviosiin. Ehkä pitää harkita milloin uskaltaa seuraavan kerran auton rattiin. Joskus sitten, kun olen saanut yhtäjaksoisesti ainakin viisi tuntia unta. Ehkä ensi vuoden puolella sitten?
Unettomuuden oireet alkavat tulla tutuksi nyt kun synnytyksen jälkeiset hormonipöhnät alkavat vihdoin tasoittua. Toissapäivänä kun Jii lähti töihin en tajunnut sanaakaan mitä mulle sanottiin, koko aivokapasiteetti meni siihen että sain pojan pidettyä tukevasti rinnalla ja itseni niin etten kipannut sängynlaidalta. Muistiin ei ole enää luottaminen; lyhytkestoinen muisti on ihan soseena eikä haut pitkäaikaisestakaan enää kovin luotettavasti toimi. Jos joku yrittää sanoa mulle jotain päivämääriin tai muuten aikaan liittyviä asioita, ei kaista riitä hahmottamaan, pitää nähdä kalenterista, että tajuaisin. Kuljen kotona yksi pojan sukka kädessä kun en muista mitä olin sille tekemässä. Ja silloin kun Jii on työvuorossa, muistan syödä ehkä ilta kasin hujakoilla. Tai juoda, mikä näillä helteillä taitaa olla vielä pahempi ongelma.
Toivottavasti tämä korjaantuu pian ja poika palaa normirytmiin. Muuten alkaa pelottaa seuraukset. Nyt mennään kokeilemaan, miten tänä yönä käy. Äiti lupasi kyllä mulle, että asiat on nyt toisin. Minä uskon vasta kun itse koen ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti