Ei vieläkään mitään merkkiä siitä, että Hän haluaisi saapua ulkomaailmaan. Ei supistuksia ja kääntyminenkin on taas parin aktiivisemman päivän jälkeen rauhoittunut. Potkuja satelee yhä, varsinkin kello yhdeltätoista illalla... Mutta neuvolassa oli kerrankin kivaa, jopa vaa'alla. Jos en olisi valehdellut painonnousua 400 g edellisellä käynnillä siihen äitiyskorttiin (tuohan pyöristyy toki alaspäin..?), niin nyt oltaisiin vihdoin saatu 0g lisäys painoon. Ensi kertaa pehmustaakseni lykkäsin nyt todelliset luvut kuitenkin korttiin ja vaikken neuvolantädille voinutkaan paljastaa edelliskerran väärintekoja, niin sisäisesti juhlin. Kyllä mä nyt yritinkin liikkua enemmän, tosin en ehkä syömäpuolella vieläkään hillinnyt kuten olisi pitänyt... No, tänään taas uimaan, jahka on koira ensin viety aamulenkille - mies kun lähti katsomaan Hornetteja Pirkkalaan, hyvää työpäivää hänelle.
Neuvolassa oli muutenkin kaikki ihan ok, piti jopa vähän yrittää tehdä tikusta asiaa, etten olisi heti sydänäänien kuuntelun jälkeen juossut huoneesta veks. Verenpaineet normaalit, pissassa edelleen sama haalea + kuin aina ennenkin, paino vihdoin paikallaan (josko ensi kerralla vaikka vähän miinustakin..?). Ainoa tyhmä oli hemoglobiini, joka oli laskenut taas 107. Tiedostan kyllä, että nuo mittarit ovat epätarkkoja ja että sormenpäästä usein saa muutenkin vääriä lukuja, mutta kun ne luvut tuppaavat olemaan vielä korkeampia kuin pitäisi verrattuna muun kropan lukuihin niin lähestyvä synnytys edelleen jännittää sen verenhukan osalta. Täytyy siis jatkaa sitä raudan popsimista (ja käydä apteekista ostamassa taas lisää rautaa) ja koittaa rauhoittaa illat niin, ettei juo maitoa eikä limpparia kun sekä kalsium että sokeri estävät raudan imeytymistä.
Eilen oli myöskin heti perään tutustuminen Jorvin synnäripuoleen. Lähdettiin liian myöhään kotoa, mistä äksyilin matkalla - huomasin, että jännitti se käynti kuitenkin. Olenkin ollut vähän liian zen tämän synnytyksen suhteen viime aikoina, ilmeisesti kyseessä onkin ollut puhdas denial-vaihe. Eli heti kun alkaa ajatella asiaa, niin johan jännittää. Lisäksi tuli sellainen epämiellyttävä olo, että täällä haisee sairaalalle. Ja että yök, minkä väriset pinkit seinät niissä saleissa on (yritin katsoa seiniä kun ahdisti ne erilaiset instrumentit ja mittarit siellä). Se mikä oikeasti oli tärkeää eli että sinne oli helppo tulla ja kaikki kätilöt vaikuttivat mukavilta ja täyspäisiltä sekä käytävällä kulkiessaan huumorintajuiselta ja nauravaiselta sakilta, jäi jotenkin sinne mielen taakse sen kliinisen sairaalaympäristön jänskätyksen alle. Mutta ajattelen tämän nyt niin, että olen sitten kuitenkin valmiimpi menemään sinne, kun tiedän etukäteen että hajuista ja väreistä ja yleisestä ei-kodikkuudesta varmaan otan synnytyksessäkin pienet pultit. Moni kaveri on kylläkin koittanut lohduttaa, ettei niitä siinä vaiheessa enää samalla tavalla huomaa, mutta itseni tuntien nuo ovat kyllä juurikin niitä tekijöitä, jotka vievät multa itsevarmuutta ja mukavuutta olosta. Ehkä siis yritän pysyä originaalisuunnitelmassa ja pysyä kotona mahdollisimman pitkään synnytyksen alettua.
Jos mahdollista, niin etukäteen ahdistavampi ajatus kuin sinne itse synnärille meno on sinne synnyttäneiden osastolle siirto. Yhtä ystävää kävin katsomassa siellä perhehuoneessa ja sehän oli ihan kiva se. Mutta niissä useamman odottavan äidin huoneissa tuntuu kyllä etukäteen ajateltuna tosi vaikealta saada mitään lepoa. Ja ne sängytkin oli niin kapeat, että miten ihmeessä sitä pitäisi sitten saada nukuttua samassa punkassa sen lapsen kanssa ìlman, että se putoaa tai jää mun synnytyksestä turran kroppani alle? Olihan siellä niitä läpinäkyviä vauvankuljetusvehkeitä, joihin kaiketi sitä lasta voi sitten paikoittaa, mutta entä jos en osaa edes nostaa sitä lasta siihen? Siinä sitten möllötetään kroppa jäykkänä just siinä asennossa kuin hoitaja on sen syliin antanut, kuten kävi toissapäivänä kun mentiin katsomaan kaverin vastasyntynyttä.
Ehkä ihan hyvä, että tässä on kuitenkin aikaa prosessoida synnytystäkin vielä hetki. Koko yön näin synnytyksen starttaus-unia, että jotain aivoissa hurisi kyllä päällä nukkuessakin. On tylsää kohdata ne omat rajoitukset ja tajuta, että jo se on iso asia, että joutuu olemaan vieraassa ympäristössä poissa tutuista kuvioista. Sitä en voi (ainakaan tällä aikataululla) muuttaa itsessäni, mutta sen tiedostaminen auttaa jo vähän. Kaikesta angstaamisesta huolimatta siis ehdottomasti hyvä, että käytiin tutustumassa ja voin valmistautua myös muuhun kuin siihen "pelkkään" synnytykseen. Mutta kyllä se tästä. Menen hakemaan toiselta kaverilta lainaan TENS-laitetta tänään ja ihastelemaan heidän viikonvanhaa poikaansa. Kaikkien näiden vastasyntyneiden ympärillä on pakko myöntää, että kyllähän se lopputuotos tuntuu olevan kovasti kaiken vaivan ja epämukavuuden arvoista, vaikkei vielä osaa omalle kohdalle konkreettisesti ajatellakaan. Nyt on enää viikko laskettuun, eli korkeintaan kolmen viikon päästä meillekin se H-hetki (vai pitäiskö sitä joksikin alfa-hetkeksi kutsua, siitähän vasta kaikki alkaa?) koittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti