Tänään siis 38+0. Sais jo poika tulla, minun mielestäni. Nyt parin viikon siissään näitä uutisia onkin saatu tai ainakin odotettu kolmin kappalein - yhdestä kaverista en vielä mitään ole kuulutkaan joten häntä jännäämme yhä, mutta paras kaveri synnytti kakkosen eilen yöllä 03, kahden ja puolen päivän supistelujen jälkeen. En hennonut rupeaman jälkeen vielä hätistellä lisäkuulumisia irti, soitellaan huomenissa sitten lisää infoa siitä, miten synnytys lopulta meni ja miltä tuntui. Ensimmäinen kun syntyi sektiolla ja nyt oli toiveissa perinteisempi alatiesynnytys, mutta katsotaan mikä oli lopputulos. Kummipoika sai pikkuveljen - siinäkin olin ihan varma, että saavat tytön ja poika sieltäkin sitten tuli :) Osoittaa vaan, miten meikäläisen vaistot menevät kyllä näissä aina ihan mönkään, kun olen lähes kaikille kavereille povannut väärää sukupuolta ja omasta varmuudesta huolimatta ainakin kätilön mukaan on aika selvää, että täällä minunkin mahassani keikkuu pieni poika.
Poika, joka ei vieläkään ole lopettanut sitä rundaamista. Näin ihan kummallisia unia viime yönä - yksi työkaveri oli vampyyri ja Joku Jossain oli päättänyt, että minustakin tulee. No, työkaveri sitten ystävällisesti avusti tapahtumassa ja minäkin olin, että joo - mitä nopeammin päästään muutoksessa eteenpäin, sen parempi. Purema tuntui ikävältä unessakin ja kauhuissani tajusin sen jälkeen, että nyt kun musta tulee vampyyri niin mähän kuolen ja ei tää lapsi voi sitten enää mun vatsassa selvitä. Loppu-uni menikin sitten valtavassa paniikissa, että miten mun lapseni käy - se tunne kantoi vielä yli heräämisenkin ja aika huolella kuulostelin, että tuntuiko elonmerkkejä. Kesti aika pitkään tajuta, että lapsi oli taas onnistunut (toivottavasti vain) akselinsa ympäri pyörähtämään ja potkuja tuntuikin tällä kertaa taas vasemmalla puolella. En ymmärrä, kun minusta vatsa on jo ihan pinkeä, että miten se vielä mahtuu, mutta näemmä ihan sujuvasti siellä voidaan ainakin tuota liikettä harrastaa ilman, että siitä seurauksena on muuta kuin äidin oudot unet.
Unista huolimatta neuvolassa taas kerran kaikki mitattiin ookooksi, virtsassa nyt oli proteiineissä sama yksi plussa kuin koko raskauden, hemoglobiini oli vähän noussut viime viikosta (108-> 114) kun sitkeästi olen muistanut taas rautaa popsia ja ylläripylläri, paino oli taas noussut kilolla. Nyt sitten ollaan +17 kg tuntumassa (tai on mahdollista, että ehkä himppusen valehtelin siihen varhaisultran painoon, jolloin ehkä puhutaan +15kg lisäyksestä kokonaisuudessa). Siltikin se on paljon, eikä nyt oikein voi enää tuota viime viikon kilon lisäystä selittää millään flunssilla tai muilla. Liikaa karkkia ja Cocista, kaava taitaa olla aika yksinkertainen... Tällä viikolla vielä luulin, että olisin saanut koiranulkoilutuksella ja kahdella uimareissulla vähän otettua takaisinkin. Ensi viikolla vaaka ei saa näyttää enää lisäkiloja, mä en enää voi elää mun kaksoisleuan kanssa kohta. Muuten oli kiva neuvola, Jiikin tuli mukaan kuuntelemaan sydänääniä, jotka ihan tasaisena sieltä löytyikin. Tosin yön melskaamisen jälkeen poika pysyi sitkeästi unitilassa koko mittauksen, ensimmäinen kerta sekin.
En muuten kohta yhtään ihmettele, miksi raskautta kutsutaan myös odotusajaksi... Koska aika moiselta odottamiselta tämä tuntuu, ainakin tämä aika ennen synnytystä. Tavallaan on tosi outoa miettiä, että hetkinen - maksimissaan 28 päivää enää (tai joskushan käynnistelyjä tehdään vasta 42+1 tai 42+2, mutta lähestyvä Juhannus varmaan pitää julkisen terveydenhuollon aika tarkasti pitäytymään meillä tuossa 42+0 -aikataulussa. Samaan aikaan se tuntuu ikuisuudelta (vaikka voi pojat, tekemistähän kyllä vielä olisi, TO DO-lista etenee yksi juttu päivässä) ja sitten toisaalta mietin nytkin neuvolakäynnillä, että oho, taas meni viikko - miten tää aika vaan humpsahtaa ohi? Nyt on vielä ollut niin kesäinen sää, että tuntuu että päivä kuluu ihan vaan uudesta partsin sohvasta nauttienkin ja jos sitten muistaa tehdä ruokaa ja ulkoiluttaa koirankin siinä välissä, niin päivä onkin jo aika kivasti pulkassa. Tänään tosin oon ilmeisesti saanut pienen aurinkomyrkytyksen, koska menin jo puol ysiltä nukkumaan ja heräsin ihan nestehukkaisena puoli kahdeltatoista, kun Jii tuli nukkumaan. Nyt ei enää tietystikään nukuta, mutta ehtiihän tässä nyt sitten bloggaamaan ja kastelemaan kukkia. En tiedä mitä plussapisteistä voisin Jiille antaa, koska sängystä noustessa ajattelin että laitan tiskit koneeseen. Ihana mies olikin jo laittanut ne mun puolestani! Ihana, ihana, ihana, ihana Jii!
Ehdin varmaan kirjoittaa kunnollisemmankin sepustuksen synnytykseen liittyvistä ajatuksista vielä tässä ennen itse H-hetkeä, mutta tietysti kaverien lähipäivien kokemukset aika paljonkin värittää tätä omaa suhtautumista koko hommaan. Tiedostan kyllä, että jokaisen synnytys on omanlainen ja että se, että toisten kohdunsuu aukeaa tosi hitaasti tai jotenkin ei etene enää tietyn vaiheen yli, ei tarkoita että minullekin käy niin. Kävimme Jiin kanssa synnytysvalmennuksessa tutustumassa hypnosynnytykseen (suosittelen!) kahtena viikonloppuna ja vaikka oma toive edelleen olisi mahdollisimman luonnollinen synnytys, on mieleen alkanut nyt ihan loppuvaiheessa tulla huolia esim. lapsen voinnin suhteen, jonka vuoksi olen kyllä ihan kiitollinen siitä, että saan sairaalassa synnyttää ja että lapsen vointia on mahdollista tarkasti homman aikana seurata ja tarvittaessa siihen myös puuttua. Itse synnytykseen koitan suhtautua mahdollisimman avoimin mielin, otetaan se mitä eteen tulee sellaisena kuin se tulee, mutta yritän silti treenata tässä samalla erilaisia rentoutumistekniikoita ja muistutella itselleni, että supistuksilla ja sillä kivulla on joku funktio ja että pyrkisin pitämään itseni mahdollisimman rentona hommassa ja antaa kehon tehdä tehtävänsä. Silleen jännää, että tosiaan maksimissaan enää se 28 päivää ja sitten kokemus on plakkarissa tai ainakin käynnissä :)
Odotus siis jatkuu ja ihan ok-voinnilla jopa, paitsi selän suhteen, joka taas ärtyi tiistaina oikein kunnolla - kääntymiset sängyssä piti suorittaa konttausasennon kautta kun ei selän kautta vaan pystynyt. Päivä kerrallaan tässä kai kaikkien pitää eteenpäin mennä, joten sitäpä opettelemme täällä mekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti