Hormonihirviö

Olen minäkin ollut aika rasittava tässä raskauden aikana, mutta otsikossa viittaan kyllä meidän toiseen hormonihirviöön, jonka tittelin vie kirkkaasti tällä hetkellä taloudessa meidän koira.

Tyttöhän on collieiden tapaan ehkä maailman vaivattomin koira arjessa. Kiltti, välillä vähän ylivireeseen ja hermostukseen taipuvainen, mutta ehkä maailman kultaisin ja miellyttämishaluisin otus planeetalla. Ei tykkää rapsutteluista kovinkaan paljon, mutta tykkää olla perheen lähellä ja katsoa, että hommat ns. hoituu. Pirteä ja yleisesti elämäniloinen koira, vähän virastobyrokraati tosin, ei siis mikään luovin tai huumorintajuisinkaan tapaus. Maanantaina alkoi sitten juoksut, vihdoin. Jo niitä oltiin kaksi kuukautta odotettukin, seurattu ensin kun lenkillä tehtyjen pissojen määrä tuplaantuu, triplaantuu ja lopulta kasvaa siihen määrään, että lähes joka risteykseen pitäisi saada lorotella. Ja vatsa menee sekaisin ja kevään edetessä myös reppanan kuuppa kajahtaa. Ei se oikein itsekään taida aina tietää, miksi se käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Lenkillä menisi tuntikausia ihan vaan maan ja ilman ja vastaantulijoiden nuuhkimiseen, mikä tietysti tavallaan sopii mulle kun en nopeasti jaksais enää taapertaakaan ja huilitaukohan käy aina ;) Mutta jotenkin toisen puolesta käy sääliksi, sillä aika koville tuntuu juoksut ottavan ja taitaa tyttö olla vähän kipeäkin - lenkillä sitä piti pari viikkoa ihan melkein raahata hihnanmitta perässä, kotona oleminen on yhtä suurta huokailua ja masentunutta makaamista sekä yhtäkkiä ihan jäätävää läheisyydenkipeyttä, koko ajan pitäisi päästä viereen ja ne yleensä inhotut rapsutuksetkin käyvät nyt paremmin kuin hyvin. Siinä se makoilee keskellä meidän punkkaakin, vaikka olin luvannut itselleni, että nyt vauvan tullessa se ajetaan sieltä veks. Mutta nyt ei henno mitenkään heittää sitä poiskaan kun toinen on pöksyineen niin maansa myynyt.

Se inhoaa syvästi noita housuja, mutta toisin kuin kahtena edellisenä kertana (nämä on siis vasta neidin elämän kolmannet), se ei sentään ole koko ajan repimässä niitä pois. Mutta collien ruumiinrakenteeseen kun kuuluu tuo luiska pehva, niin ei sillä siltikään nuo pysy kuin jonkun hassun tunnin kyydissä - eikä sitäkään vähää, jos se yhtään erehtyy esim. heiluttamaan häntäänsä tai tiskaamaan alaosastoa (jota tehdään nyt huolella... Pusuja, anyone?). Kolmet lakanapyykit ehdin pestä ennen kuin tajuttiin, että silloin kuin ollaan pois, ei makkarin koiraporttia voi jättää auki, kun todennäköisyys sille että koira löytyy poissaolon aikana ilman pöksyjä sängystä on noin 110%...

Shh... Peto nukkuu. Ja kerrankin pöksyt jalassa...

Vaikka koiraa käy sääliksi kaiken tuon hormonimyrskyn keskellä, on samalla musta jotenkin lohdullista (itselle siis) nähdä, että ei se ole helppo elää niiden hormonien kanssa koirankaan. Jos mustakin tuntuu yleensä menkkojen aikaan, että maailma on ihan ahteroosista ja kukaan ei rakasta ja tulevaisuudessa ei ole toivoa eikä jaksais kertakaikkiaan yhtään mitään tehdä, niin ei se ole vain mun pääni viritelmää. Ihan samat reaktiot näen koirassakin. Ja mikä parasta, myös mies näkee ;) Parasta valistusta hormonien ihanaan maailmaan, sanon minä. Ei tarvitse yrittää selittää mitään - sen kun hyrisee, kun mieskin äityy päivittelemään, miten kurjan oloinen koira onkaan ja miten juoksut muuttaa sen käytöstä.

Ehkä selvitään koiran juoksuista ennen kuin lapsi keksii tulla ulos, mutta jännä tietysti tällä ajoituksella erityisesti nähdä, miten koira reagoi nyt lapseen. Toivoisin sellaista paimenkoiran omistautuvaa, lempeää lapsen vahtimista (sen ylivireän kauheemikäihmetoionviekääsepois -reaktion sijaan...). No, toisaalta koira on ihan selvästi huomannut, että olen raskaana, joten ehkei se lapsen tulo ole sille niin suuri shokki kuin muutoin voisi ajatella. En muista kirjoitinko jo jossain, että sehän tajusi mun raskauden jo paria viikkoa ennen kuin minä ja Jii, koska mulla tuli vielä ne valemenkat tai mitkä ikinä olikaan - ja vaihtoi samalla minun koirastani sujuvasti Jiin koiraksi - isäntä on nyt parhautta siinä missä joskus aurinko ja kuu olin minä. Ihmettelin ja olin alkuun tosi loukkaantunutkin, reaktio nimittäin oli ihan selvä - Jiin kanssa sopi pötköttää sängyllä kylki kyljessä, mutta jos minä yritin tunkea siihen, niin se lähti mielenosoituksellisesti koko huoneesta. Ja treeneissä ei yhtäkkiä mikään toiminutkaan. No, verenvuotojen myötä treenit olivat pari kuukautta kokonaan jäissä ja sen jälkeen ollaan varovaisesti aloitettu uuden suhteen luominen, mutta sitä se todella on ollut - koira ei enää yhtään samalla tavalla suostu olemaan kuin mun ajatus niinkuin ennen ja se näkyy kyllä siinä että käytännössä kaikki piti aloittaa keväällä puolentoista vuoden treenauksesta huolimatta vähän niin kuin alusta.. Tässä on siis saanut ihan kunnolla seurata hormonien vaikutusta elämään, puolin ja toisin. On ne hormonit jänniä, kertakaikkiaan. Ja me elolliset kappaleet täällä paljon monimutkaisempia, kuin ensi silmäyksellä voisi luulla..