Rakenneultrakuulumisia

Tänään siis 21+1. Jos pikkutyyppi käyttäytyy kuten isoveljensä ja alun hankaluuksien jälkeen kieltäytyy tulemasta ilman käynnistystä ulos, oltaisiin nyt niinkuin laskennallisesti ihan varmasti sitten siinä puolivälissä. Tuntuu aika pitkältä ajalta tästä loppuun, mutta onhan nyt pian kesä ja sitten on lomat ja sitten ihan pikkuisen perehdytystä ja sitten (jos kaikki edelleen sujuu hyvin) alkaa se "loma". Olen miettinyt, että jaksanko ihan tosi olla varhennetulla äitiyslomalla jo elokuun puolivälistä, jäähän siihen kyllä se 2kk sitten peukaloidenpyörittelyä, kun ei päiväkotipaikastakaan uskalla nyt vielä luopua ennen kuin näkee, miten kunto tästä kehittyy.

Mutta viime torstaina siis oli se kauan odotettu rakenneultra. Onnistuivat jotenkin olemaan jo klo 9 myöhässä lähes 40 minuuttia, toivon vain ettei viivästys johtunut siitä, että joku olisi saanut huonoja uutisia ennen sitä :/

Käytiin läpi kätilön kanssa vähän raskautta tähän asti ja pari kertaa kätilö kysyikin, että olinko sitten käynyt kaikkien vuotojeni kanssa päivystyksessä. Joku henkinen korvaus tuli, kun sain sanoa, että olisin kyllä käynyt, jos olisi päästetty. Ja siitä, että kätilö kovasti pahoitteli tilannetta ja sitä, että olin jäänyt niin yksin. Näin ilmeestä, että hänkin kyllä ihmetteli, etteikö nyt jossain kohti olisi huolestunutta äitiä voitu päästää ultraan. Lohdutti.

Itse ultraus meni sujuvasti, käytiin läpi pikkutyypin rakenteet ja painoarvio ultraushetkellä oli 379g. Kaikki oli muutenkin rakenteiden osalta kunnossa, osat olivat siellä missä pitikin, huuli oli ehjä, kasvua juuri siellä ja siten kun pitikin - mikä helpotus! Ja varmistusta sille, että toinen poika siellä on tosiaan tulossa saatiin myös. Ei meillä ollutkaan nimi valmiina kuin pojalle, joten silleen tästä on helppo jatkaa, mutta on mulla vähän haikea olo siitä, etten saa kokea millaista olisi ollut olla tyttölapsenkin äiti. Tiedä sitten onko sillä varsinaisesti edes väliä, kaipa sitä vain prosessoi vaan sitä, että tämä raskaus jää viimeiseksi.

Mutta sitten siihen (heti lapsen yleisen terveyden jälkeen) polttavimpaan kysymykseen. Ja kappas - ihmeiden aika todella ei muutenkaan ole ohi: istukka oli nyt noussut hienosti ylöspäin, kätilö näytti vielä minullekin aloittaen ultraamalla ihan häpyluun tuntumasta ja toden totta - ensimmäisenä tuli pikkutyypin pää ja sitten vasta istukkarakenteet, se on siis ihan kunnolla noussut eli ei enää lainkaan etinen tai edes reunaistukka!

Se, mitä en oikein vieläkään ymmärrä, on se että istukka on tässä 5-6 viikon ultravälissä vaihtanut jotenkin etupuolelta taakse. Olen tietysti tosi iloinen siitä, että se on nyt paremmassa turvassa siellä takana, mutta minkään kasvulogiikan mukaan en ymmärrä miten se on voinut kasvaa sivusuunnassa eri paikkaan. Ja silti olen itse np-ultrassa nähnyt sen siinä edessä ja nyt taas takana. Mystistä. Olisiko sitten tehnyt kasvua kohdun pohjan kautta suurimman kasvun aikana. Mutta ilmoitsen silti siitä, että sen osalta lisäriski on poistunut ja voidaan jatkaa tämän raskauden osalta jo toiveikkaissa tunnelmissa. Kaikki todennäköisyydethän ovat nyt jo sen puolella, että tämäkin vuototarina päättyy iloiseen lopputulokseen (joskus sitten syys-lokakuu -akselilla kuitenkin mieluiten vasta).

Ultraus paljasti myös yhden melko ikävän raskausoireen ei-niin-ikävän syyn: olen tässä nyt pari viikkoa ajatellut, että onpa yhtäkkiä lantionpohjalihakset menneet huonoon kuntoon, kun virtsarakkoon koskee ja välillä joutuu ihan kunnolla pidättämään, ettei tulisi vahinkoa. Pikkutyypin pää oli ainakin nyt ultratessa juuri alaspäin, pökkimässä siellä äitiä suoraan virtsarakkoon - sehän selittää nämä äkillisesti alkaneet hankaluudet. Ja kun pienellä oli pään halkaisijakin jo yli 5cm, niin onhan siinä jo ihan kokoa, millä muksauttaa... Hassua, että pieni on jo niin iso, tällä viikolla kai siis jo yli 25cm!

 Koko toukokuun olen vähenevistä vuodoista huolimatta halunnut olla ajattelematta pikkutyyppiä niin paljon kuin mahdollista, se on vaan ollut helpompi niin. Ja jotenkin olo on sellainen, että vasta jostain sieltä viikoilta 25+ alkaen sitä uskaltaisi kunnolla fiilistellä tätä. Siihen nyt kuitenkin vielä se 4 vkoa eli jos kesäkuun jotenkin pitäisi vielä aivot vaikkapa työaiheissa niin sitten voi heinäkuussa heittäytyä johonkin raskaushuumaan (jos sellaisen jostain vaikka löytäisin). Noudattelisi silloin tämäkin raskaus samaa kaavaa kuin edellinen: alkuraskaus ihan horroria ja huolta, keskiraskaus semiperseistä toivon elättelyä ja loppu jo melkein siedettävää.

Yritän ajatella, että toisilla ei tule edes sitä yhtä vaivatonta ja nautittavaa kolmannesta, ja koitan iloita jokaisesta helposti menevästä päivästä. Tänään vein ensimmäistä kertaa 2 kuukauteen koiran pitkälle aamulenkille, sekin tuntui huikealta voitolta! Koiraparka on ollut tämän välin vuorotellen eri anoppiloissa, oli vähän korvat luimussa meille tullessaan. Siinä sen näkee, että kärsijöitä tässäkin perhetilanteessa on monia. Mutta ehkä se tästä tälläkin kertaa?