lauantai 29. kesäkuuta 2013

Kahteen viikkoon mahtuu kaikenlaista..

Minun pieni poikani on kaksi viikkoa tänään! Käänteisesti, minä olen ollut äiti kaksi viikkoa tänään! Hyvä meidän joukkue!

Päässä käy myllerrys, eikä ihan suotta. Noihiin neljääntoista päivään tuntuu mahtuvan koko se tunneskaala, johon mä ihmisenä olen kykenevä, ehkä poislukien tosi vahvat surun tunteet. Sellaisia surun pilkahduksiakin on ollut, siitä että poika kasvaa todella ihan silmissä, siitä miten kipeältä tuntuu jättää omat tarpeet toiseksi tai surra kun imetys ei heti suju, hoidossa olleen koiran ikävöinnistä, oman keskeneräisyytensä kipuiluista ja parisuhteen toisen osapuolen keskeneräisyyden kipuilusta varsinkin. Päivät ovat olleet täynnä onnea, mutta se mistä todella kukaan ei varoittanut, oli kaikki nämä muut tuntemukset, se pelkän olemisen täyteys, joka päivät on vallannut, vaikka samaan aikaan ei muka tapahdukaan mitään (paitsi imetystä, vaipanvaihtoa ja pojan tuijottelua - ja liian vähän nukkumista). Tässä kohti lienee turha yrittääkään saada ilmoille mitään kovin loogista, mutta muutamia ajatuksia haluan laittaa ylös, itselleni. Jotta muistaisin joskus.

Synnytys oli rajumpi kokemus kuin etukäteen ajattelin. Hyvässä ja pahassa. Se on myös väkevä ja ylpeyttä tuova kokemus, mutta kun homma alkoi rullata niin aika alkukantaista menoahan se oli. Lupasin tosin olla valmis tekemään toisen jo synnytyssalissa, kun kätilöharjoittelija tikkasi alapäätä kasaan. Pieni poika huusi maailmantuskaansa jo kun vasta pää oli ulkona. Ja kun hänet nostettiin rinnalle, nosti itse päätään ja katsoi äitiä silmiin. Merkittävä hetki, ehkä yksi elämäni mullistavimpia. Tuon jälkeenkin olen moneen otteeseen iloinnut siitä. Että poika syntyi niin valmiina ja jäntevänä, antaa äidille vähän uskoa siitä, että tästä selvitään.

Osastolla nöyryys palasi, vaikka euforiassa yhä liideltiinkin. Ihmiselle, joka ei koskaan ole ollut sairaalassa on uusi kokemus, kun ei voi istua, eikä varsinkaan voi katetrin vuoksi liikkua saati saada itse puettua alushousuja jalkaan. Ja se, että hoitajilla on lupa tulla mihin tahansa aikaan mittailemaan milloin pojan hengitystä, milloin ottamaan mitäkin verikoetta, vaikka keskellä yötä. Nukuin sairaalassa varmaan yhteensä neljä tuntia, ei ollut minun juttu. Halusin pois heti kuin mahdollista, kahden yön jälkeen.

Kotimatka vauvan kanssa oli pelottavin kokemus ikinä. Sairaalan osastolla oli niin kuuma, ettei poikaa tarvinut pukea. Katsoin hengitystä heiluvasta navantyngästä. Yhtäkkiä pieni oli puettu kahteen kerrokseen vaatteita ja istui syvällä turvakaukalon uumenissa ja nukkui niin sikeästi, että olin varma että hän oli jo kuollut. Eteisen yli tultua pääsi itku, kun todellisuus iski naamalle. Tässä todella oli meidän oma rakas poika, menivät sitten antamaan meille kotiin jotain näin pientä ja avutonta, jotain joka on kokonaan meidän armoilla. Mutta pieni tuoksui niin hyvältä ja nukkui niin rauhassa, että siitäkin selvittiin. Ihana poika, meidän oma rakas.

Kun oltiin päivä oltu kotona, alkoi pojan hengistys rohista. Olin taas ihan varma, että nyt se kuolee. Isänsä pysyi rauhallisena, soitti osastolle, kävi apteekissa ostamassa suolavesitippoja, niisti nenän. Minun kaikki voimat meni siihen, että vahdin odottaessa pojan hengitystä ja koitin pitää itseni kasassa sen verran, ettei hysteria ihan päässyt valloilleen. Olin niin ylpeä Jiistä sillä hetkellä

Turhautumista julkisen terveydenhuollon systeemeihin, kun tunnin labra+poliklinikkakäynti muuttui kolmen tunnin maratoniksi kun ensin ei osastolta oltukaan muistettu varata meille labra-aikaa ja sitten taas unohtivat antaa jo printatut paperit meille ennen hoitajien lounastuntia. Siellä se lappunen odotti kiltisti printterissä, onneksi niin odotti koko pitkän ajan myös meidän poikakin... Hieno poika. Viime hetkellä alkoi vähän kiukuttaa ja eikö siihen osunut mies menneisyydestä, eräs jota kymmenen vuotta sitten inhosin. Oli pienen vastasyntyneen tyttönsä kanssa osastolla, yritin antaa isälleen anteeksi. Kunnes mies kommentoi meidän pojan huutoa, että hänen tyttärensä ei vielä osannut tuollaisia huutoja järjestääjään... Enkä sillä hetkellä osannut antaa mitään anteeksi, vedin takaisin. Illalla yritin miettiä, että ehkä elämä ja lapsi häneenkin tekee nöyryyttä. Ei lohduttanut, murjotin illan miettien omaa keskeneräisyyttä ja sitä miten surullista on, että pojalla on äiti joka ei osaa päästää irti niin vanhoista jutuista..

Imetys sujui kuin leikki aluksi. Maito nousi jo sairaalassa ja poika lihoi silmissä. Sitten yhtäkkiä molemma nännit vetivät verille juuri Juhannuksen mökkikeikkaa vasten. Ekakunnon riita Jii kanssa. Minä itken menetettyä äitiyttä ja pumppaan yökaudet. Pumppaan ja itken. Sitten nousee niin kova kuume, etten aikuisiältä edes muista toista. Alavatsa on kipeä, jälkivuodossa jotain kellervää, toisen rinnan maidontuotanto lakkaa lähes kokonaan. Kohtu- tai rintatulehdus, tai luultavasti molemmat kaupan päälle.  Veto on pois, pitää antaa poika isovanhemmilleen hoidettavaksi ja sydäntä särkee. Kuume tulee piikkeinä ja hikoilu on jotain käsittämätöntä. Uni tulee vaan, jos poika on samassa huoneessa ja näen, että kaikesta huolimatta sillä on kaikki hyvin. Kiitos länsimainen lääketiede, coctail antibiootteja ja tulehduskipulääkkeitä auttaa. Puolitoista vuorokautta myöhemmin jaksan jo, ja olen siitä ylpeä. Neuvolassa tulee uusi märkä rätti kasvoille, kun viikonlopun sairastelun ja pumppaamisen tuloksetnäkyvät kaverin painossa, joka ei viiteen päivään juuri ole noussut. Paska mutsi kun ei voinut imettää ja hoitaa kunnolla lastaan. Mikä ilo, kun normaali imetys onnistuu taas. Ei enää pullojen pesua ja syyllisyyskin alkaa painua taaemmas.

Facebookin pitäisi olla hormonaalisilta naisilta kielletty. Itken, kun katson kuvia työkavereiden kesäpäivästä ja kun kaverit hehkuttavat menestystään koirakisoissa tai muita saavutuksiaan. Itken, kun tajuan että työkaverin vauva syntyi samana päivänä kuin meidän poika. Heidän laskettu aika oli kuukautta muöhemmin. Hän saa olla oman poikansa kanssapitjälle huhtikuuta. Itken, kun menemme ensimmäiselle kärrylenkille ja tajuan, että tästä eteenpäin menen aina joko pojan tahtia tai koiran tahtia. En edes ymmärrä kaikkia näitä itkuja, mutta jostain ne tulevat ja varmaan jostain kertovatkin. Niiden kryptauksen aika tulee myöhemmin.

Tekisi mieli esitellä vauvaa kaikille. Se on ehkä suloisin, ihanin vauva, niin tummat silmät ja tummat hiukset. Eikä yhtään ufon näköinen! Iso poikakin jo. Mökille raahattiin kaikki kynnelle kykenevät sukulaiset ihastelemaan. Koskettavin hetki olinähdä poika isoisovanhempiensa sylissä. Siinä on yhdeksänkymmentä vuotta eroa ja sukupolvet sen kun jatkuvat vaan. Vuosien kulku on vääjäämätön pojankin kohdalla. Ja niin on omallakin.

Olen valtavan ylpeä koirasta. Niin kuin se ymmärsi jo raskauteni, se ymmärtää nyt että kyseessä on meidän pentu, jota pitää kohdella varovasti. Ensikohtaamisella poika saa lempeitä nuuhkaisuja, hännänheilutuksia ja pusuja. Kun vanhemmat jättävät pojan vaunuihin, koira jää vahtimaan. Meidän ihana koira!

Parisuhteesta tekisi mieli laittaa enemmänkin, koska se jos mikä on koetuksella. Naiset ovat onnellisessa asemassa kun raskaus valmistaa yhdeksän kuukautta vanhemmuuteen ja synnytyksen jälkeen hormonit aika kivasti tuntuvat pitävän huolta kiintymisestä ja jaksamisesta. Miestä ei suojele biologia samalla tavalla ja kun poika on yhdeksän päivän ikäinen, äiti itkee neuvolan neuvojen vuoksi ja poika huutaa vatsaansa, luultavasti antibioottien vuoksi, murtuu isä. Siis ihan totaaliromahdus, itkut ja kaikki. Tähän asti olen voinut nojata Jiihin, nyt toinen on ihan lyöty. Päässä vilisee kaikki ajatukset yksinhuoltajuudesta ja yksin jaksamisesta. Siis miten tämä pieni poika ei olekaan vallannut isäänsä samoin kuin äitiä? Siis miksi se ei muka jaksa vaikkaon nukkunut vähemmän kuin minä? Miksi sillä kaatuu seinät niskaan, vaikka minä se olen joka en koko aikana ole päässyt minnekään? Jutellaan, ja ymmärrän paremmin, vaikken ehkä hyväksykään. Tai jokin osa pyrkii ainakin tuomitsemaan. Mennään illalla anoppilaan, poika saa äidin palapaistia. Käsken nukkumaan seuraavan yön, käsken lähtemään välillä pois kotoa, käsken menemään kavereidensa luokse, että jaksaisi paremmin. Polttareidensa iltana lähden pojan kanssa mökille, jotta Jii saisi nukkua ja olla taas vähän ihmismäinen polttareissaan. Kiristelen hampaita kun kuulen, että nukkumisen sijaan piti katsoa  James Bondeja koko yö. Valvoin minäkin, kun poikaa nälätti viisi kertaa yön aikana. Yritän olla sanomatta, että yö yksin ilman velvoitteita on luksusta, jota ei usein suoda. Etten minäkään loputtomiin jaksa, että minä tarvitsen että hän nukkuu ja jaksaa meidän kanssa. Toinen keskustelu odottaa tulevaisuudessa.

Ja kaiken päällä on se huumaava tunne kun poika katsoo silmiin tutkivasti, että tuossa on uusi pieni, ihmeellinen elämä. Kun pieni kuuntelee lauluja, joita laulan jostain kaukaisesta muistista. Kun poika hymyilee ja sydän tuntuu äkkiä vasn ihan täydeltä. Tai kun poika itkee ja ei keksi miten toista voisi lohduttaa. Luulin, että symbioosi oli lapsen kokemus, näemmä se on myös äidin. Mutta ihanaa tämä on. Pois en vaihtaisi yhtään hetkeä, enkä tunnetta. Elämän myllerrystä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti