Nii-in, arvatkaa kaksi kertaa onko supistuksia sitten enää kuulunut? No eipä tietenkään. Ehkä alamme hiljalleen valmistautua myös siihen käynnistyksen mahdollisuuteen... Tai tänään on 40+5, joten aikaa vielä on, mutta viikon päästä on sitten jo se yliaikaiskontrolli, jos niikseen tulee. Yritän vielä kovasti olla ajattelematta sitä.
Helle sekottaa mun kropan ja aivot. Haluaisin samaan aikaan kylpeä valossa ja auringossa, mutta heti kun parkkeeraan itseni parvekkeelle, tulee tukala olo ja varpaat kasvavat melkein silmissä. Eilen oli vähän sellainen päivä, että mitään ei saanut tehtyä, kaikki tuntui raskaalta ja vain neuleen toinen hiha edistyi ollen nyt puolessa välissä. Kun katson tätä kämppää, mulla on sellainen olo, että yhden päivän hommana tän kyllä siivois ja villinä (hormonaalisena) epäilynä se, että tyyppi ei halua tulla ulos ennen kuin kaikki, kerrassaan kaikki, on valmista. Ehkä se on sitten tän päivän agendalla, vaikka enteilevät yhtä kuumaa tätäkin päivää, joten saas nähdä.
Siivoaminenkin olisi parempi kuin se, mihin ryhdyin jostain syystä eilen: kaikkien tuttujen ja tuntemattomien stalkkaus Facebookin, LinkedInin ja Googlen kautta. On se kumma miten exillä, entisillä ihastuksilla, niillä oudoilla opiskelukavereilla ja ennen kaikkea ärsyttävillä työkavereilla menee kaikilla just nyt niin loistavasti. On lasta, häitä, uutta hevosta tai upeaa työpaikkaa, suuria oivalluksia tai vähintään koko talo rempattuna/siivottuna/rakennettuna. Tai sitten on ymmärretty hiljentää, vaihtaa yrittäjäksi tai ottaa joku harrastus nyt tosissaan. Muiden elämä vaikuttaa aurinkoiselta, tasapainoiselta ja tarpeen vaatiessa joko seesteiseltä tai kiihkeän innostuneelta ja ainakin siinä tehdään Paljon Tärkeitä Asioita. Ollaan niin sanotusti Hyvässä Paikassa, arvojen ja tavoitteiden mukaisessa elämässä. Enkä voinut varsinkaan eilisessä saamattomuuden suossa välttää kateuden, turhautumisen enkä ison eksistentiaalikriisin tuntemuksia. Ajattelin pienenä, että aikuisuus on jotain mahtavaa, koska sitten tietää. Tai on jotenkin valmis ja kypsä. Ensin piti kuitenkin päästä tietylle elämän valmius- ja tajunnantasolle, ja vasta sitten alettiin suunnittelemaan perhettä. Joka paradoksaalista kyllä piti kuitenkin olla hankittuna ennen 25. ikävuotta.
Olen siis sekä myöhässä (vain melkein seitsemällä vuodella tai sinnepäin) että täysin clueless. Ja niin kertakaikkisen epävalmis tähän koko vanhemmus-aikuisuushommaan, että pyydän syntymättömältä lapseltani (sekä niiltä tulevilta, joita mahdollisesti joskus tulee) anteeksi sitä, miten vajavaisin voimin häntä täällä lähdetään kasvattamaan. Sen verran hän lienee jo vatsassa tajunnut, että itsekuria tuolla ei liene juuri ollenkaan, mutta kaikki muu keskeneräisyys saattaa tulla suurempana järkytyksenä. Mutta vanhempiaan ei saa valita ja kyllä me varmasti voimiemme ja kykyjemme valossa parhaamme yritämme. Mutta kesken ollaan ja monesta kohtaa herkkinä ja vereslihalla. Ei asuta siinä unelmakämpässä vaan ahtaasti kaksiossa, ei olla päästy unelma-ammattiin tai -uralle (tai isä nyt melkein, mutta opiskelee vielä), ei olla löydetty tai ainakaan sisäistetty Suuria Totuuksia tai aina edes yritetä pitää huolta kropasta tai jaksamisesta muutenkaan. Ympäristö kärsii meidän jatkuvasta leväperäisyydestä ja arvo(ttomista) valinnoista, koirakin on koulutettu päin seiniä, eikä miestäkään osaa rakastaa siten kuin se ansaitsisi. Raha-asiat on epävarmoja, vaikka pärjätään vielä kyllä, ja elämä on ihan kertakaikkisn välitilassa, jossa mitään pitkällisiä suunnitelmia ei voi tehdä eteenpäin tulevaisuuteen. No, Goalle tuskin lähdemme reppureissaamaan, se ei ihan olisi meitä mutta sen kummemmin edes syksystä ei voi tietää.
Jossain kohti mieli alkaa rauhoittua. Muilla on niiden elämä, meillä meidän. Se on pieni ja kesken, mutta ihan hyvää pääosin. Ei kiiltokuvaa, jolla voisi lesoilla ympäriinsä tai tehdä hienoja Facepäivityksiä. Mutta useimpina päivinä ihan arjessa rikasta touhua. Eikä kait sitä kyllä oikeasti koskaan voi tietää, missä sitä on ensi syksynä. Liian paljon kipeitäkin yllätyksiä tänne mahtuu. Ja ehkä on ihan hyväkin olla clueless, pysyy elämälle nöyränä ja avoimena. Lapsi joutuu hänkin ajallaan kohtaamaan sen, että supervanhempia ei tullut, mutta rakastivat ne hurjasti kuitenkin. Toivoivat ja yrittivät. Kestävät ehkä hänenkin kasvuaan ja keskeneräisyyttä paremmin, kun ei maailman jokaista naulaa ole vielä naulattu kiinni.
Mutta sen Facebookkaamisen jätän kyllä ainakin stalkkeroinnin osalta vähemmälle. Siitä ei seuraa mitään hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti