Pari päivää on ollut nähtävissä sellaista trendiä, että iltaunille meno on ollut vaikeampaa ja vaikeampaa, eikä uni ole Pikku-Ukolla tullut silmään niin nopeasti kuin ennen. Eilen illalla päästiin sitten siihen kohtaan, kun tilanne eskaloitui oikein todella. Ja vietettiin sitten melkein tunti oikein kunnon kilahduksen vietävissä, Pikku-Ukko huutaen, itkien, pystyyn yrittäen ja seinää hakaten ja minä yrittäen pysyä ihan rauhallisena ja laulaen siinä vieressä, kun ei silitykset kelvanneet.
Oli jotenkin aika vaikea olla siinä vieressä vaan ja katsoa toisen pahaa oloa. Vaikka tiesinkin, että kaikki oli ok, taidettiin olla vähän yliväsyneitä molemmat. Ja pojalla ehkä myös vähän flunssaa tai ainakin tukkoinen nenä. Mutta ensimmäistä kertaa tässä oli nyt sellaista kunnon protestimielialaa mukana tyyliin "en varmana kyllä mene nyt nukkumaan, minä haluan vielä leikkiä". Varmaan nukkumaanmenosta olisi voinut hellämielinen äiti joustaakin, ellei tietäisi kokemuksesta miten raastavaa on kiskoa väsynyttä lasta ylös seuraavana aamuna. Parempi nukkua kuitenkin, vaikka pienen kiukutuksen kautta sitten.
Vaikka pahimman kiukun kohdalla poikaan ei saanut oikein edes koskea ilman että raivo vain kasvoi, oli silti liikuttavaa, miten kiukun laannuttua Pikku-Ukko mönki syliin ja oikein veti kädet painaviksi päälleen. Ilmeisesti siinä kuitenkin oli sitten hyvä nukkua. Mietin (pienen hetken hiukan kauhuissanikin), mitenkähän monta tällaista kiukkukohtausta onkaan vielä edessä. Ja että on hyvä, että uskaltaa toinen antaa sen pahankin olon tulla. Ja että vanhempien täytyy sitten vain olla tarpeeksi vahvoja kestämään senkin, ja pienen oppia ettei siihen tunteeseen kuole vaikka kurjalta tuntuu. Ja että saa aina tulla syliin sitten kun vähän helpottaa taas. Kunpa muistaisin itse jatkossakin sen, että tässä pieni ihminen opettelee vasta tunteitaan ja reaktioitaan (enkä vain sitä, että hitsi kun se vaan ei tajua nukahtaa...).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti