En ennen ymmärtänyt, miten valtavan tärkeä on se hetki, kun astutaan kynnyksen yli kotiin. Ajattelin vain jotenkin putkiaivoisesti, että posotetaan tässä nyt tukka putkella, hoidetaan ruoka tulille ja laitetaan pyykkikone käyntiin, vilkaistaan meilit ja kyllähän tää sujuu. Pikku-Ukko oli päivä päivältä enemmän eri mieltä poissaolevan äidin kanssa ja äiti taas helisemässä, kun tuntui, ettei ole tilaa hengittääkään kotona, kun poika vahtii hereilläollessa joka liikettä.
Mutta sitten kerran älysin lopettaa sen suorittamisen. Tultiin kaupan kautta kotiin, rullasin kärryt postien ja kenkien yli eteiseen, jätin ruokakassit juuri niille sijoilleen. Otin pojan pois kärryistä ja istuttiin yhdessä olohuoneen nurkkaan sylikkäin lukemaan Pikku toukka paksulaista ja Tiitiäisen runolelua ja muita käteenosuvia. Ja se toimi! Ilmeisesti ihan kauheasti ei ole väliä mitä luetaan, kunhan saa olla lähellä niin, että mun jakamaton huomio on hetken lapsessa. Silitän päätä, tökitään kirjan kuvia yhdessä, jutellaan siitä miten päivä on sujunut, minä suomeksi ja Pikku-Ukko omalla klingonillaan. Hymyillään toisillemme ja katsotaan silmiin, muistellaan missä sijaitsee nenä ja missä varpaat.
Ja 10-15 minuutin päästä mua ei enää tarvita, voin mennä purkamaan ne ruokakassit ja (joskus) saan jopa ottaa iPadin esiin ilman riehuntaa (tosin useinmiten poika on sitä mieltä, että se on lähinnä hänen leikkikalunsa). Ilmeisesti tuolla yhteisellä hetkellä varmistetaan se, että ollaan vielä samaa perhettä ja että molemmilla on ollut päivän aikana ikävä, mutta nyt taas ollaan yhdessä ja kaikki on ok.
Melkein repesin itse itkuun sillä kerralla kun vihdoin tajusin, se lapsen läheisyydenkaipuu tuntui jälkikäteen niin selvältä, enkä vain ollut osannut siihen kunnolla vastata ja pysähtyä aiemmin. Olo on vähän syyllinen, vaikka tajuan kyllä että oli tämä työn/hoidon aloitus minullekin kuohuttavaa enkä väsyneenä ole selvästi ollut ihan parhaimmillani. Mutta vaikka se vei aikaa, niin tajusin minäkin ja nyt meillä sujuu. Joinain päivinä homma menee nopeasti ja joinain tarvitaan monen monta sylipätkää. Eilen istuttiin melkein koko ilta sylikkäin, taisi olla taas masuvaivoja, kun syötiin viikonloppuna niin paljon kalaa. Joinain iltoina haluaisin itse vain pitää lasta lähellä, mutta usein juuri silloin tämä haluaa leikkiä kassakoneella ja vaan ravistaa halaavat kädet kauemmas, vaatien painelemaan halausten sijaan koneen nappeja ja veivaamaan kampea. Sekin pitää hyväksyä, vaikken vielä tiedä miten.
Ihan kyllästymiseen asti olen kuullut, miten lasten saaminen kasvattaa. Mutta totta on se, että vasta kun se pieni käsi roikkuu puntissa ja itkee, olen valmis pysähtymään ja olemaan läsnä sen pienen hetken. Mutta jotain pientä olen jo tajunnut ja iloitsen siitä. Ainakin meidän kotiintulot sujuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti