Luin sen Facessa kiertäneen Uuden Suomen blogijutun siitä, miten lapset tekevät vanhemmilleen luottokorttilaskua ja nämä joutuvat maksamaan. Hiukan oli sellainen joopajoo-fiilis lukiessa.
Vaan ei enää seuraavana päivänä, kun Pikku-Ukko oli mun vahtivuorolla ja halusin päästä helpolla ja lykkäsin sille mun kännykän räplättäväksi. Myönnän, että tää ei ollut ihan yksittäinen tai uniikki tilanne, vaan poika on aika tottunut kännykän (ja tabletin) käyttäjä - parasta viihdettä on esim. herätyskellon asetuksessa valittavat hälytysäänet, joiden tahtiin ollaan jammailtu ehkä ziljoona kertaa, jos on muuten ollut vaikeaa saada aamu käyntiin.
Vaan mitä tekee lapsi hetken päästä - juttelee mun äidin kanssa puhelimessa (tai siis pojan tapauksessa kailottaa omaa mölötystään kännykkä tiiviisti suun edessä). Ja se puhelin oli siis lukossa ennen tätä, koska kyseessä on työpuhelin, jonka sähköposteja varten tarvitsee joka hiivatin kerta avata PIN-koodilla näyttö, en vain ollut vielä avannut sitä. Yleensä poika tyytyy tällöin vain pitämään luuria korvallaan ja leikkimään puheluita, jos siinä on se lukitusnäyttö esillä ja jotenkin tyhmänä luulin, että lapsi tyytyisi tilanteeseen tällä kertaa. Olen ilmeisesti liian monta kertaa lapsen nähden avannut koko luurin koodeineen päivineen, koska vaikka koodi mielestäni ei ole ihan helpoimmasta päästä, sai Pikku-Ukko sen jotenkin auki. Testasin koodinpurkua toiseen kertaan ja avasi se sen silläkin kerralla, kun jäi vain odottelemaan, pieni sormi veteli vips vips pitkin älypuhelimenruutua. Siis mitä ihmettä?
No juu, puhumattakaan siis siitä, että se ottii Mammaan yhteyttä ihan ite, mutta se oli tavallaan aika helppo juttu, koska olin soittanut sinnepäin juuri äskettäin ja siihen just soitettujen valikkoon pääsee kyllä helposti. Mutta silti. Mamma oli kyllä iloinen, mutta on mulla silti sellainen fiilis, että tää sukupolvien kokemuspohjaa erottava kuilu venyi taas monella metrillä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti