Äidin pelot, vol ziljoona

Mitä vanhemmaksi tulen, sen syvemmin on pakko myöntää, miten pelko-ohjautuva henkilö olenkaan. Normaalisti pelko tulee normiarjessa ja pikkuisina häivähdyksinä, mutta sitten on niitä totaalisen pelon hetkiä, kuten viime yönä, jolloin vaan joku järkirajoitin katoaa päästä ja ollaan peloissaan. Onneksi tähän ei liittynyt Pikku-Ukko muutoin, kuin että se nukkui tuossa vieressä, oikeastaan ihan ok - hiukan levottomammin vain kuin toissayönä. 

Heräsin yhden maissa siihen epämielyttävään oloon, jonka olen tulkinnut johtuvan kropan väsymyksestä. Sydän lyö tasaisesti, mutta vähän liian korkealla sykkeellä ja toisaalta vähän liian matalilla paineilla, että tuntuisi kivalta. Edes herätys ja "mikä mulla nyt on"-olon järkytys ei nosta sykettä mihinkään, vaan se pompottelee omalla rytmillään, pitää yllä mutta toimii eri lailla. On vaikea nukahtaa uudelleen. Ja siitä melko nopeasti pääseekin valloilleen kaikki se pelko. Entä jos sairastun? Entä jos mulla ei olekaan juuri ollenkaan aikaa Pikku-Ukon ja Jiin kanssa? Entä jos olenkin jo jotenkin vakavasti sairas, mutten vain älyä tulkita tämän väsymyksen alta oireita? Voi miksen ole vielä kirjoittanut sitä kirjettä lapselleni, sitä missä jätän jonkun konkrettisen jäljen siitä, miten valtavasti häntä olen rakastanut? 

Olen onnellinen kaiken pelon keskellä, että siinä pojan nukkuessa rauhaksiin en ala taas sitä ajatuslooppia, missä herkuttelen kaikella sillä, mitä hänelle voi tapahtua. Otan esiin tabletin ja alan lukea Kuukausiliitettä. Lisää vettä pelkomyllyyn! Espoolaisena ei ole kovin vaikea eläytyä juttuun radikalisoituneiden musliminuorten lähdöstä Syyriaan, ISISin riveihin. Niin lähellä - ja niin kaukana. Jonkun heikäläisen kanssa on ehkä oltu samassa junassa, tai kauppajonossa. Olenko minä osaltani ollut luomassa kuilua kantaväestön ja heidän välilleen, joku torjuva katse tai selänkääntö, jos sellaista olisi tarvittu? Olenko siten ollut luomassa myös lapselleni turvattomampaa tai ainakin jännitteisempää ympäristöä? Miten tähän pitäisi suhtautua? Miten tätä voisi alkaa omalta kohdalta ratkoa? 

Näen välähdyksenä, miltä elämä näyttää siellä Syyriassa, tai Irakissa, tai missä tahansa muualla sotatantereella. Miltä tuntuu kasvattaa lapsia sellaisissa oloissa? Montako kyyneltä ne äidit vuodattavat tilanteen tähden, vai meneekö elämä pelkkään selviämiseen? Mietin muitakin uhkia, Venäjää, kiristyvää maailmantilannetta, heikkoja talousnäkymiä, katoavia luonnonvaroja. Yhtäkkiä siinä pimeässä tuntuu siltä, että huoli Pikku-Ukon tulevaisuudesta on ihan murskaava. Miten täällä pitäisi osata lasta kasvattaa, että se näin muuttuvassa maailmassa pärjäisi. Ja että onpa ihanaa, jos sillä olisikin "vain" tavallisen länsimaisen nuoren tai aikuistuvan ihmisen murheita, eikä niitä valtamerenkokoisia selviytymishuolia. Mietin isovanhempiani, joita käytiin eilen katsomassa. Maailma on ollut heidän nuoruudessa myös täynnä kaikenlaisia, monella tapaa konkretisoituneitakin uhkia. Ja silti he kasvattivat tänne lapsia ja elivät elämänsä. Pitäisi muistaa arvostaa enemmän, että ylipäätään näkee elämää yhdeksäänkymppiin, pärjää täällä kaikkien uhkien keskellä. 

En tiedä oliko se ajatus isovanhemmista, vai mikä rauhoitti vihdoin omaa oloa sen verran, että uni alkoi taas painaa silmiä. Pari tuntia tuon kaiken miettimisessä meni, vaikka aamulla se tuntuikin (onneksi) kovin kaukaiselta. Pelon kanssa on opittava elämään, ainakin jos on yhtä mielikuvituksekas kuin minä kehittämään kaikenlaisia huolia ja murheita. Mutta ehkä on hyvä myös vähän enemmän arkikiireen keskellä avata silmiä sille todellisuudelle, missä muut ihmiset täällä pallolla elävät. Itse koitan tänään miettiä, miten voisin ihan siinä tavallisessa arjessa tehdä toisin, että maailma olisi edes vähän toisenlainen.