Eilen oli tasan 4 vuotta meidän ensitreffeistä Jiin kanssa. Paljon on mahtunut päiviä ja tapahtumia tuohon aikaan (yhteen olympiadiin, kuten kaveri lohkaisi), yhtäkään en oikeasti vaihtaisi pois vaikka laskujeni mukaan tuosta melkein kaksi vuotta on ollut jonkinlaista etäsuhdetta toisen asuessa työn tai opiskelujen vuoksi eri kaupungissa tai maassa. Aika rankkaakin siis, mutta ehdottoman antoisaa, jos lasketaan kaikki ne jutut, joista yhdessä ollaan yli selvitty ja osasta kovasti nautittukin.
Kun oli kerrankin saatavilla lastenvahti helposti ja tänä vuonna todella koettiin, että nyt olisi kiva tätä myös juhlistaa (ja päästä hetkeksi pois talosta ilman lasta), niin mentiin ravintolaan nauttimaan pitkästä aikaa kunnon kolmen ruokalajin setti niin, että molemmat pystyivät käyttämään molempia käsiään ja keskittymään ihan vaan toisiimme. Sitäkin kummasti oppii arvostamaan, vaikka valitettavasti taisi olla meidän kohdalla noin 5,5 kk sen jälkeen kun siitä tuli vähän hankalampaa ;)
Sen lisäksi, että onnistuttiin saamaan ihan sairaan hyvää ruokaa, oli myös ilo huomata, että tunsihan sitä nyt vielä toisen ja puhuttavaakin löytyi vähintään entiseen malliin. On parisuhde tässä vauvan myötä muuttunut ja ollut tietty aika kovalla koetuksellakin, kun on etsitty uusia rooleja ja taisteltu uudenlaiseksi muodostuneen arjen, kodin siivouksen ja näiden raha-asioiden kanssa. Mutta hyvällä pohjalla mennään. Jos olisin neljä vuotta sitten tiennyt, miten helposti kaikki sitten kuitenkin järjestyi ja miten onnellinen parisuhteessa olisin, niin olisin tuskin jännännyt niitä treffejä ihan niin kovin. Ei kuitenkaan mennyt ihan kauhean kauan, ennen kuin tajusin itsekin, että tämän tyypin kanssa saa olla oma itsensä, mitä se nyt kullakin hetkellä sitten tarkoittaakaan. Vain kerran ollaan kriiseilty oikein kunnolla ja siitäkin selvittiin, kun vihdoin alettiin puhua kunnolla. Sen jälkeen ollaan yritettykin puhua, puhua ja puhua. Parasta tässä taitaakin olla se, että vaikka arjessa molemmat tupeksisivat ihan urakalla, niin molemmilla on kuitenkin vilpitön halu setviä asiat ja puhua ne läpi. Toivon, että se kantaa pitkälle - vaikka tietysti Pikku-Ukon vuoksi toivon, että pikkaisen enemmän pinnaa ja toista kunnioittavaa viestintää stressitilanteissa opeteltaisiin tässä tulevien vuosien saatossa.
Vaikka en osaa yhtään kuvitella, mitä seuraava olympiadi nyt sitten tuo kun meillä on tällä hetkellä kaikki niin auki, niin toivon kyllä, että meillä olisi ne ainekset, joilla rakentaa meidän perheelle hyvää, rikasta arkea jatkossakin. Ja että muistettaisiin juhlistaa, kun siihen on aihetta ja mahdollisuus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti