Pitää kyllä antaa pisteet rakkaalle miehelleni, että kaikessa se kyllä mua jaksaa ja viitsii ja tekee tosi paljon mun päähänpistojen mukaan ihan mukisematta. Koko loppuraskauden itkin ja kiukkusin kotia, johon ei mahdu mitään - meillä on siis pieni kaksio, jossa kaksi aikuista, kaikki neliöt tavaroineen nielevä vauva ja koira, joka kylläkin tyytyy pöydänaluseen nykyään.
Olin tyhjentänyt kämppääni kolmisen vuotta sitten kun vihdoin Jiin kanssa lyötiin hynttyyt yhteen ja silloin lähti mäkeen oikeasti puolet kamoista, mikä olikin ihan hyvä koska tallella oli ala-asteen kirjoista asti ihan kaikki. Seuraava tavaraherätys tuli pari vuotta sitten joulun jälkeen ja silloin lähti lopuista kolmannes ja raskauden viimeisellä puolikkaalla siirrettiin esim. koko seinällinen kirjoja mökille, kavereille ja kierrätykseen. Lajittelin vaatteet, laatikoin ja sortteerasin. Kävin läpi kuivakaapin, jääkaapin, vaatekaapit, laitoin kaikki imettäjälle sopimattomat vaatteet pois ja luovuin kaikista puristavista kengistä. Teki hyvää.
Ajattelin vielä ennen synnytystä, että onpa kiva että tänne nyt mahtuu. Ja hahhah. Vauvan mukana eteisen valtasi rattaat, saunan kaikki tulevat ja mahdolliselle seuraavalle säästettävät tavarat, tuoleilta ja sohvilta löytyi adapteria ja jos jonkinmoista härveliä. Ihanaa saada lahjoja, mutta voi taivas niiden määrää - ihan kun syntyvä lapsi meinattaisiin hukuttaa vaatteisiin ja muuhun sälään heti kättelyssä. Olen mielestäni ollut kohtuullisen hillitty ostamaan niitä vauvaleluja (unohtakaa eilinen postaus), mutta niin vaan kun iski leikkimaton olkkariin ja siihen lelukaaren ja pari lelua, niin ei vaan mahtunut enää kääntymäänkään ilman, että johonkin Pikku-Ukolle kuuluvaan esineeseen törmäsi.
Vaadittiin siis radikaaleja toimia. Mummilta peritty Singer-pöytä vähän nieleskelytti, mutta kun Huudossa näkyi niitä olevan kymmenittäin myynnissä suht huokeaan hintaan, totesin että arvoesineestä ei ole kyse ja muistot säilyy ilmankin. Ja eilen käytiin heittämässä meidän pikkusohva ja 4 ruokapöydän tuolia sekä iso peili mökille säilöön. Appiukko ja Jii lastasivat meikäläisen ohjeiden mukaan kiltisti peräkärryn ja Jiin kanssa pimeällä mökillä purettiin lasti (ja yritettiin printtailla vähän huonolla menestyksellä huomisia isänpäiväkortteja). Selvittiin siitäkin keikasta elävänä, Pikku-Ukko vähän ihmetteli kyllä että mitä ihmettä sen vanhemmat puuhaa, kun puhkuttiin sohvaa alas peräkärrystä ja varastoon.
Mutta nyt täällä on kuulkaas tilaa. On harmi, ettei kaikki unelmien kapistukset mahdu meille nyt, mutta arvostan sitä, että täällä pystyy taas hengittämään ja eteisestä pääsee läpi, ilman että törmää kaikkeen tavaraan... Sisustuksellisesti tämä nyt ei edelleenkään kerää plussapisteitä, mutta arki sujuu taas. Ja veikkaanpa, että parin kuukauden päästä en edes muista, että täällä mitään muita huonekaluja on koskaan ollutkaan. Vielä kun pääsis eroon tuosta pianosta, niin mahtuisi ruokatilaankin ilman änkemistä. Mutta jees. Helpotti. Tavara ei todellakaan tee ihmistä onnelliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti