Oon tässä nyt pari viikkoa katsonut vähän ristiriitaisin tuntein sitä, kun Pikku-Ukko yhtäkkiä hokasi, että meidän koira on a) olemassa ja b) tosi kiinnostava. Aina, jos koira menee ohi, pitää yrittää kurottaa kättä sinnepäin ja koskea. Ja kun koira sitten välillä tulee nuuhkimaan, niin poika tarraa kiinni karvoista, korvista tai mistä nyt kiinni saa. Kaksi episodia on ollut jo, jolloin en ole ollut ihan kyllin tarkkana ja olen vain joutunut (taas kerran) kiittämään onnea, että meidän koira on aika lempeä ja ymmärtäväinen. Toisen kerran koira nuoli tuon kättä ja eikö poika napannut pienellä kourallaan kiinni siitä kielestä. Hetki oli aika priceless ja tilannekomiikkaa olisi riittänyt, jos en olisi ollut niin kauhusta jäykkänä, että mitähän se koira nyt tekee. Onneksi veti kiltisti kielensä takaisin ja pakitti vähän loukkaantuneen oloisena vain omiin oloihinsa. Huh. Toisen kerran poika oli sylissä ja annoin silittää vähän karvaa. Taas kerran kun silmä vältti, niin tuo nappasi oikein tiukan otteen kainalokarvoista ja väänsi kunnolla. Koira värähti ja katsoi mua anovasti, minäkin oikein vaistomaisesti karjaisin pojalle "Ei" ja riensin irroittamaan otetta. Oikeasti pitäisi kyllä viimeiseen asti valvoa, ettei juuri noita tilanteita tule. Vaikka koira on kiltti, ei senkään pinnaan voi iänkaiken luottaa. Hirvittää vaan, kun Pikku-Ukko katsellaan oikein metsästää koiraa välillä, että mitähän se puuhaa kun pääsee vihdoista viimein liikkeelle. Kaverin konttaava lapsi metsästi nimittäin heidän koiran häntää kaikki päivät, heti kun silmä vältti... No, onhan meillä edelleen se koiraportti - tosin ehkä se pitää mieluummin lapsiportiksi nimetä, kun se joka halutaan pitää ulkona on tuo tiitiäinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti