lauantai 23. marraskuuta 2013

Vuosi sitten elettiin aika erilaisissa tunnelmissa

Olen miettinyt tässä pari viime viikkoa sitä, miten paljon vuosi voi tehdä ihmisen elämässä. Viime marraskuussa elettiin ensimmäisen raskauskolmanneksen loppua ja istukan verenvuoto tuntui pitävän ajatukset koko ajan siinä, jatkuuko raskaus vai ei ja uskaltaisiko sitä toivoa edes mitään. Aika meni sellaisessa pelon ja ahdistuksen ihmismankelissa, että tuntuu melkein kornilta miten nopeasti elämäni ehdottomasti vaikein kuukausi unohtuikin. Silloin sitä kuulosteli kroppaansa joka hetki peläten, että kaikki vihlaisut ja nipistykset olivat merkkejä keskenmenosta ja seuraava vessareissu paljastaisi ikävän totuuden. Mietin, olisiko silloin lohduttanut tieto edes siitä, että kävi miten kävi, vuoden päästä pitäisi oikein keskittyä, että muistaisi sen kaiken synkkyyden. Hyvä vaan, että se on nyt takana ja ihana ja kertakaikkisen rakashan tuo tuhisija on, joten kannatti kärsiä kaikki tuo. Enemmänkin, jos niikseen olisi tullut.

Nyt Pikku-Ukon kehitystä seuratessa ja tietysti myös näiden uusien vauvatoiveiden kanssa sitä tietysti ajattelee, että missähän sitä sitten vuoden päästä oikein on, jos yksi vuosi toi jo näin valtavan muutoksen. Niin optimisti minäkään en ole, että ajattelisin, että meillä noita tuhisijoita olisi jo silloin kaksi, mutta olisipa ihanaa olla edes raskaana. Ja samaan aikaan sitä kuitenkin muistaa kaiken sen huolen ja pelon, joka jäyti koko raskausajan verenvuotojen loputtuakin. Onkohan sitä kuitenkaan ihan valmis siihen uudestaan? Nyt vielä kun tietää, miten käsittämättömän kallisarvoinen se sisällä kasvava itunen on. Tietysti positiivista, että Pikku-Ukko pitää nyt (ja varmaan jatkossakin) vanhemmat sen verran kiireisinä, ettei sitä samalla tavalla ehdi märehtiä ja fiilistellä omaa kroppaansa, mutten toisaalta haluaisi tuoda lapsen arkeen edes murto-osankaan verran siitä ahdistuksesta, jossa viime vuonna elin. Tähän mennessä sitä on ajatellut lähinnä vain sitä, onko kroppa valmis uuteen raskauteen. Ehkä syytä on vakavasti pohtia myös päänupin tilannetta.

Tai ehkä pitäisi nimenomaan osata lopettaa märehtiminen ja lakata ajattelemasta?

2 kommenttia:

  1. Moikka!

    Tämä sinun blogisi on aivan huippu! Olen vuoden sisällä ( raskauteni alusta asti ) lukenut paljon blogeja mutta sinun blogisi on paras! Itselläni on 4,5kk poika ja on hauska lukea miten teillä hieman "vanhemman" kanssa on mennyt, kun meillä samat asiat on kohta edessä. Monesti olen naureskellut kuinka samanlaisesti täällä meillä on sitten asiat menneet :D Kiva, kun kirjoitat asioista suoraan kaunistelematta niitä liikaa! Tsempit sinne!!

    -Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta viestistä! Itse olen huomannut, että tässä tulee kirjattua ylös asioita, jotka muuten unohtuisivat tänne huonostinukuttujen öiden ja imetyshormonihuurujen keskelle ja siksi blogi on itselle muodostunut tosi tärkeäksi. Tosi kiva kuulla, että joku muukin saa näistä jotain irti!

      Poista