Joo että semmoinen matka meillä eilen taas, vieläkin melkein itkettää. Koska tänään on se neuvola heti aamusta, pidin parhaana siirtyä Tampereelta Espoon suunnille hyvissä ajoin. Se vaan meni mönkään suunnittelussa, ettei tuo päivän toisten päikkäreiden lyhyydestä huolimatta ollut vielä puoli yhdeksältä valmis yöunille. Sillä seurauksella, että Pikku-Ukko karjui Hämeenlinnaan asti. Taas sellaisia "vähänkö oon hyvä äiti"-hetkiä, joita tallettaa muistoihinsa...
Ei auttanut mikään. Minä yritin laulaa ja jutella (sai vain raivon vähän lientymään, mutta alkoi joka kerta uudestaan), yritin silittää päästä mitä nyt ratissa ollessa pystyy (terve vaan kaikille kanssamatkustajille, turvallista menoa meillä), laitoin takapenkin valon päälle että poika sai irvisteltyä takapenkkipeilin kautta itselleen (ja minä näin, että kyllä se taitaa hengissä olla - niin kuin sitä ei huudosta olisi kuullut). Lopulta pysähdyin, totesin että huuto kyllä loppuu välittömästi kun pojan irroittaa turvakaukalosta, mutta jatkuu myös heti kun sen laittaa sinne takaisin. Luovutin, ja jatkoin matkaa huudon saattelemana, kun ei sinne huoltoaseman pimeään pihaankaan voinut oikein jäädä. Voin kertoa, että ne on pitkiä kilometrejä ne huutamalla kuorrutetut, siinä sitä rukoilee ja maanittelee että toinen lopettaisi sen huudon ja melkein itsekin itkee, kun toisella on niin paha mieli eikä sille siitä kuskinpenkiltä oikeasti voi kauheasti mitään tehdä.
Hämeenlinnan jälkeen se huuto tosiaan asettui ja sen takapenkkipeilin kautta varmistelin, että poika on edelleen elossa, vaikka nikottelikin aika rajusti kaikesta siitä itkemisestä. Takapenkkipeiliä voin muuten lämpimästi suositella kaikille autoileville isille ja äideille, tuossa iässä kun natiainen matkustaa nassu perää kohti on tosi kivaa, kun sen kautta helposti voi vilkaista, ettei naama ole sinipunainen tai muuta kivaa.
Ensi kerralla kyllä en usko mitään sisäistä kiirettäni vaan jos pitää matkustaa yksin, se tehdään pojan päiväuniaikoihin tai kunnolla yöunien aikaan. Toista tällaista reissua ei ihan heti äidin sydän kestä. Tääkin oli vähän niitä juttuja, joista muistelen jonkun urbaanilegendan kertovan, että kaikki vauvat kyllä viimeistään rauhoittuu sitten autossa. Katin kontit, valhetta kaikki tyynni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti