Kaksi työpäivää takana ja oon ihan liekeissä. On tuntunut niin hyvältä olla taas töissä, että tänään kävellessäni bussilta hakemaan Pikku-Ukkoa hoidosta tajusin, että on melkein syyllinen olo. Siis siitä, että mulla onkin kivaa erossa mun perheestä. Mites tässä nyt näin kävi?
Tiedostan kyllä, että nyt eletään duunin kanssa kuherruskuukautta: pomotkaan eivät ole vielä tulleet töihin, nyt pidetään kivoja aloitus- ja perehdytyspalavereja, suunnitellaan ja koitetaan saada puhelin toimintakuntoiseksi. Sellaista visiointia ja pientäjahelppoo. Että eiköhän se stressi ja väsymyskin joskus tule, mutta sen verran pitkään on duunit ahdistaneet, että nyt kyllä ihan rehellisesti nautin kun kerrankin tuntuu hyvältä ja kivalta.
On ollut myös kiva huomata, että aivot palautuivat älyttömän nopeasti taas työmoodiin. Siinä missä koti-minä etsii sanoja ja unohtelee puolet jutuista, niin työ-minä on edelleen ihan pro. Huippua!
Kolikon kääntöpuolella on sitten poika, joka tekee hammasta ja on todella väsynyt iltaisin. Ei ihan auvoa, mutta kyllä se tästä toivottavasti vielä tasaantuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti