Oho, pari viimeistä viikkoa mennyt jo ihan huomaamatta. Hormonit/biologia on siitä ihmeellisiä, että kun vaikeuksista alkaa olla nyt jo kuukausi, niin pää alkaa jo pahimman pelon unohtaa, monet päivät menevät ohi jo siten, että huoli vain käväisee muutamaan otteeseen siinä mielen reunamilla ja pelokkuutta tehokkaasti estää varsinkin se, että pikkutyyppi on yhtä aktiivinen masumöyrijä kuin isoveljensäkin - potkuja sataa sinne tänne vähintään parin tunnin välein, lohduttaen äitiä että kyllä täällä vielä ollaan, älä huolehdi. Samoin kuin isoveli, myös tämä sankari on innostunut kokeilemaan poikittaista asentoa, joka alkaa olla jo melko epämukavan tuntuinen äidille. Minulla meni itseasiassa pari viikkoa aikaa tajuta, että nyt ei muuten olekaan kyse supistuksesta vaan juuri siitä, että kaverin joko pää tai peffa on sijoittunut jotenkin epäedullisesti ja venyttää kohtua ikävästi. Alkaahan pienellä olla jo mittaakin, nyt siis suurinpiirtein kai jo yli puoli kiloa ja 30cm tai niillämain.
Maha on myös kasvanut ihan valtavasti. Se kasvu, mikä alkoi vapun korvilla, on jatkunut tähän päivään asti ihan järkyttävää tahtia. Nyt töissä onnittelevat jo kaikki, tuntemattomatkin, vatsan siis näkee. Ja ihanan yllättyneitä tyyppejä, kun kerron ettei laskettu aika siis todellakaan ole vielä ihan lähikuukausina vaan kohtuaikaa on vielä se 4kk tässä jäljellä... Taitaa olla se eeppinen maha edessä taas kerran, selkä valmistautuu kantamaan sitä taakkaa. Nyt jo se SI-liitos, joka viimeksi meni rikki, ilmoittelee itsestään jos seison liian kauan tai koitan maata liian kovalla alustalla selällään. Huokaus. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä johonkin fyssariin tai osteopaattiin tai johonkin?
Viikonloppuna juhlittiin kunnialla isoveljen 2-v syntympäiviä. Mun pieni Pikku-Ukko, niin kamalan iso jo. Taidan kirjata 2-vuotispostauksen ihan vaan siksikin, että niin kovin vähän olen raskaushuolien keskellä päivittänyt hänen kuulumisiaan ja kehitystään, vaikka varsinkin keväällä niin hurjasti onkin tapahtunut. Syntymäpäivänään sankari meni tarhaan laulaen. Laulaen! Tammikuussahan se ei pieni vielä edes puhunut! Tädit kehuivat myös kovasti, että tuo muistaa eri laulujen sanoja vaikka kuinka. On huomattu kotonakin, varsinkin nukkumaan mentäessä, jolloin sen nukkumisen sijaan tekisi mieli siis laulaa ja jumpata ja lorutella :) Mutta siitä vielä erikseen siis lisää.
Minä itse taas fiilistelen sitä, että tänään on 13 työpäivää lomaan. Kesälomaan ja siihen pitkään lomaan. Takaisin vasta 2017. Pieni äitiyslomapaniikki on jo iskemässä - nytkö jo ja mitä mä sit teen? Ensin kuitenkin nämä muutamat päivät ja Juhannus. Ja hengittelen vaan.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2015
maanantai 1. kesäkuuta 2015
Rakenneultrakuulumisia
Tänään siis 21+1. Jos pikkutyyppi käyttäytyy kuten isoveljensä ja alun hankaluuksien jälkeen kieltäytyy tulemasta ilman käynnistystä ulos, oltaisiin nyt niinkuin laskennallisesti ihan varmasti sitten siinä puolivälissä. Tuntuu aika pitkältä ajalta tästä loppuun, mutta onhan nyt pian kesä ja sitten on lomat ja sitten ihan pikkuisen perehdytystä ja sitten (jos kaikki edelleen sujuu hyvin) alkaa se "loma". Olen miettinyt, että jaksanko ihan tosi olla varhennetulla äitiyslomalla jo elokuun puolivälistä, jäähän siihen kyllä se 2kk sitten peukaloidenpyörittelyä, kun ei päiväkotipaikastakaan uskalla nyt vielä luopua ennen kuin näkee, miten kunto tästä kehittyy.
Mutta viime torstaina siis oli se kauan odotettu rakenneultra. Onnistuivat jotenkin olemaan jo klo 9 myöhässä lähes 40 minuuttia, toivon vain ettei viivästys johtunut siitä, että joku olisi saanut huonoja uutisia ennen sitä :/
Käytiin läpi kätilön kanssa vähän raskautta tähän asti ja pari kertaa kätilö kysyikin, että olinko sitten käynyt kaikkien vuotojeni kanssa päivystyksessä. Joku henkinen korvaus tuli, kun sain sanoa, että olisin kyllä käynyt, jos olisi päästetty. Ja siitä, että kätilö kovasti pahoitteli tilannetta ja sitä, että olin jäänyt niin yksin. Näin ilmeestä, että hänkin kyllä ihmetteli, etteikö nyt jossain kohti olisi huolestunutta äitiä voitu päästää ultraan. Lohdutti.
Itse ultraus meni sujuvasti, käytiin läpi pikkutyypin rakenteet ja painoarvio ultraushetkellä oli 379g. Kaikki oli muutenkin rakenteiden osalta kunnossa, osat olivat siellä missä pitikin, huuli oli ehjä, kasvua juuri siellä ja siten kun pitikin - mikä helpotus! Ja varmistusta sille, että toinen poika siellä on tosiaan tulossa saatiin myös. Ei meillä ollutkaan nimi valmiina kuin pojalle, joten silleen tästä on helppo jatkaa, mutta on mulla vähän haikea olo siitä, etten saa kokea millaista olisi ollut olla tyttölapsenkin äiti. Tiedä sitten onko sillä varsinaisesti edes väliä, kaipa sitä vain prosessoi vaan sitä, että tämä raskaus jää viimeiseksi.
Mutta sitten siihen (heti lapsen yleisen terveyden jälkeen) polttavimpaan kysymykseen. Ja kappas - ihmeiden aika todella ei muutenkaan ole ohi: istukka oli nyt noussut hienosti ylöspäin, kätilö näytti vielä minullekin aloittaen ultraamalla ihan häpyluun tuntumasta ja toden totta - ensimmäisenä tuli pikkutyypin pää ja sitten vasta istukkarakenteet, se on siis ihan kunnolla noussut eli ei enää lainkaan etinen tai edes reunaistukka!
Se, mitä en oikein vieläkään ymmärrä, on se että istukka on tässä 5-6 viikon ultravälissä vaihtanut jotenkin etupuolelta taakse. Olen tietysti tosi iloinen siitä, että se on nyt paremmassa turvassa siellä takana, mutta minkään kasvulogiikan mukaan en ymmärrä miten se on voinut kasvaa sivusuunnassa eri paikkaan. Ja silti olen itse np-ultrassa nähnyt sen siinä edessä ja nyt taas takana. Mystistä. Olisiko sitten tehnyt kasvua kohdun pohjan kautta suurimman kasvun aikana. Mutta ilmoitsen silti siitä, että sen osalta lisäriski on poistunut ja voidaan jatkaa tämän raskauden osalta jo toiveikkaissa tunnelmissa. Kaikki todennäköisyydethän ovat nyt jo sen puolella, että tämäkin vuototarina päättyy iloiseen lopputulokseen (joskus sitten syys-lokakuu -akselilla kuitenkin mieluiten vasta).
Ultraus paljasti myös yhden melko ikävän raskausoireen ei-niin-ikävän syyn: olen tässä nyt pari viikkoa ajatellut, että onpa yhtäkkiä lantionpohjalihakset menneet huonoon kuntoon, kun virtsarakkoon koskee ja välillä joutuu ihan kunnolla pidättämään, ettei tulisi vahinkoa. Pikkutyypin pää oli ainakin nyt ultratessa juuri alaspäin, pökkimässä siellä äitiä suoraan virtsarakkoon - sehän selittää nämä äkillisesti alkaneet hankaluudet. Ja kun pienellä oli pään halkaisijakin jo yli 5cm, niin onhan siinä jo ihan kokoa, millä muksauttaa... Hassua, että pieni on jo niin iso, tällä viikolla kai siis jo yli 25cm!
Koko toukokuun olen vähenevistä vuodoista huolimatta halunnut olla ajattelematta pikkutyyppiä niin paljon kuin mahdollista, se on vaan ollut helpompi niin. Ja jotenkin olo on sellainen, että vasta jostain sieltä viikoilta 25+ alkaen sitä uskaltaisi kunnolla fiilistellä tätä. Siihen nyt kuitenkin vielä se 4 vkoa eli jos kesäkuun jotenkin pitäisi vielä aivot vaikkapa työaiheissa niin sitten voi heinäkuussa heittäytyä johonkin raskaushuumaan (jos sellaisen jostain vaikka löytäisin). Noudattelisi silloin tämäkin raskaus samaa kaavaa kuin edellinen: alkuraskaus ihan horroria ja huolta, keskiraskaus semiperseistä toivon elättelyä ja loppu jo melkein siedettävää.
Yritän ajatella, että toisilla ei tule edes sitä yhtä vaivatonta ja nautittavaa kolmannesta, ja koitan iloita jokaisesta helposti menevästä päivästä. Tänään vein ensimmäistä kertaa 2 kuukauteen koiran pitkälle aamulenkille, sekin tuntui huikealta voitolta! Koiraparka on ollut tämän välin vuorotellen eri anoppiloissa, oli vähän korvat luimussa meille tullessaan. Siinä sen näkee, että kärsijöitä tässäkin perhetilanteessa on monia. Mutta ehkä se tästä tälläkin kertaa?
Mutta viime torstaina siis oli se kauan odotettu rakenneultra. Onnistuivat jotenkin olemaan jo klo 9 myöhässä lähes 40 minuuttia, toivon vain ettei viivästys johtunut siitä, että joku olisi saanut huonoja uutisia ennen sitä :/
Käytiin läpi kätilön kanssa vähän raskautta tähän asti ja pari kertaa kätilö kysyikin, että olinko sitten käynyt kaikkien vuotojeni kanssa päivystyksessä. Joku henkinen korvaus tuli, kun sain sanoa, että olisin kyllä käynyt, jos olisi päästetty. Ja siitä, että kätilö kovasti pahoitteli tilannetta ja sitä, että olin jäänyt niin yksin. Näin ilmeestä, että hänkin kyllä ihmetteli, etteikö nyt jossain kohti olisi huolestunutta äitiä voitu päästää ultraan. Lohdutti.
Itse ultraus meni sujuvasti, käytiin läpi pikkutyypin rakenteet ja painoarvio ultraushetkellä oli 379g. Kaikki oli muutenkin rakenteiden osalta kunnossa, osat olivat siellä missä pitikin, huuli oli ehjä, kasvua juuri siellä ja siten kun pitikin - mikä helpotus! Ja varmistusta sille, että toinen poika siellä on tosiaan tulossa saatiin myös. Ei meillä ollutkaan nimi valmiina kuin pojalle, joten silleen tästä on helppo jatkaa, mutta on mulla vähän haikea olo siitä, etten saa kokea millaista olisi ollut olla tyttölapsenkin äiti. Tiedä sitten onko sillä varsinaisesti edes väliä, kaipa sitä vain prosessoi vaan sitä, että tämä raskaus jää viimeiseksi.
Mutta sitten siihen (heti lapsen yleisen terveyden jälkeen) polttavimpaan kysymykseen. Ja kappas - ihmeiden aika todella ei muutenkaan ole ohi: istukka oli nyt noussut hienosti ylöspäin, kätilö näytti vielä minullekin aloittaen ultraamalla ihan häpyluun tuntumasta ja toden totta - ensimmäisenä tuli pikkutyypin pää ja sitten vasta istukkarakenteet, se on siis ihan kunnolla noussut eli ei enää lainkaan etinen tai edes reunaistukka!
Se, mitä en oikein vieläkään ymmärrä, on se että istukka on tässä 5-6 viikon ultravälissä vaihtanut jotenkin etupuolelta taakse. Olen tietysti tosi iloinen siitä, että se on nyt paremmassa turvassa siellä takana, mutta minkään kasvulogiikan mukaan en ymmärrä miten se on voinut kasvaa sivusuunnassa eri paikkaan. Ja silti olen itse np-ultrassa nähnyt sen siinä edessä ja nyt taas takana. Mystistä. Olisiko sitten tehnyt kasvua kohdun pohjan kautta suurimman kasvun aikana. Mutta ilmoitsen silti siitä, että sen osalta lisäriski on poistunut ja voidaan jatkaa tämän raskauden osalta jo toiveikkaissa tunnelmissa. Kaikki todennäköisyydethän ovat nyt jo sen puolella, että tämäkin vuototarina päättyy iloiseen lopputulokseen (joskus sitten syys-lokakuu -akselilla kuitenkin mieluiten vasta).
Ultraus paljasti myös yhden melko ikävän raskausoireen ei-niin-ikävän syyn: olen tässä nyt pari viikkoa ajatellut, että onpa yhtäkkiä lantionpohjalihakset menneet huonoon kuntoon, kun virtsarakkoon koskee ja välillä joutuu ihan kunnolla pidättämään, ettei tulisi vahinkoa. Pikkutyypin pää oli ainakin nyt ultratessa juuri alaspäin, pökkimässä siellä äitiä suoraan virtsarakkoon - sehän selittää nämä äkillisesti alkaneet hankaluudet. Ja kun pienellä oli pään halkaisijakin jo yli 5cm, niin onhan siinä jo ihan kokoa, millä muksauttaa... Hassua, että pieni on jo niin iso, tällä viikolla kai siis jo yli 25cm!
Koko toukokuun olen vähenevistä vuodoista huolimatta halunnut olla ajattelematta pikkutyyppiä niin paljon kuin mahdollista, se on vaan ollut helpompi niin. Ja jotenkin olo on sellainen, että vasta jostain sieltä viikoilta 25+ alkaen sitä uskaltaisi kunnolla fiilistellä tätä. Siihen nyt kuitenkin vielä se 4 vkoa eli jos kesäkuun jotenkin pitäisi vielä aivot vaikkapa työaiheissa niin sitten voi heinäkuussa heittäytyä johonkin raskaushuumaan (jos sellaisen jostain vaikka löytäisin). Noudattelisi silloin tämäkin raskaus samaa kaavaa kuin edellinen: alkuraskaus ihan horroria ja huolta, keskiraskaus semiperseistä toivon elättelyä ja loppu jo melkein siedettävää.
Yritän ajatella, että toisilla ei tule edes sitä yhtä vaivatonta ja nautittavaa kolmannesta, ja koitan iloita jokaisesta helposti menevästä päivästä. Tänään vein ensimmäistä kertaa 2 kuukauteen koiran pitkälle aamulenkille, sekin tuntui huikealta voitolta! Koiraparka on ollut tämän välin vuorotellen eri anoppiloissa, oli vähän korvat luimussa meille tullessaan. Siinä sen näkee, että kärsijöitä tässäkin perhetilanteessa on monia. Mutta ehkä se tästä tälläkin kertaa?
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
20+0 saavutettu
Käsittämätöntä, että ollaan vihdoin puolivälissä (laskennallisessa nyt ainakin). Elämäni pisimmät viikot tänne asti, ainakin viikosta 11 lähtien, mutta niin vaan tulee yön jälkeen aina uusi päivä. Ja taas uusi päivä. Viimeiset kaksi viikkoa on ollut vähän helpompaa, ei ole vuotanut verta, kaikkea koostumusta valkovuotoa sitten taas on senkin edestä, että välillä on pitänyt upgreidata pikkuhousunsuojasta siteeseenkin sen vuoksi. Mutta ei kuulemma mitään tulehdusta, joten koitan hengittää. Vessassa uskallan pyyhkiä jo paperilla ja välistä vilkaista pönttöönkin. Silti huomaan tutun paniikin iskevän aina kun jotain kunnolla lorahtaa, vaikka kuinka yrittäisin vakuuttaa itselleni että varmaan taas vaan sitä valkovuotoa. Pelosta on vaikea luopua.
Torstaina on rakenneultra, sitten tiedetään taas lisää. Odotan ja jännitän sitä ihan hulluna. Pikkutyyppi on elossa ainakin juuri nyt, harjoittelee äidin virtsarakon potkintaa, mutta toivon että rakenteellisestikin kaikki on hyvin. Ja se istukka, sekin jännittää. Sen kunto ja sijainti. Ja mitä kuuluu kohdunsuulle, supistelua on kyllä säännöllisesti tässä ollut vaikkei onneksi niin rajuina kuin kuukausi takaperin.
Yritän silti elää tässä ja nyt. Ei ensi torstaissa, ei kesässä, eikä lokakuussa. Nyt pieni potkii ja voin mennä hyvillä mielin nukkumaan.
Torstaina on rakenneultra, sitten tiedetään taas lisää. Odotan ja jännitän sitä ihan hulluna. Pikkutyyppi on elossa ainakin juuri nyt, harjoittelee äidin virtsarakon potkintaa, mutta toivon että rakenteellisestikin kaikki on hyvin. Ja se istukka, sekin jännittää. Sen kunto ja sijainti. Ja mitä kuuluu kohdunsuulle, supistelua on kyllä säännöllisesti tässä ollut vaikkei onneksi niin rajuina kuin kuukausi takaperin.
Yritän silti elää tässä ja nyt. Ei ensi torstaissa, ei kesässä, eikä lokakuussa. Nyt pieni potkii ja voin mennä hyvillä mielin nukkumaan.
perjantai 8. toukokuuta 2015
17+5 Liikkeitä ja liitoskipuja
Vähän rauhallisempaa vuotorintamalla, on jopa muutama ihan vuodoton päivä ollut, valitettavasti sen kavereina päiviä, jolloin tulee tuoretta vereslimaista vuotoa vessakäynnin yhteydessä. Virtsa- ja emätintestien tulokset olivat ihanan epäselviä - ei bakteeritulehdusta ainakaan, mutta virtsassa verta ja leukosyyttejä silti. Voi olla, että ihan vaan verivuodosta, jota näytepäivänä oli vaikka yritinkin pestä. Sukupuolitestien tuloksia yhä odotellaan, mutta olisin kyllä hämmästynyt, jos niissä tulisi jotain.
Pääsin silti neuvolaan juttelemaan oman tädin kanssa eilen ja kuunneltiin sydänäänet. Löytyivät, hyvät oli. Huojensi, koska parina yönä on taas supistanut niin, että herään. Ihan yksittäisiä kertoja kuitenkin. Muutenkin unen laatu on nyt yhtäkkiä romahtanut, saatan herätä ja vaan valvoa vaikkei olisi mitään erityistä mielessäkään. Taitaa olla alkuraskauden pahimmat väsymykset takana, kun joutuu taas unen kanssa tappelemaan. Ihan hyvä kuitenkin, että kaikesta huolesta huolimatta olen nukkunut edes tähän asti, viime raskaudesta huoli vei yöunetkin ja ne yösydäntunnit on kyllä tosi pitkiä ja ahdistavia, olen kiitollinen, ettei niitä ole samalla tavalla ollut.
Iloista on se, että kolmisen viikkoa tuntemani pienet vatsan liikehdinnät muuttuvat koko ajan selvemmiksi ja säännöllisemmiksi. Niistä saa jo aika kivasti turvaa ja sitä ensimmäistä, hapuilevaa yhteyden kokemistakin. Tietystikin kohtu on hiljainen aina, kun vessareissun tuloksena on verta ja huolta, eli niin paljon apua siitä ei vielä saa, ettäkö voisi kuitata huolet niiden avulla. Mutta on se ihanaa, tunnustella niitä pieniä muljahduksia ja miettiä, että kaikesta huolimatta se pieni sissi siellä kovasti kasvaa ja kehittyy.
Sitten viimeisen viikon aikana tullut ei-niin-kiva lisäoire on liitoskivut. Tuntuu kun vapun tiimoilla (ja ehkä sen reippaasta kävelystä johtuen) koko lantionalueen luusto olisi keksinyt lähteä omille teilleen. Istuinluiden väli on varmasti kasvanut ja nivusia vihloo kävellessä. Eilen oli jo aika tukalaa, tietysti samana päivänä Pikku-Ukon päiväkodin Äitienpäivän temppurata. Se oli kyllä tosi kiva muuten ja onneksi siellä oli penkkejä, joille istua lepuuttamaan... Mutta mitään tällaista mulla ei ollut edellisessä raskaudessa ja sen vuoksi yllätti, ai näin kipeitä ja näin aikaisin raskaudessa? Pieni googletus tosin kertoi, että monilla muillakin on juuri tässä kohdun villin kasvukauden aikana ollut näitä jo.
Tuntuukin, että viimeisen kahden viikon aikana vatsa on yhtäkkiä plopsahtanut näkyviin ja eilen töissä tuli ensimmäiset onnittelut mahasta. En oikein tilanteen vuoksi osaa ottaa niitä vielä vastaan, sanon että onnitella saa sitten lokakuussa jos edelleen on aihetta.
Ja sitten vielä loppuun osasto ällö: ummetus palasi vatsan kasvun myötä. Valitettavasti niin teki myös pukama, joka älysi sentään puolitoista vuotta pysyä aisoissa. Lisää hyviä syitä, miksi kammota vessakäyntejä. Vaikka sinällään ihan oma syy, mitäs jätin sen kuitulisän pois alkuraskaudesta, se vaan tuntui niin kovasti silloin turvottavan. No, nyt sitä syödään taas kiltisti aamuisin. Huokaus. Milloinkohan sitä oppisi, että kannattaa pitää itsestään jo ennaltaehkäisevästi...
Pääsin silti neuvolaan juttelemaan oman tädin kanssa eilen ja kuunneltiin sydänäänet. Löytyivät, hyvät oli. Huojensi, koska parina yönä on taas supistanut niin, että herään. Ihan yksittäisiä kertoja kuitenkin. Muutenkin unen laatu on nyt yhtäkkiä romahtanut, saatan herätä ja vaan valvoa vaikkei olisi mitään erityistä mielessäkään. Taitaa olla alkuraskauden pahimmat väsymykset takana, kun joutuu taas unen kanssa tappelemaan. Ihan hyvä kuitenkin, että kaikesta huolesta huolimatta olen nukkunut edes tähän asti, viime raskaudesta huoli vei yöunetkin ja ne yösydäntunnit on kyllä tosi pitkiä ja ahdistavia, olen kiitollinen, ettei niitä ole samalla tavalla ollut.
Iloista on se, että kolmisen viikkoa tuntemani pienet vatsan liikehdinnät muuttuvat koko ajan selvemmiksi ja säännöllisemmiksi. Niistä saa jo aika kivasti turvaa ja sitä ensimmäistä, hapuilevaa yhteyden kokemistakin. Tietystikin kohtu on hiljainen aina, kun vessareissun tuloksena on verta ja huolta, eli niin paljon apua siitä ei vielä saa, ettäkö voisi kuitata huolet niiden avulla. Mutta on se ihanaa, tunnustella niitä pieniä muljahduksia ja miettiä, että kaikesta huolimatta se pieni sissi siellä kovasti kasvaa ja kehittyy.
Sitten viimeisen viikon aikana tullut ei-niin-kiva lisäoire on liitoskivut. Tuntuu kun vapun tiimoilla (ja ehkä sen reippaasta kävelystä johtuen) koko lantionalueen luusto olisi keksinyt lähteä omille teilleen. Istuinluiden väli on varmasti kasvanut ja nivusia vihloo kävellessä. Eilen oli jo aika tukalaa, tietysti samana päivänä Pikku-Ukon päiväkodin Äitienpäivän temppurata. Se oli kyllä tosi kiva muuten ja onneksi siellä oli penkkejä, joille istua lepuuttamaan... Mutta mitään tällaista mulla ei ollut edellisessä raskaudessa ja sen vuoksi yllätti, ai näin kipeitä ja näin aikaisin raskaudessa? Pieni googletus tosin kertoi, että monilla muillakin on juuri tässä kohdun villin kasvukauden aikana ollut näitä jo.
Tuntuukin, että viimeisen kahden viikon aikana vatsa on yhtäkkiä plopsahtanut näkyviin ja eilen töissä tuli ensimmäiset onnittelut mahasta. En oikein tilanteen vuoksi osaa ottaa niitä vielä vastaan, sanon että onnitella saa sitten lokakuussa jos edelleen on aihetta.
Ja sitten vielä loppuun osasto ällö: ummetus palasi vatsan kasvun myötä. Valitettavasti niin teki myös pukama, joka älysi sentään puolitoista vuotta pysyä aisoissa. Lisää hyviä syitä, miksi kammota vessakäyntejä. Vaikka sinällään ihan oma syy, mitäs jätin sen kuitulisän pois alkuraskaudesta, se vaan tuntui niin kovasti silloin turvottavan. No, nyt sitä syödään taas kiltisti aamuisin. Huokaus. Milloinkohan sitä oppisi, että kannattaa pitää itsestään jo ennaltaehkäisevästi...
lauantai 2. toukokuuta 2015
16+6 Ja vapusta selvitty
No on nyt sitten juhlittu vappua. Ja käyty siellä psykologilla purkamassa raskausahdistusta ja neuvolalääkärillä tsekkaamassa, että kohdunsuu on edelleen kiinni napakasti ja sydänäänet kuuluu. Jee!
Se psykologi oli oikein hyvä... Mutta en tiedä sitten kuinka paljon siitä kuitenkaan sain, kun tuntuu että olen tästä puhunut lähipiirin kanssa. Sanoitti hyvin mun tuntemukset ja totesi armahtavasti, että onhan tässä syykin olla huolissaan ja että perheissä on välillä tilanteita, että toinen joutuu ottamaan enemmän vastuuta. Meillä se on nyt Jii, mutta myöhemmin voi olla toisinkin. Ja että Pikku-Ukko joutuu nyt vain harjoittelemaan sitä isoveljen roolia vähän aiemmin, että äiti ei aina ehdi tai jaksa vastaamaan hänen tarpeisiinsa juuri sillä hetkellä kun lapsi haluaisi. Ja että tärkeää on nyt opetella rajaamaan ahdistusta ja elämään enemmän hetkessä, ei sitku sitä ja tätä. Olen kuunnellut Audiblen kautta Ekhart Tollen Läsnäolon voimaa ja yrittänyt päästä enemmän tähän hetkeen.
Hyvää harjoitusta tuli jo saman päivän iltana kun kohtu keksi syytää taas järkyttävän määrän veriklönttejä ulos kerralla. Pyyhkeeseen jäi pesun jälkeen vielä kunnolla verta ja pitkän käsisuihkuttelun jälkeen klöntit tulivat vihdoin ulos pitkinä, venyvinä roippeina. Eivät kuitenkaan värjänneet enää vettä, joten taisivat sitten kuitenkin olla aika vanhoja. Toivon, että nyt tuli kaikki se, minkä gyne näki siellä istukan alla silloin reilu viikko takaperin... Muuten kirkas vuoto on lakannut ja vanhan veren sekaisen valkovuodon lisäksi ei ole nyt muutamaan päivään tullutkaan.
Neuvolalääkärillä tosiaan kaikki oli melko ok. Sydänäänet löytyivät, lääkäri teki varovaisen alapäätsekin ja löysi vain vanhaa verta - ja tosiaan sen melko inhan kohdunsuun tsekin jälkeen tuli helpottava vastaus, supisteluista huolimatta napakka ja täysin kiinni oleva kohdunsuu. Menen maanantaina vielä labroihin jossa tsekataan uudestaan sukupuolitaudit, hiiva ja tulehdukset ja mietitään tarvitaanko jotain lisähoitoa. Paino ei ollut noussut, mutta kohtu silti onneksi kasvanut hyvällä tahdilla. Pitää koittaa muistaa syödä vähän paremmin taas...
Vapunpäivä oli oikea tulikoe, lähdettiin heti aamusta Pikku-Ukon kanssa juhlimaan bestistä Ja vappua Tampereelle, puolitoista tuntia ensin junassa, sitten 3h kävelyä vapputorilla ja siirtymämatkoilla, erinomaisia ruokahetkiä ja ulkoilua lasten kanssa. Kävelin enemmän kuin olen kävellyt kuluneisiin 6 viikkoon yhteensä - ja siltikään pientä vatsan kiristelyä ja sen vanhan veren sekaista valkovuotoa lukuunottamatta ei taivas tippunut niskaan tai maailma räjähtänyt.
Eilen illalla vuoto muuttui taas vetiseksi ja aamuyöstä sitä tuli taas makuullaankin kahdesti. Vaikken nyt usko että se sitä lapsivettä onkaan kun tulee selvinä hulahduksina epäsäännöllisin väliajoin, niin kyllä se taas eilisen hyvän fiiliksen jälkeen veti mielen matalaksi. Toivottavasti ei ole uudelleen uusinut bakteerivaginoosi ja toivottavasti supistelu ei nyt ala uudestaan. Onneksi ne labrat otetaan jo maanantaina.
Eilen oli tosiaan jotenkin ylpeä ja voitonriemuinenkin olo. Että jos tämä nyt tästä lähtisi helpottamaan tai jos uskaltaisin ainakin elää tätä päivää rohkeasti, kunnes oikeasti on jotain huonoja uutisia. Mutta toivo on selvästi edelleen hauras ja mun läsnäolotaidot hakusessa. Pitää harjoitella lisää. Mutta oli ihana hengähdystauko se yksikin päivä, melkein normaali ja verraten huoleton. Kaipaan sitä olotilaa lisää!
Se psykologi oli oikein hyvä... Mutta en tiedä sitten kuinka paljon siitä kuitenkaan sain, kun tuntuu että olen tästä puhunut lähipiirin kanssa. Sanoitti hyvin mun tuntemukset ja totesi armahtavasti, että onhan tässä syykin olla huolissaan ja että perheissä on välillä tilanteita, että toinen joutuu ottamaan enemmän vastuuta. Meillä se on nyt Jii, mutta myöhemmin voi olla toisinkin. Ja että Pikku-Ukko joutuu nyt vain harjoittelemaan sitä isoveljen roolia vähän aiemmin, että äiti ei aina ehdi tai jaksa vastaamaan hänen tarpeisiinsa juuri sillä hetkellä kun lapsi haluaisi. Ja että tärkeää on nyt opetella rajaamaan ahdistusta ja elämään enemmän hetkessä, ei sitku sitä ja tätä. Olen kuunnellut Audiblen kautta Ekhart Tollen Läsnäolon voimaa ja yrittänyt päästä enemmän tähän hetkeen.
Hyvää harjoitusta tuli jo saman päivän iltana kun kohtu keksi syytää taas järkyttävän määrän veriklönttejä ulos kerralla. Pyyhkeeseen jäi pesun jälkeen vielä kunnolla verta ja pitkän käsisuihkuttelun jälkeen klöntit tulivat vihdoin ulos pitkinä, venyvinä roippeina. Eivät kuitenkaan värjänneet enää vettä, joten taisivat sitten kuitenkin olla aika vanhoja. Toivon, että nyt tuli kaikki se, minkä gyne näki siellä istukan alla silloin reilu viikko takaperin... Muuten kirkas vuoto on lakannut ja vanhan veren sekaisen valkovuodon lisäksi ei ole nyt muutamaan päivään tullutkaan.
Neuvolalääkärillä tosiaan kaikki oli melko ok. Sydänäänet löytyivät, lääkäri teki varovaisen alapäätsekin ja löysi vain vanhaa verta - ja tosiaan sen melko inhan kohdunsuun tsekin jälkeen tuli helpottava vastaus, supisteluista huolimatta napakka ja täysin kiinni oleva kohdunsuu. Menen maanantaina vielä labroihin jossa tsekataan uudestaan sukupuolitaudit, hiiva ja tulehdukset ja mietitään tarvitaanko jotain lisähoitoa. Paino ei ollut noussut, mutta kohtu silti onneksi kasvanut hyvällä tahdilla. Pitää koittaa muistaa syödä vähän paremmin taas...
Vapunpäivä oli oikea tulikoe, lähdettiin heti aamusta Pikku-Ukon kanssa juhlimaan bestistä Ja vappua Tampereelle, puolitoista tuntia ensin junassa, sitten 3h kävelyä vapputorilla ja siirtymämatkoilla, erinomaisia ruokahetkiä ja ulkoilua lasten kanssa. Kävelin enemmän kuin olen kävellyt kuluneisiin 6 viikkoon yhteensä - ja siltikään pientä vatsan kiristelyä ja sen vanhan veren sekaista valkovuotoa lukuunottamatta ei taivas tippunut niskaan tai maailma räjähtänyt.
Eilen illalla vuoto muuttui taas vetiseksi ja aamuyöstä sitä tuli taas makuullaankin kahdesti. Vaikken nyt usko että se sitä lapsivettä onkaan kun tulee selvinä hulahduksina epäsäännöllisin väliajoin, niin kyllä se taas eilisen hyvän fiiliksen jälkeen veti mielen matalaksi. Toivottavasti ei ole uudelleen uusinut bakteerivaginoosi ja toivottavasti supistelu ei nyt ala uudestaan. Onneksi ne labrat otetaan jo maanantaina.
Eilen oli tosiaan jotenkin ylpeä ja voitonriemuinenkin olo. Että jos tämä nyt tästä lähtisi helpottamaan tai jos uskaltaisin ainakin elää tätä päivää rohkeasti, kunnes oikeasti on jotain huonoja uutisia. Mutta toivo on selvästi edelleen hauras ja mun läsnäolotaidot hakusessa. Pitää harjoitella lisää. Mutta oli ihana hengähdystauko se yksikin päivä, melkein normaali ja verraten huoleton. Kaipaan sitä olotilaa lisää!
tiistai 28. huhtikuuta 2015
Mun pieni osaa numeroita
Välillä jotain muutakin kun vuotoa (vaikka sekin jatkuu, apua).
Mutta mihin katosi mun ihana pieni puhumaton ja joustava pikkuinen? Uhmaa meillä on näin 1v10kk iässä riittänyt ihan todella kylliksi, juuri äsken Jii oli lähdössä Pikku-Ukon kanssa puistoon ja huomattiin, että pojalla oli tullut kakka housuun. Ihan sairaat kilarit tuli, kun ei sitten lähdettykään kakkahousuna vaan tyhmät vanhemmat halusi vaihtaa ne vaipat ensin. Joopajoo ja selitä nyt siinä kun toinen vain juoksee ympäri taloa itkien ja huutaen.
Ymmärrän, että tuokin kuuluu kasvuun. Mutta niitä sydäntälämmittävämpiäkin juttuja on ollut. 13.hammas (oikea alakulmuri) puhkesi viime viikolla. Pikku-Ukko tuntee ja osaa nimetä jo monta eri väriä ja nauttii saadessaan tehdä Duplopalikoista erilaisia värisommitelmia alustalle, kokeilee miltä näyttää tämä väri tuon vieressä ja niin edelleen. Jii kuvasi pari viikkoa sitten Mummilasta ihanan videon, jossa poika soittaa pianoa ja laulaa mukana yli 10 minuutin (!) pätkän. No ei juu nuotilleen, mutta suurella tunteen palolla kyllä. Ja viikonloppuna laskettiin viinirypäleitä viiteen ja tänään tarhasta tullessa poika luetteli sormillaan yksi-kaksi-kolme-neljä-viisi ja ihan oikea määrä oli sormia esillä! Miten mun pienenpieni on jo niin iso, voi miten sydämessä tällaisina hetkinä soi.
Öisin, kun yleensä vuotohätä on mulla pienempi ja poika nukkuu siinä vieressä, silitän Pikku-Ukon poskea ja mietin, miten todella silmänräpäyksen lapset ovat vanhempiensa pikkuisia ja sitten yhtäkkiä jo omia isoja itsejään. Isin ja äidin silmäteriä kyllä sittenkin.
Ja yhä uudelleen kuulen päässäni Aale Tynnin sanat:
Olen vain suojeleva syli. Kasva kauas äitisi yli.
Mutta mihin katosi mun ihana pieni puhumaton ja joustava pikkuinen? Uhmaa meillä on näin 1v10kk iässä riittänyt ihan todella kylliksi, juuri äsken Jii oli lähdössä Pikku-Ukon kanssa puistoon ja huomattiin, että pojalla oli tullut kakka housuun. Ihan sairaat kilarit tuli, kun ei sitten lähdettykään kakkahousuna vaan tyhmät vanhemmat halusi vaihtaa ne vaipat ensin. Joopajoo ja selitä nyt siinä kun toinen vain juoksee ympäri taloa itkien ja huutaen.
Ymmärrän, että tuokin kuuluu kasvuun. Mutta niitä sydäntälämmittävämpiäkin juttuja on ollut. 13.hammas (oikea alakulmuri) puhkesi viime viikolla. Pikku-Ukko tuntee ja osaa nimetä jo monta eri väriä ja nauttii saadessaan tehdä Duplopalikoista erilaisia värisommitelmia alustalle, kokeilee miltä näyttää tämä väri tuon vieressä ja niin edelleen. Jii kuvasi pari viikkoa sitten Mummilasta ihanan videon, jossa poika soittaa pianoa ja laulaa mukana yli 10 minuutin (!) pätkän. No ei juu nuotilleen, mutta suurella tunteen palolla kyllä. Ja viikonloppuna laskettiin viinirypäleitä viiteen ja tänään tarhasta tullessa poika luetteli sormillaan yksi-kaksi-kolme-neljä-viisi ja ihan oikea määrä oli sormia esillä! Miten mun pienenpieni on jo niin iso, voi miten sydämessä tällaisina hetkinä soi.
Öisin, kun yleensä vuotohätä on mulla pienempi ja poika nukkuu siinä vieressä, silitän Pikku-Ukon poskea ja mietin, miten todella silmänräpäyksen lapset ovat vanhempiensa pikkuisia ja sitten yhtäkkiä jo omia isoja itsejään. Isin ja äidin silmäteriä kyllä sittenkin.
Ja yhä uudelleen kuulen päässäni Aale Tynnin sanat:
Olen vain suojeleva syli. Kasva kauas äitisi yli.
torstai 23. huhtikuuta 2015
15+4, vuotaa, supistaa ja pelottaa
Terveiset kotoa. Tältä viikolta olis kyllä saanut useita erilaisia postauksia ja pelottaa ihan hysteerisenä, mitä tämä ilta tai huominen, tai seuraavat päivät sitten tuovat...
Maanantaina olin viikonlopun vetisestä vuodosta niin huolissani, että menin taas yksityiselle, heti aamusta. Gyne oli oikein ymmärtäväinen, ihmetteli kovasti, että eivät ole päästäneet julkiselle tsekkiin päivystykseen ja varmaan sen johdosta ei myöskään veloittanut ylimääräisiä ultrasta. Katsottiin kuitenkin tyyppiä yltä ja päältä, hänellä oli kaikki ok, sopivasti lapsivettä ja kohdunsuu yhä kiinni. Limakalvot olivat emättimessä kuulemma hurjassa kunnossa, hiivaakin vähän, mutta aloitettiin silti antibiootilla bakteeritulehdukseen. Se onkin auttanut, tai ainakin lorina on loppunut.
Illalla tuli sellaista punaista, vähän jo kuivunutta verta tai hippusia pönttöön, paperissa näyttivät jo ruskeilta. Ajattelin, että vaan joku nirhauma aamun tutkimuksista. Lisää ei tullut enää yöllä. Menin tiistaina töihin, päivä meni ok, mutta kun tulin kotiin, tuli ihmeen tukala olo pariksi tunniksi, ihan kuin olisi supistanut, ja sen jälkeen vessassa käydessä tuli ihan kirkasta, vähän limaista verta paperiin. Soitin ohjeen mukaisesti (superhädissäni) taas naistentautien päivystykseen ja vasta nyt valkeni todellisuus: oikeasti näillä viikoilla et pääse mihinkään tsekkiin, ellet vuoda niin runsaasti, että tulet ambulanssilla tai sitten niin, että keskenmeno on jo tapahtunut ja tsekkaavat onko kohtu tyhjentynyt. Kylmäsi, kun tajusin, että se tilanteen seuraaminen todella tarkoittaa sitä, että koko keskenmenon hoidat yksin. Kätilö jotenkin suuttui vielä puhelimessa mulle, ja totesi että eihän he voi sille sikiölle mitään tehdä. No ei varmaan sikiölle, mutta äidille paljonkin, varsinkin jos raskaus on niin vaikea, että julkisia mielenterveyspalveluita aletaan kuluttaa seuraavaksi. Tulee Espoolle kalliimmaksi näin päin, väittäisin.
Jäimme siis kotiin. Vuotoa ei tullut kohisten, mutta vessakäynnin yhteydessä. Jäin eilen kotiin, kävin kuuntelemassa neuvolassa sydänäänet, jotka hermojaraastavan etsinnän jälkeen kuitenkin löytyivät. Ehdin huokaista tunnin kotona ja sitten alkoi tosi kipeät supistukset, joita jatkui ihan iltaan asti. Panadol ei auttanut yhtään, kaurapussi mahalla jo paremmin. Verta tuli kuitenkin edelleen vain paperiin vessareissuilla, ei siis vieläkään holisemalla, vaikka keskenmenon alkua vain odotin siinä maatessa ja kivuista kärsiessä.
Laitoin yöksi äänikirjan korvaan soimaan ja sainkin nukuttua kahdessa pätkässä. Jälkimmäinen tyynnytti supistukset ja tänään on ollut rauhallisempi päivä, vain yksi supistus, tosin lisäksi jomottavaa kipua vasemmassa alavatsassa. Olin eilen jo niin henkisesti varautunut siihen keskenmenoon, että nyt en oikein tiedä mitä ajatella. Makaan vain, ja pelkään uusia supistuksia. Ainakaan mitenkään hirveästi ei ole vuotanut vertakaan, vessanpönttöön en tosin ole uskaltanut enää katsoa. Huomenna pitäisi mennä sitten lääkäriin tsekkaamaan tilanne. Arvon vaan, että menenkö julkiselle, josta lähettävät kuitenkin sinne Jorviin, joka on moneen kertaan ilmoittanut, ettei halua mua nähdä, vaiko taas omalla rahalla yksityiselle.
Nyt siis vain odotetaan ja toivotaan. Ei ole helppoa muulla perheelläkään; Pikku-Ukko on aloittanut päiväkodissa toisten nipistelyn ja puremisen. Olen siitäkin huonona, olen varma että äidin (henkinen) poissaolo on osasyy tuohon. Huikeaa, mutta ei kai tässä silti auta kuin rämpiä päivä kerrallaan sen minkä pystyy.
Maanantaina olin viikonlopun vetisestä vuodosta niin huolissani, että menin taas yksityiselle, heti aamusta. Gyne oli oikein ymmärtäväinen, ihmetteli kovasti, että eivät ole päästäneet julkiselle tsekkiin päivystykseen ja varmaan sen johdosta ei myöskään veloittanut ylimääräisiä ultrasta. Katsottiin kuitenkin tyyppiä yltä ja päältä, hänellä oli kaikki ok, sopivasti lapsivettä ja kohdunsuu yhä kiinni. Limakalvot olivat emättimessä kuulemma hurjassa kunnossa, hiivaakin vähän, mutta aloitettiin silti antibiootilla bakteeritulehdukseen. Se onkin auttanut, tai ainakin lorina on loppunut.
Illalla tuli sellaista punaista, vähän jo kuivunutta verta tai hippusia pönttöön, paperissa näyttivät jo ruskeilta. Ajattelin, että vaan joku nirhauma aamun tutkimuksista. Lisää ei tullut enää yöllä. Menin tiistaina töihin, päivä meni ok, mutta kun tulin kotiin, tuli ihmeen tukala olo pariksi tunniksi, ihan kuin olisi supistanut, ja sen jälkeen vessassa käydessä tuli ihan kirkasta, vähän limaista verta paperiin. Soitin ohjeen mukaisesti (superhädissäni) taas naistentautien päivystykseen ja vasta nyt valkeni todellisuus: oikeasti näillä viikoilla et pääse mihinkään tsekkiin, ellet vuoda niin runsaasti, että tulet ambulanssilla tai sitten niin, että keskenmeno on jo tapahtunut ja tsekkaavat onko kohtu tyhjentynyt. Kylmäsi, kun tajusin, että se tilanteen seuraaminen todella tarkoittaa sitä, että koko keskenmenon hoidat yksin. Kätilö jotenkin suuttui vielä puhelimessa mulle, ja totesi että eihän he voi sille sikiölle mitään tehdä. No ei varmaan sikiölle, mutta äidille paljonkin, varsinkin jos raskaus on niin vaikea, että julkisia mielenterveyspalveluita aletaan kuluttaa seuraavaksi. Tulee Espoolle kalliimmaksi näin päin, väittäisin.
Jäimme siis kotiin. Vuotoa ei tullut kohisten, mutta vessakäynnin yhteydessä. Jäin eilen kotiin, kävin kuuntelemassa neuvolassa sydänäänet, jotka hermojaraastavan etsinnän jälkeen kuitenkin löytyivät. Ehdin huokaista tunnin kotona ja sitten alkoi tosi kipeät supistukset, joita jatkui ihan iltaan asti. Panadol ei auttanut yhtään, kaurapussi mahalla jo paremmin. Verta tuli kuitenkin edelleen vain paperiin vessareissuilla, ei siis vieläkään holisemalla, vaikka keskenmenon alkua vain odotin siinä maatessa ja kivuista kärsiessä.
Laitoin yöksi äänikirjan korvaan soimaan ja sainkin nukuttua kahdessa pätkässä. Jälkimmäinen tyynnytti supistukset ja tänään on ollut rauhallisempi päivä, vain yksi supistus, tosin lisäksi jomottavaa kipua vasemmassa alavatsassa. Olin eilen jo niin henkisesti varautunut siihen keskenmenoon, että nyt en oikein tiedä mitä ajatella. Makaan vain, ja pelkään uusia supistuksia. Ainakaan mitenkään hirveästi ei ole vuotanut vertakaan, vessanpönttöön en tosin ole uskaltanut enää katsoa. Huomenna pitäisi mennä sitten lääkäriin tsekkaamaan tilanne. Arvon vaan, että menenkö julkiselle, josta lähettävät kuitenkin sinne Jorviin, joka on moneen kertaan ilmoittanut, ettei halua mua nähdä, vaiko taas omalla rahalla yksityiselle.
Nyt siis vain odotetaan ja toivotaan. Ei ole helppoa muulla perheelläkään; Pikku-Ukko on aloittanut päiväkodissa toisten nipistelyn ja puremisen. Olen siitäkin huonona, olen varma että äidin (henkinen) poissaolo on osasyy tuohon. Huikeaa, mutta ei kai tässä silti auta kuin rämpiä päivä kerrallaan sen minkä pystyy.
torstai 16. huhtikuuta 2015
14+4 Pelastava neuvolakäynti
Huh. Tämän päivän neuvolakäynti taas pelasti paljon. Mielenterveyden, perheen arjen, työtehon (ainakin hetkellisesti), uskoni julkiseen terveydenhuoltoon.
Näillä viikoilla on se neuvolakäynti, johon oli toivottu miestäkin mukaan ja Jii tuli mielellään, voimavaroista olisi hyvä jutella kunnolla ja halusin sinne jonkun, joka saa sanottua tärkeät asiat jos mä olisin totaalisti revennyt. No en onneksi revennyt, ainakaan totaalisesti, mutta ihan vähän vain. Sen verran, että heti ensikuulumisten (ja kyynelien) jälkeen neuvolantäti ehdotti, että kuunnellaan ne sykkeet nyt heti ja puhutaan sitten lisää.
Ja sykkeet löytyi vielä, mikä ilo! Ensin istukan puolelta (koska se todella on siinä ihan etuseinässä) ja sitten siitä vierestä myös itse pikkutyypiltä. Kuulin ne itsekin, vahvat sykkeet, tädin ei tarvinut kertoa. Ja itku tuli uudelleen. Ei sentään ihan turhaan olla kestetty tätä kaikkea, toivoa on!
Käytiin loppuaika läpi tätä tilannetta, saatiin Jiin kanssa kertoa juurta jaksaen tuntemuksia ja hätää ja lopulta sain jopa kannustusta soittaa kaupungin mt-palveluihin (josta aika ihan psykologille tuli jo kahden viikon päähän. Olen edelleen sitä mieltä, että tässä tapauksessa on välttämätöntä, että käyn jonkun ammattilaisen kanssa tämän vielä kunnolla läpi ja saan jotain opastusta tunteiden hyväksyntään). Ja mikä parasta, joku otti mut nyt looppiin sen sijaan, että vaan kohauttelisi harteitaan: Neuvolantäti lupasi, että saan soittaa suoraan hänelle jos taas alkaa vuotojen vuoksi ahdistaa, että kuunnellaan niitä sydänääniä niin tiuhaan kuin tarvitsen. Ja että jos kävisi niin, ettei niitä löydy, niin hän kirjoittaa suoraan lähetteen ultraan sitten. Mikä helpotus, joku oikeasti seuraa mun tilannetta ja on joku jolle soittaa! Melkein teki mieli halata tätiä siinä paikalla.
No, vuodot ovat aiheuttaneet myös sen, että hemoglobiini oli tippunut 108 hujakoille. Pitää siis aloittaa rautakuuri. Ja lakata soimaamasta itseään, jos vähän väsyttää. Paineet oli myös alhaiset 115/75 tai niillämain. Eka mittaus oli jotain 98/70, mutta siinä taisi mansetti vaan olla huonosti kiinni. Ja niin, painokin oli tippunut, olen tainnut tosiaan syödä vähän huonosti viime aikoina... Pissa sensijaan oli hyvä, sekä proteiinit että sokerit miinuksella. Proteiinithan oli viime raskaudessa jatkuvasti yhdellä plussalla, joten sikäli olin jopa hämmästynyt.
Iloa hiukan himmentää se, että töistä kotiin tultua lurahti ainakin ruokalusikallinen ihan vetistä, väritöntä vuotoa - toivottavasti valkovuotoa, mutten voi välttää sitä ajatusta, että se oli lapsivettä. Jotain kuivunutta ruskeaa tuli taas myös. Eli ei tässä vielä ihan kuivilla olla, mutta helpottavaa kyllä tietää, että ainakin yli 3 viikkoa pieni on sinnitellyt kaiken maailman vuotojen kanssa siellä ja silti on elossa.
Pomon kanssa oli myöskin keskustelu tänään, käytiin läpi normi työjutut, mutta myös se, että koska haluan jäädä jo elokuussa varhennetulle äitiyslomalle, niin tilanteesta huolimatta sijaishaku on käynnistettävä jo kohtapuoliin. Sen voi sitten pahimman sattuessa jättää kesken, mutta pakko se on alottaa nyt että rekrytointi ehditään tehdä ennen kesälomia. Ymmärrän kyllä, mutta eihän tämä nyt huikeista huikein skenaario ole... Päätin nyt kuitenkin olla liikaa sitä miettimättä ja keskittyä olennaiseen eli ylipäätään tämän raskauden kanssa pärjäämiseen. Siinäkin on jo tälle hetkelle ihan kylliksi.
Näillä viikoilla on se neuvolakäynti, johon oli toivottu miestäkin mukaan ja Jii tuli mielellään, voimavaroista olisi hyvä jutella kunnolla ja halusin sinne jonkun, joka saa sanottua tärkeät asiat jos mä olisin totaalisti revennyt. No en onneksi revennyt, ainakaan totaalisesti, mutta ihan vähän vain. Sen verran, että heti ensikuulumisten (ja kyynelien) jälkeen neuvolantäti ehdotti, että kuunnellaan ne sykkeet nyt heti ja puhutaan sitten lisää.
Ja sykkeet löytyi vielä, mikä ilo! Ensin istukan puolelta (koska se todella on siinä ihan etuseinässä) ja sitten siitä vierestä myös itse pikkutyypiltä. Kuulin ne itsekin, vahvat sykkeet, tädin ei tarvinut kertoa. Ja itku tuli uudelleen. Ei sentään ihan turhaan olla kestetty tätä kaikkea, toivoa on!
Käytiin loppuaika läpi tätä tilannetta, saatiin Jiin kanssa kertoa juurta jaksaen tuntemuksia ja hätää ja lopulta sain jopa kannustusta soittaa kaupungin mt-palveluihin (josta aika ihan psykologille tuli jo kahden viikon päähän. Olen edelleen sitä mieltä, että tässä tapauksessa on välttämätöntä, että käyn jonkun ammattilaisen kanssa tämän vielä kunnolla läpi ja saan jotain opastusta tunteiden hyväksyntään). Ja mikä parasta, joku otti mut nyt looppiin sen sijaan, että vaan kohauttelisi harteitaan: Neuvolantäti lupasi, että saan soittaa suoraan hänelle jos taas alkaa vuotojen vuoksi ahdistaa, että kuunnellaan niitä sydänääniä niin tiuhaan kuin tarvitsen. Ja että jos kävisi niin, ettei niitä löydy, niin hän kirjoittaa suoraan lähetteen ultraan sitten. Mikä helpotus, joku oikeasti seuraa mun tilannetta ja on joku jolle soittaa! Melkein teki mieli halata tätiä siinä paikalla.
No, vuodot ovat aiheuttaneet myös sen, että hemoglobiini oli tippunut 108 hujakoille. Pitää siis aloittaa rautakuuri. Ja lakata soimaamasta itseään, jos vähän väsyttää. Paineet oli myös alhaiset 115/75 tai niillämain. Eka mittaus oli jotain 98/70, mutta siinä taisi mansetti vaan olla huonosti kiinni. Ja niin, painokin oli tippunut, olen tainnut tosiaan syödä vähän huonosti viime aikoina... Pissa sensijaan oli hyvä, sekä proteiinit että sokerit miinuksella. Proteiinithan oli viime raskaudessa jatkuvasti yhdellä plussalla, joten sikäli olin jopa hämmästynyt.
Iloa hiukan himmentää se, että töistä kotiin tultua lurahti ainakin ruokalusikallinen ihan vetistä, väritöntä vuotoa - toivottavasti valkovuotoa, mutten voi välttää sitä ajatusta, että se oli lapsivettä. Jotain kuivunutta ruskeaa tuli taas myös. Eli ei tässä vielä ihan kuivilla olla, mutta helpottavaa kyllä tietää, että ainakin yli 3 viikkoa pieni on sinnitellyt kaiken maailman vuotojen kanssa siellä ja silti on elossa.
Pomon kanssa oli myöskin keskustelu tänään, käytiin läpi normi työjutut, mutta myös se, että koska haluan jäädä jo elokuussa varhennetulle äitiyslomalle, niin tilanteesta huolimatta sijaishaku on käynnistettävä jo kohtapuoliin. Sen voi sitten pahimman sattuessa jättää kesken, mutta pakko se on alottaa nyt että rekrytointi ehditään tehdä ennen kesälomia. Ymmärrän kyllä, mutta eihän tämä nyt huikeista huikein skenaario ole... Päätin nyt kuitenkin olla liikaa sitä miettimättä ja keskittyä olennaiseen eli ylipäätään tämän raskauden kanssa pärjäämiseen. Siinäkin on jo tälle hetkelle ihan kylliksi.
keskiviikko 15. huhtikuuta 2015
14+3 ja jo kolme viikkoa raskaudenaikaisia verenvuotoja
Täällä vielä, vaikka olenkin ihan järkyttynyt siitä, että näin on. Vuotaa edelleen, ruskeaa, välillä runsaammin, välillä tuhrummin. Eilen tuli veren mukana hyytyneitä klimppejä, pisin oli 15cm. Ruskeaa kylläkin, se tuntuu olevan tässä se olennainen sana, koska sen perustella nyt kolmasti soittaessani naistentautien päivystykseen on evätty tutkimukset. Seurataan vaan edelleen. Jos huolestuttaa, terveyskeskuslääkärille voi toki mennä, mutta koska siellä ei ole ultraa ja edellisessä raskaudessa neuvoivat ihan päin peetä ja väittivät kohdun suun pehmenneen, vaikka se ei sitä ollut, luulen, että ellei tilanne pahene, niin en mene.
Ymmärrän kyllä, että sinne päivystykseen soittaa kaikki hysteeriset raskaanaolevat ja ymmärrän senkin, että oikeasti kukaan ei voi siellä tehdä mitään, todeta vaan tilanteen. Mutta jos sikiö on jo kuollut ja ollut kuolleena pidempään, tuntuu julmalta pilalta pitää ihmistä tässä välitilassa, panikoimassa, miettimässä, epäilemässä, itkemässä.
Onneksi huomenna on edes normineuvola. Jos täti ei löydä sydänääniä, niin sitten kyllä vaadin pääsyä ultraan. Toivon myös (vai pitäisikö tätäkin osata vaatia?), että neuvolan kautta löytyisi joku taho, jolle voisin käydä juttelemassa siitä, miten paha olo mulla on ja miten kyvytön olen käsittelemään tätä pelkoa. Ihan oikeasti vaikka tämä menisi kesken, en tiedä milloin uskaltaisin sitten raskautua uudestaan, jos enää milloinkaan. En vain itseni vuoksi, vaan sen rasitteen, mitä tämä tila aiheuttaa meidän perheelle. Täytyyhän siellä olla joku, jolle voi puhua raskauspelosta, jos kerran synnytyspelollekin on omat käytäntönsä - ja se synnytys sentään ei kestä pahimmassakaan tapauksessa puolta vuotta.
Ymmärrän kyllä, että sinne päivystykseen soittaa kaikki hysteeriset raskaanaolevat ja ymmärrän senkin, että oikeasti kukaan ei voi siellä tehdä mitään, todeta vaan tilanteen. Mutta jos sikiö on jo kuollut ja ollut kuolleena pidempään, tuntuu julmalta pilalta pitää ihmistä tässä välitilassa, panikoimassa, miettimässä, epäilemässä, itkemässä.
Onneksi huomenna on edes normineuvola. Jos täti ei löydä sydänääniä, niin sitten kyllä vaadin pääsyä ultraan. Toivon myös (vai pitäisikö tätäkin osata vaatia?), että neuvolan kautta löytyisi joku taho, jolle voisin käydä juttelemassa siitä, miten paha olo mulla on ja miten kyvytön olen käsittelemään tätä pelkoa. Ihan oikeasti vaikka tämä menisi kesken, en tiedä milloin uskaltaisin sitten raskautua uudestaan, jos enää milloinkaan. En vain itseni vuoksi, vaan sen rasitteen, mitä tämä tila aiheuttaa meidän perheelle. Täytyyhän siellä olla joku, jolle voi puhua raskauspelosta, jos kerran synnytyspelollekin on omat käytäntönsä - ja se synnytys sentään ei kestä pahimmassakaan tapauksessa puolta vuotta.
maanantai 6. huhtikuuta 2015
13+1 ja vuotaa edelleen...
Täällä siis toinen raskaus verenvuodoilla. Sillä erolla, että nyt tulee ehkä parin päivän breikkejä, mutta muuten ruskeaa vuotoa on tiputellut jo pari viikkoa. Ei mitenkään holisemalla, onneksi, mutta kuitenkin. Henkinen tila on vaihtelee lamaantuneesta ahdistuneeseen ja kaikki kotona kaatuu taas Jiin niskaan. Ihme, ettei se vielä ole ottanut eroa. Päässä on käynyt kaikenlaisia tunteita aina siitä lähtien, että pääsisinkö tältä kaikelta pakoon jos lähtisin vaan juoksemaan, kunnes vuotaisi kunnolla. Ei ihan kaikki muumit laaksossa siis. Toinen, mitä olen oikeasti miettinyt, on että ostaisinko kotiin sellaisen kotidopplerin, että löytyisivätkö ne sydänäänet sitten, ja lohduttaisiko se vai friikkaisinko vielä pahemmin, kun se istukka oli kuitenkin tuossa edessä. Enpä tiedä.
Tähän samaan yritän sumplia kesää ja Pikku-Ukon hoitokuvioita (tarkoitus oli jäädä hoitovapaalle kesästä, mutta jos en uskalla kumarrella vuotojen pelossa niin miten muka hoitaisin lastani?). Jos raskaus jatkuu, otan vanhempainvapaan varhennettuna, se olisi elokuun puolestavälistä. Vaihtoehto hoitovapaalle olisi pyytää esim. 2vkoa palkatonta lomaa kesäloman perään, jolloin voisin jäädä heinäkuun alusta ainakin kunnon lomalle, jos ei muuta.
Tässä samalla päässä pyörii koko uranvaihto. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta mennä enää syksyllä nykytöihin. Vaikka tässä taloustilanteessa kai pitäisi olla iloinen kun on töitä. Mutta en ole. Olen kiittämätön, kyyninen ja kamala. Ja tajusin, että unelma-ammatin pääsykokeisiin on enää reilu kuukausi. Miten ajattelinkaan, että vasta kesäkuussa? En ole kyllä ihan varma pystyisinkö henkisesti edes jättäytymään opiskelijaksi vai pelottaisiko sekin liikaa.
Joten taas kerran, sekavassa välitilassa ollaan. Jatkuuko raskaus vai ei? Vaihdanko työtä vai ei? Heittäydynkö opiskelijaksi vai ei? Kaikki pelottaa, kaikki ahdistaa. Huippufiilikset ja huippuäiti, joka nyt viimeiset pariviikkoa on lähinnä käpertynyt itseensä ja vaan miettii, että kuinkahan isot traumat tuolle Pikku-Ukolle tästäkin vaiheesta tulee.
Raskaus on oikeasti vahvempien ja kypsempien ihmisten hommaa. Tää sai olla vika kerta mulle tätä.
Tähän samaan yritän sumplia kesää ja Pikku-Ukon hoitokuvioita (tarkoitus oli jäädä hoitovapaalle kesästä, mutta jos en uskalla kumarrella vuotojen pelossa niin miten muka hoitaisin lastani?). Jos raskaus jatkuu, otan vanhempainvapaan varhennettuna, se olisi elokuun puolestavälistä. Vaihtoehto hoitovapaalle olisi pyytää esim. 2vkoa palkatonta lomaa kesäloman perään, jolloin voisin jäädä heinäkuun alusta ainakin kunnon lomalle, jos ei muuta.
Tässä samalla päässä pyörii koko uranvaihto. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta mennä enää syksyllä nykytöihin. Vaikka tässä taloustilanteessa kai pitäisi olla iloinen kun on töitä. Mutta en ole. Olen kiittämätön, kyyninen ja kamala. Ja tajusin, että unelma-ammatin pääsykokeisiin on enää reilu kuukausi. Miten ajattelinkaan, että vasta kesäkuussa? En ole kyllä ihan varma pystyisinkö henkisesti edes jättäytymään opiskelijaksi vai pelottaisiko sekin liikaa.
Joten taas kerran, sekavassa välitilassa ollaan. Jatkuuko raskaus vai ei? Vaihdanko työtä vai ei? Heittäydynkö opiskelijaksi vai ei? Kaikki pelottaa, kaikki ahdistaa. Huippufiilikset ja huippuäiti, joka nyt viimeiset pariviikkoa on lähinnä käpertynyt itseensä ja vaan miettii, että kuinkahan isot traumat tuolle Pikku-Ukolle tästäkin vaiheesta tulee.
Raskaus on oikeasti vahvempien ja kypsempien ihmisten hommaa. Tää sai olla vika kerta mulle tätä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)